Okei, otsikko on jo sinäänsä raflaava, sillä lapsia ei tehdä, vaan lapsia saadaan. Tämä kysymys pälkähti päähäni, kun seisoin kädet kuumassa tiskivedessä, väsyneenä, kuunnellen lapsien riitelyä. Poissuljetaan nyt tästä se jokaisen tietämä fakta, että olen halunnut lapset, rakastan heitä eniten maailmassa enkä vaihtaisi heitä mihinkään. Sillä hetkellä kuitenkin alkoi ajatusketju alkaen siitä ajatuksesta, että minä haluaisin vain hiljaisuutta, lukea kirjaa, tehdä mitä haluan ja aivan varmasti kaikkea muuta, kuin tiskata näitä monen ihmisen astioita. Mietin, että minkä takia luonto on huijannut minut lisääntymään, sillä eihän se ole koskaan sellaista kun se päässään ennen lapsia kuvittelee. Tämä pätee niin hyviin kuin huonoihin puoliin.
Maailmassa on varmasti miljoona syytä haluta lapsia, enkä kaikkia edes tiedä. Sen tiedän, että kaikki syyt ovat jollain tapaa itsekkäitä, mutta huonoimpia syitä lasta ajatellen on:
-Pakko
On hetki elämässä, milloin on viimeistään pakko lisääntyä, jos aikoo lisääntyä ollenkaan.
Puoliso haluaa, eikä itse halua erota, joten on pakko suostua pitääkseen puolisonsa.
-Ryhmäpaine
Muutkin saa lapsia, etkä halua olla poikkeus.
-Raskaus/vauva-addiktio:
On niin ihanaa jännittää ja odottaa raskautta, että sen tekee siksi yhä uudelleen.
Uusi vauva on niin ihana, että semmoinen on pakko saada.
-Pelaa aikaa
Ei tiedä mitä haluaa tehdä, mennäkkö töihin vai vaihtaa alaa, joten on houkuttelevaa hukuttaa pelko tulevaisuudesta siihen, että voi hetken olla kotona hoitamassa vauvaa.
-Suhteen pelastus
Jospa lapsi olisi se liima, mikä pitää aikuiset yhdessä ja selvittää ongelmat?
Olen halunnut ajatella, että minun syyni hankkia lapsia, ovat jotenkin hienommat kuin toisilla. Kun sitä pidempään on miettinyt, ei se niin todellakaan ole. Minun syyni lastenhankintaan oli se kuuluisa vauvakuume, halu saada perhe ja täyttää jokin tyhjiö sisältä. Luulen, että halusin aloittaa alusta. Halusin luoda oman perheen ja korjata niitä vääryyksiä, mitä itse olin kokenut. Maalata uuden elämäntaulun, kun vanha oli niin pilalle sudittu. Minä halusin perheellä korjata ja täydentää entistä elämää ja saada uuden mahdollisuuden.
Minä lilluin mietteissäni, kauaksi tiskivedestä, ja yritin miettiä, millaista minun elämäni olisi nyt, jollei minulla olisi lapsia. Se on ajatuksena niin kaukainen, että sitä on melkein mahdotonta mielikuvata. Ainakin minä olisin valtavasti itsekkäämpi. En olisi valmis tinkimään piiruakaan omista tarpeistani,unestani,hankinnoistani tai muusta mielihyvästä. Olisin edelleen luultavasti avulias, mutta itsekkäämpi kuin nyt.
En olisi lopettanut koskaan tupakanpolttoa, koska mikään muu syy kuin raskaus ei ole saanut minua niin vahvaan kuriin.
Olisin todennäköisesti suoraviivaisemmin päätynyt haluamalleni alalle, sillä lapset ja hoitovietti saivat minut jossain vaiheessa harkitsemaan hoitoalaa. Tai sitten olisin päätynyt hoitoalalle vääristä syistä. Halu hoitaa terveeksi toisia ei ole järkevää silloin, kun ei ole hoitanut itseäänkään terveeksi.
Kenties asuisin pienessä kaupunkiasunnossa,lähellä ystäviäni. Saattaisin olla sinkku, sillä etsisin levottomana jotain ihmistä, joka jaksaisi minut pelastaa.Ehkä matkustelisin enemmän, ehkä olisin toteuttanut haaveeni ja lähtenyt yksin Pariisiin.
Ehkä bilettäisin ja joisin. Ehkä liikaakin. Kuka tietää?
Terapia on auttanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on hoitaa itsensä kuntoon. Se on palvelus itselle,jälkikasvulle ja ihmissuhteille. Kun oppii tuntemaan itsensä, voi olla hyvä ja jaksaa olla myös muita varten, kun ei tarvitse kantaa sisällään tuskaista mennyttä ja menetettyjä asioita. Ei tarvitse enää miettiä, miksi minä tunnen ja käyttäydyn näin, kun palauttaa mieleen terapiassa opitut tunteenpurkamistekniikat.On helpompi elää ja olla.
Lasten tultua olen oppinut hirveästi itsestäni. Olen oppinut kärsivällisemmäksi ja epäitsekkäämmäksi. He ovat opettaneet sen, ettei ihminen ole paha, vaikka tekisi joskus väärin. He ovat opettaneet minulle kosketuksen, läheisyyden ja sen, kuinka jättimäisesti sydämestä löytyy rakkautta. He ovat opettaneet pysähtymään, ihmettelemään ja miettimään asioita, joita en ole vuosiin miettinyt. Olemassaolollaan he ovat saaneet minut hakeutumaan terapiaan ja hoitamaan itseäni, mikä olisi muuten voinut viedä vuosia tai vuosikymmeniä.
Lapset eivät ole minun jatkeeni eikä heidän kuulu kannatella tai pelastaa minua. He ovat kuitenkin omalla tavalla pelastaneet minut ja herättäneet elämään. Pelkästään heidän olemassaolonsa on ollut parasta lääkettä ja nyt minä jaksan vihdoin olla äiti heille, ja heitä varten.
torstai 8. elokuuta 2013
tiistai 6. elokuuta 2013
Eroterapiaa
Perustunteet: ei huvita, onko meillä puhuttavaa, ei jaksa kaivella. Yllättäen sitä puhuttavaa taas riitti ja aika meni taas kuin siivillä. Lakisääteistä eroterapiaa kaikille! Ei asiat selviä pelkästään eroamalla, vaan aina jää jotain hampaankoloon toisesta ja ne luulot voivat tosiaan olla omia luuloja, väärinkäsityksiä tai molempien tunteista koostuvaa tiheikköä.
Entisen kanssa yksi suurimpia ongelmia on se, kun alamme puhumaan erimielisyyksistä. Minä olen kiivas ja hermostun helposti, mutta en kestä riitaa. Hänen tarvitsee vain korottaa ääntään, niin minä käperryn kuoreeni ja pahoitan mieleni. Eikä se paha mieli lähde. Nielen mielummin kiukkuni, kun kuuntelen kovaäänistä keskustelua ja sitten ahdistun omassa kiukkusopassani.
Olen miettinyt sitä jollain tasolla jonkin aikaan, mutta tänään se valkeni terapiassa: Minä pelkään riitaa. En minä Entisen tai kenenkään muunkaan tunteita oikeasti pelkää, vaan minulla nousee menneisyys pintaan. Pelkään riitaa, koska lapsuudessa opin, että riidasta seuraa aina pahaa. Kun riita alkoi, alkoi huuto. Ei keskusteltu, vaan huudettiin, jyrättiin (isä), ivattiin ja lannistettiin toinen hiljaiseksi (äiti). Kun isä ei kokenut enää olevansa tilanteen herra, hän antoi nyrkin puhua. Minä en saanut reagoida riitoihin tai väkivaltaan, minulla ei ollut siihen oikeutta. Ja kun seuraava päivä valkeni, jatkettiin ilman selvittelyjä.
Miten sekaisin voi sisäinen maailma mennä, kun tunteellinen ja temperamenttinen ei saa reagoida!
Minä olin kaapissa tunteideni kanssa ja pitkin elämääni ollut välillä tunteista sekaisin kuin seinäkello. Mikä on minun tunteeni, mikä taas on minun menemistä toisen tunnemaailmaan? Millainen minä olen?
Tämän kaiken tajuaminen vaati seitsemän vuotta parisuhdetta ja kaksi vuotta terapiaa. Minä vasta opettelen itseäni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä valaistuminen omasta käytöksestä ja sen syntyperästä on mielettömän palkitsevaa ja auttaa eteenpäin.
Eroterapialle teemme palveluksen itsellemme, lapsillemme ja kaikille ihmissuhteillemme. Opimme itsestämme uutta ja se auttaa ymmärtämään myös toista paremmin ja olemaan armollisempi niin itselleen kuin toisillekin. Toivottavasti pysymme Entisen kanssa aina ystävinä.
Entisen kanssa yksi suurimpia ongelmia on se, kun alamme puhumaan erimielisyyksistä. Minä olen kiivas ja hermostun helposti, mutta en kestä riitaa. Hänen tarvitsee vain korottaa ääntään, niin minä käperryn kuoreeni ja pahoitan mieleni. Eikä se paha mieli lähde. Nielen mielummin kiukkuni, kun kuuntelen kovaäänistä keskustelua ja sitten ahdistun omassa kiukkusopassani.
Olen miettinyt sitä jollain tasolla jonkin aikaan, mutta tänään se valkeni terapiassa: Minä pelkään riitaa. En minä Entisen tai kenenkään muunkaan tunteita oikeasti pelkää, vaan minulla nousee menneisyys pintaan. Pelkään riitaa, koska lapsuudessa opin, että riidasta seuraa aina pahaa. Kun riita alkoi, alkoi huuto. Ei keskusteltu, vaan huudettiin, jyrättiin (isä), ivattiin ja lannistettiin toinen hiljaiseksi (äiti). Kun isä ei kokenut enää olevansa tilanteen herra, hän antoi nyrkin puhua. Minä en saanut reagoida riitoihin tai väkivaltaan, minulla ei ollut siihen oikeutta. Ja kun seuraava päivä valkeni, jatkettiin ilman selvittelyjä.
Miten sekaisin voi sisäinen maailma mennä, kun tunteellinen ja temperamenttinen ei saa reagoida!
Minä olin kaapissa tunteideni kanssa ja pitkin elämääni ollut välillä tunteista sekaisin kuin seinäkello. Mikä on minun tunteeni, mikä taas on minun menemistä toisen tunnemaailmaan? Millainen minä olen?
Tämän kaiken tajuaminen vaati seitsemän vuotta parisuhdetta ja kaksi vuotta terapiaa. Minä vasta opettelen itseäni, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämä valaistuminen omasta käytöksestä ja sen syntyperästä on mielettömän palkitsevaa ja auttaa eteenpäin.
Eroterapialle teemme palveluksen itsellemme, lapsillemme ja kaikille ihmissuhteillemme. Opimme itsestämme uutta ja se auttaa ymmärtämään myös toista paremmin ja olemaan armollisempi niin itselleen kuin toisillekin. Toivottavasti pysymme Entisen kanssa aina ystävinä.
maanantai 5. elokuuta 2013
Rakas arki
Havahdun siihen, kun Erityismies supisee korvaani ja on lähdössä töihin. Minä huidon häntä pois, sillä olen aamu-uninen ja inhoan kuiskailua. Jälkeenpäin huvittaa: näin saapui jälleen arki. Ihana, kamala arki, jolloin joku on aina menossa tai tulossa.
Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.
Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.
Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.
Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Vain puhumalla suunta selviää
Vihdoin saimme Erityismiehen kanssa puhuttua. Minä itseasiassa näytin hänelle kirjoittamani tekstin, sillä tiesin, että olen liian tukossa puhuakseni.Se, että näyttää toiselleen tekstin, mikä on kirjoitettu suodattamatta, juuri sellaisena kun se sydämessä tuntuu, on erittäin paljastavaa. Minä koin, että se oli rohkeaa minulta ja näin Erityismies saisi tietää, mitä oikeasti ajattelen ja tunnen.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
Erityismies reagoi tekstiin. Hän on ennenkin sanonut, että kirjoitan hyvin. Minä en osaa sanoa, onko se vain hänen mielipiteensä, sillä minä vain kirjoitan. Annan tunteiden valua mielestäni, jolloin ne muuttuvat sanoiksi ja minua helpottaa. Minä kirjoitan, koska muuten tulen liian täyteen.
Erityismies sanoi, että kirjoitukseni on pysähdyttävä. Hän sanoi, että haluaa tehdä meidän eteen töitä ja minä olen ainoa, jonka hän haluaa. Hän sanoi, että etäisyys on johtunut hänen osaltaan rahan murehtimisesta: kuinka häntä harmittaa se, ettei hän voi viedä minua kaikkialle, mihin haluaisi.
Me siis olemme murehtineet yhteistä asiaa erikseen, mutta siihen tulee muutos.
Eilen kaatui kaikki päälle. Minä selailin tiliotteita ja mietin ulospääsyä rahattomasta tilanteesta. Minä märehdin ja murehdin ja istuin vaatekomerossa vuoroin kirjoittamassa ja vuoroin itkemässä. Oli oikeastaan puhdistavaa itkeä niin, että päätä koski; kunnolla ja pidättelemättä.
Erityismies tuli luokseni ja teki sen, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsin: otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi, että hän auttaa minua pääsemään eroon veloistaan, niin paljon kuin pystyy ja että laitamme säästömme velanmaksuun. Erityismies sanoi, että selviämme tästä yhdessä ja minä uskoin häntä.
Minä osaan olla dramaattinen kiukuspäissäni, mutta Erityismies tietää sen olevan vaan minun tapani päästää kiukkua ulos. Ei huutoa, syyttelyä ja minä pääsen syliin. Pääsen hyväksyvään syliin, jossa kaikki tunteet ovat sallittuja ja tunnen itseni rakastetuksi juuri sellaisena kuin olen.
Olen täynnä huolia, mutta jaksan, koska olen taas täynnä onnea.
lauantai 3. elokuuta 2013
Kun ei ole varaa
Oi raha, oi rahattomuus. Mielessäni pyörii tulotasot, toteuttamattomat haaveet ja raha. Raharaharaha, jota ei ole. Tekisi mieli kirkua ja hyppiä tasajalkaa. Möyhentää tyynyjä ja heitellä tavaroita. Itkenyt jo olen, muttei se auta. Murheet vaan painavat päässä kuin suurperheen viikon ostokset. Ei ole harmia, on vaan kiukku elämälle ja lompakolle, joka on kevyt kuin untuva.
Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.
Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.
Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.
Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?
Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.
Velka kasvaa ja nyt on luottokorttilasku taas melkein tapissa. Loppukeväästä näyti jo hyvältä ja luulin, että ennen koulun alkamista saisin itseni maksettua irti luottohelvetistä. En näköjään saanut: tuli sitä ja tuli tätä. Voisin syyttää itseäni, jos olisin shoppaillut itseni velkoihin, mutten ole. Vella ostaa ruokaa Visalla ja muuta tarpeellista. Vella paikkailee loppukuun puutetta, kun ilmankaan ei voi olla. Vella suunnittelee ruuat etukäteen, tekee tarkat kauppalistat ja silti ei riitä. Tuntuu, ettei mikään ponnistelu minulta ole tarpeeksi, vaan löydän aina itseni lyötynä ja rahattomana.
Hölmö Vella luuli, että ensi kesälle suunniteltu matka onnistuisi. Nyt nämä hartaasti sivuun revityt säästöt taitavat surutta mennä velanmaksuun, jota senkin jälkeen on jäljellä nelinumeroinen luku. Sinne meni sekin matka(haave). Taisin olla liian optimistinen, että minulla voisi olla varaa matkustella kerran yhdessätoista vuodessa, niin kuin muut nuoret aikuiset tekevät (monta kertaa vuodessa). Tuttava naureskeli tässä taannoin, että lähtee "köyhälle lomalle" Eurooppaan, ei nyt ole varaa pidemmälle lähteä. Minulla kiehui veri. Ei siksi, että hän pääsee ulkomaille ja minä en, vaan siksi, miten törkeä ja kiittämätön asenne hänellä oli. Ollappa niin köyhä edes, että pääsisi lomalle jonnekin, joskus.
Toinen kiukunaihe iski kirpputoribuumista. Kesä on ihanaa aikaa vaellella kirpputoreilla ja jopa myydä siellä jotain. Ihmiset kantavat kassikaupalla vaatteita myytäväksi. Minä mietin, että minun kaapistani ei liikenisi mitään myytävää. Ostan (harvoin) vaatteita ja käytän ne loppuun. Eipähän tarvitse nähdä hinnoittelun vaivaa, kun ei ole tosissaan mitä myydä.
Herään koko ajan maailmaan, missä kaikilla on kaikkea. Miten tuntuu, että minä olen ainoa, joka polkee paikallaan? Kaikki ympärilläni menevät eteenpäin, perivät ja vaurastuvat työllä, matkustelevat ja shoppailevat. En minä heiltä mitään pois ottaisi, mutta ihmettelen vain, milloin on minun vuoro? Milloin elämällä on hetki aikaa palvella minua?
Kirjoittaja on vajaa kolmikymppinen epäonnistuja, jonka edes ajoittain tekee mieli sääliä itseään urakalla.
perjantai 2. elokuuta 2013
Kestämätön kiukku
On paha olo, kiukkuinen. Onko syy puhumattomuus Erityismiehen kanssa, lukemani kirjojen herättämät tunteet, isäni tapaaminen, rahahuolet vai kaikki yhdessä, en tiedä. Sisällä on risteilee inhottavia tunteita ja juuri kun minun tekisi mieli olla omissa oloissani, eivät lapset anna siihen mahdollisuutta. Ei ole kuitenkaan toivoton tunnelma, mutta tarpeeksi inhottava kuitenkin.
Tapasin ystäväni eilen. Teki niin mieli puhua ja avata mieltään. Tulin kotiin vasta yöllä. Erityismies kysyi, mikä on. Sanoin, että olen turhautunut, koska emme puhu. Aloitamme, mutta emme lopeta. Kaikki jää ilmaan leijumaan ja minulla on sellainen olo, että meneekö tämä ärsyttävä välitila ohitse vai pelaako Erityismies vaan aikaa. Ei hän varmaan saisi aikaiseksi edes jättää minua, vaikka haluaisi.
Minulla on outo tunne. En tiedä olenko vaan keksinyt sen, vai onko herkkä vaistoni oikeassa. Luulen, että Erityismies on kyllästynyt minuun.Pelkään, koska olen aina vaistonnut nämä jutut. Vein ajatusta niinkin pitkälle, perustuen siihen, että hän pystyy pitää asioita sisällään, että voiko tämä kaikki johtua toisesta naisesta. Minä tunnen itseni epähalutummaksi kuin koskaan ja se tekee minut äärimmäisen turhautuneeksi. Minä en tiedä mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa. Kun saan tilaisuuden puhua, pelkään, että alan haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla enkä saa kaikkea sanotuksi. Kuherruskuukaudet ovat selvästi ohitse. Mutta mitäs nyt? Jatkaako hän seurusteluhistoriansa toistamista ja alkaa pakata suhdetta laatikkoon? Jos me emme tästä selviä eteenpäin, aion olla koko loppuelämäni sinkkuna.
Katselen ympärilleni ja mietin muuden onnea ja heidän luomaa varallisuutta ja turvaa. Tunnen itseni hetkellisesti niin luuseriksi. Olenko pilannut lasteni tulevaisuuden, kun voin tarjota heille vähemmän kuin muut. Milloin loppuu sentinvenytys? Milloin loppuu paha mieli?
Kaiken kukkuraksi pahoitin mieleni, kun eräs ystäväni naureskeli autolleni. Eihän se mitään hänen autoonsa verrattuna olekkaan, mutta miksi kääntää veistä haavassa? Tiedän sanomattakin sen, että olen vähävarainen ja tilanteeni näyttää surkealta. Minulla ei ole tukiverkkoa eikä lompakkoa, mihin nojata. Minä kuitenkin yritän ja muistutan itseäni siitä, miten upeasti olen pärjännyt niillä vähillä eväillä, mitä käteen on jäänyt. Lisäksi rikkinäinen mieli on hidastanut tahtiani, joten turha tässä on verrata itseään niihin, joilla on kenties enemmän. Minulla on kuitenkin niin paljon: lapset, rohkeus ja halu tehdä asioista parempia. Sinne päin mennään, ajattelee kuka tahansa mitä haluaa.
Tapasin ystäväni eilen. Teki niin mieli puhua ja avata mieltään. Tulin kotiin vasta yöllä. Erityismies kysyi, mikä on. Sanoin, että olen turhautunut, koska emme puhu. Aloitamme, mutta emme lopeta. Kaikki jää ilmaan leijumaan ja minulla on sellainen olo, että meneekö tämä ärsyttävä välitila ohitse vai pelaako Erityismies vaan aikaa. Ei hän varmaan saisi aikaiseksi edes jättää minua, vaikka haluaisi.
Minulla on outo tunne. En tiedä olenko vaan keksinyt sen, vai onko herkkä vaistoni oikeassa. Luulen, että Erityismies on kyllästynyt minuun.Pelkään, koska olen aina vaistonnut nämä jutut. Vein ajatusta niinkin pitkälle, perustuen siihen, että hän pystyy pitää asioita sisällään, että voiko tämä kaikki johtua toisesta naisesta. Minä tunnen itseni epähalutummaksi kuin koskaan ja se tekee minut äärimmäisen turhautuneeksi. Minä en tiedä mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa. Kun saan tilaisuuden puhua, pelkään, että alan haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla enkä saa kaikkea sanotuksi. Kuherruskuukaudet ovat selvästi ohitse. Mutta mitäs nyt? Jatkaako hän seurusteluhistoriansa toistamista ja alkaa pakata suhdetta laatikkoon? Jos me emme tästä selviä eteenpäin, aion olla koko loppuelämäni sinkkuna.
Katselen ympärilleni ja mietin muuden onnea ja heidän luomaa varallisuutta ja turvaa. Tunnen itseni hetkellisesti niin luuseriksi. Olenko pilannut lasteni tulevaisuuden, kun voin tarjota heille vähemmän kuin muut. Milloin loppuu sentinvenytys? Milloin loppuu paha mieli?
Kaiken kukkuraksi pahoitin mieleni, kun eräs ystäväni naureskeli autolleni. Eihän se mitään hänen autoonsa verrattuna olekkaan, mutta miksi kääntää veistä haavassa? Tiedän sanomattakin sen, että olen vähävarainen ja tilanteeni näyttää surkealta. Minulla ei ole tukiverkkoa eikä lompakkoa, mihin nojata. Minä kuitenkin yritän ja muistutan itseäni siitä, miten upeasti olen pärjännyt niillä vähillä eväillä, mitä käteen on jäänyt. Lisäksi rikkinäinen mieli on hidastanut tahtiani, joten turha tässä on verrata itseään niihin, joilla on kenties enemmän. Minulla on kuitenkin niin paljon: lapset, rohkeus ja halu tehdä asioista parempia. Sinne päin mennään, ajattelee kuka tahansa mitä haluaa.
torstai 1. elokuuta 2013
Sukulaisuus- velka, velvollisuus vai valinta?
Velka
Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.
Velvollisuus
Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.
Valinta
Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.
Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.
Tiedän sanomattakin, mitä minun isäni ajattelee. Hän ajattelee kaiken velkana. Kaiken hyvän, mitä hän minulle tekee, on jotain, minkä voi pyytää takaisin. Minä en ajattele niin. Minä teen hyviä asioita, koska minusta tuntuu hyvältä, jos voin auttaa. Onneksi ahneus,moraalittomuus ja hyväksikäyttö eivät periydy.
En ole kenellekkään velkaa elämääni. Minä olin haluttu lapsi ja synnyin tähän maailmaan. Minun ansioni ovat omia aikaansaannoksia. Minun maailmankatsomukseni-ihme kyllä- kasvanut normaaliksi. Ainoa asia, mitä olen isältäni olen oppinut, on se, miten minä en elämääni halua elää. Isäni on kuvitellut, että kasvatus on sitä, että ei kuunnella toista ja komennetaan lasta, kuin hän olisi omaisuutta. Sitten kun oma lapsi lisääntyy, otetaan innolla valokuvia ja syötetään se täyteen karkkia. Lapsi voi kävellä vaikka moottorisahan päällä, eihän sitä nyt tarvitse vahtia. Lapset pärjää, vaikka isoisä olisi kännissä, sillä eihän lapsi pientä kekkulia huomaa. Lastenlapset ovat näyttelyesineitä, saavutuksia. Tytärtä voi ämmitellä, kutsua melkein huoraksi, kun se itsekäs tyttö vie häneltä vävypojan. Mitäpä tyttären onnellisuudesta,hänhän vaan jakelee itseään muille miehille. Sikamaista.
Velvollisuus
Entinen sanoi minulle, ettei minun pitäisi antaa katkeruuteni viedä lapsilta suhdetta isovanhempaan. Meinasin kiehua raivosta. Kyllä lapset isoisäänsä tapaavat, rajatusti. On pakko rajata tapaamista päihteidenkäyttäjän kanssa. Sanoin Entiselle, että minun ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani parhaaksi näkemälläni tavalla. Kumpi on pahempi: muisto kännisestä isoisästä vai ei muistoa ollenkaan?
Minä en näe velvollisuutenani elää elämääni sillä tavalla, että huonot ihmiset korjaavat huonolla käytöksellään hyvän hedelmät. Minun velvollisuuteni on elää omaa elämääni hyvin ja yrittää tehdä lapsille hyvää elämää. Sen verran minussa on taisteluhenkeä, etten rupea nuolemaan lyövää kättä. Minä en tarvitse hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät minua hyväksy.
Valinta
Minä olen valinnut tieni. Minä olen Vella Ylpeys, Vella Ilkimys, Vella Petturi, joka ei hymyile nätisti kaikille ja ole hiljaa. En enää nöyristele ja se on pöyristyttävän törkeää. Tavoitella nyt omaa onneaan, hyvänen aika! Ajatella nyt, että elämästä voi saada irti vaikka mitä hyvää, jos näkee vaivaa. Kuinka ylpeilevää! Olen valinnut hajuraon ihmisiin, sukulaisiin, jotka asenteillaan imevät minusta vaan voimat pois. En ole enää se, joka pohjattomasti kuuntelee ja ymmärtää, vaan jättää vastaamasta puhelimeen, jos ei kiinnosta puhua. Oman polun valinnalla näkee ainakin sen, kuka oikeasti seuraa rinnalla. Minä haluan katsoa eteenpäin, enkä sukuni tavoin kellua menneisyyden myrkyissä voivotellen. Jos se vaatii tämän yksinäisyyden, vaatikoon. Olen minä ennekin selvinnyt elämästäni yksin, nyt olen vaan menossa oikeaan suuntaan.
Onneksi pääsen pian terapiaan päästelemään höyryjä. Toisekseen, jotenkin tuntuu, etten pärjää yhdenkään elämäni miehen kanssa. Mutta se onkin jo toinen tarina se.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)