On paha olo, kiukkuinen. Onko syy puhumattomuus Erityismiehen kanssa, lukemani kirjojen herättämät tunteet, isäni tapaaminen, rahahuolet vai kaikki yhdessä, en tiedä. Sisällä on risteilee inhottavia tunteita ja juuri kun minun tekisi mieli olla omissa oloissani, eivät lapset anna siihen mahdollisuutta. Ei ole kuitenkaan toivoton tunnelma, mutta tarpeeksi inhottava kuitenkin.
Tapasin ystäväni eilen. Teki niin mieli puhua ja avata mieltään. Tulin kotiin vasta yöllä. Erityismies kysyi, mikä on. Sanoin, että olen turhautunut, koska emme puhu. Aloitamme, mutta emme lopeta. Kaikki jää ilmaan leijumaan ja minulla on sellainen olo, että meneekö tämä ärsyttävä välitila ohitse vai pelaako Erityismies vaan aikaa. Ei hän varmaan saisi aikaiseksi edes jättää minua, vaikka haluaisi.
Minulla on outo tunne. En tiedä olenko vaan keksinyt sen, vai onko herkkä vaistoni oikeassa. Luulen, että Erityismies on kyllästynyt minuun.Pelkään, koska olen aina vaistonnut nämä jutut. Vein ajatusta niinkin pitkälle, perustuen siihen, että hän pystyy pitää asioita sisällään, että voiko tämä kaikki johtua toisesta naisesta. Minä tunnen itseni epähalutummaksi kuin koskaan ja se tekee minut äärimmäisen turhautuneeksi. Minä en tiedä mitä ihmettä teen tuon miehen kanssa. Kun saan tilaisuuden puhua, pelkään, että alan haukkoa henkeä kuin kala kuivalla maalla enkä saa kaikkea sanotuksi. Kuherruskuukaudet ovat selvästi ohitse. Mutta mitäs nyt? Jatkaako hän seurusteluhistoriansa toistamista ja alkaa pakata suhdetta laatikkoon? Jos me emme tästä selviä eteenpäin, aion olla koko loppuelämäni sinkkuna.
Katselen ympärilleni ja mietin muuden onnea ja heidän luomaa varallisuutta ja turvaa. Tunnen itseni hetkellisesti niin luuseriksi. Olenko pilannut lasteni tulevaisuuden, kun voin tarjota heille vähemmän kuin muut. Milloin loppuu sentinvenytys? Milloin loppuu paha mieli?
Kaiken kukkuraksi pahoitin mieleni, kun eräs ystäväni naureskeli autolleni. Eihän se mitään hänen autoonsa verrattuna olekkaan, mutta miksi kääntää veistä haavassa? Tiedän sanomattakin sen, että olen vähävarainen ja tilanteeni näyttää surkealta. Minulla ei ole tukiverkkoa eikä lompakkoa, mihin nojata. Minä kuitenkin yritän ja muistutan itseäni siitä, miten upeasti olen pärjännyt niillä vähillä eväillä, mitä käteen on jäänyt. Lisäksi rikkinäinen mieli on hidastanut tahtiani, joten turha tässä on verrata itseään niihin, joilla on kenties enemmän. Minulla on kuitenkin niin paljon: lapset, rohkeus ja halu tehdä asioista parempia. Sinne päin mennään, ajattelee kuka tahansa mitä haluaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti