Havahdun siihen, kun Erityismies supisee korvaani ja on lähdössä töihin. Minä huidon häntä pois, sillä olen aamu-uninen ja inhoan kuiskailua. Jälkeenpäin huvittaa: näin saapui jälleen arki. Ihana, kamala arki, jolloin joku on aina menossa tai tulossa.
Lapsilla on erityistaito haistaa arki. Viikonloppuna herätään tikkana aikaisin, eikä käynnistymisvaikeuksia ole kuin aikuisilla. Arkiaamut ovat jotain aivan muuta: uni maistuisi pitkään ja vetelehditään, eikä aamupalaa ole kiire saada.Silloin nuristaan, hidastellaan, vaihdetaan vaatteita ja hangoitellaan vastaan muuten vain, kuin vastalauseena kiireelle. Eikä meillä kiireisiä aamuja vielä ole, mutta lähtemistä on hyvä harjoitella ennen tositoimia kun koulutaipaleeni alkaa.
Nyt on hiljaisuus ja rauha. Mahdollisuus lukea ja kirjoittaa keskeytyksettä. On hengähdystauko pienistä ihmisistä, että jaksaa paremmin ja on mukava nähdä taas kun on vähän oltu erossakin. Pitäisi soittaa psykiatrille ja pyytää lisää lääkkeitä. Pitäisi hoitaa muitakin asioita. Vähän stressaa, mutta en anna sen ottaa itsestäni valtaa. Nautin tästä humisevasta hiljaisuudesta ja siitä, että kukaan ei tarvitse minua. Minä olen minun, edes muutaman tunnin ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti