tiistai 10. syyskuuta 2013

Kun Entinen ihastuu

Olen kartellut kirjoittaa aiheesta "Kun ex-kumppani löytää uuden". Tajusin kuitenkin, että siitä pitää puhua, ja niiden tunteiden jakaminen on tärkeää Väärinkäsityksiltä ei voi ikinä välttyä, ja tämähän on vain yhden tunteellisen tytön päiväkirja. Tässä huomaa taas, että ongelmani on se, että välitän liikaa siitä, mitä muut ajattelevat. Palataan siis peruslähteille, että minä vain kirjoitan, koska vain sillä on merkitystä.

Entinen on ihastunut, aivan päätä pahkaa. Minä katselen vierestä ja puistelen päätäni. Tekee mieli sanoa, että paina jarrua, ennen kuin lähtee kokonaan käsistä. Hän ei kirjaimellisesti näe eikä kuule, mitä tapahtuu ympärillä. Se tuottaa monissakin yhteyksissä monenlaisia tunteita.

Ärsytys
Minua ärsyttää, että hänen ihastuksensa tuntuu olevan nyt koko maailma, jonka puolesta voi unohtaa kaiken muun. Hänen vapaa-aikansa on hänen ja kaikki ylimääräiset jutut (mm.lapsiin liittyvät hankinnat) pitäisi hoitaa minun vapaa-ajallani. Ikäänkuin minä olisin vähäpätöisempi, niin kuin hänen vapaa-aikansa olisi arvokkaampaa kuin minun.

Lisäksi minua ärsyttää, että hänen virheensä ja muistamattomuutensa ovat inhimillisiä virheitä, minun unohdukseni ovat huolimattomuutta ja huonoa muistia. Olisi kohtuullista, jos hän näkisi hyvää minussakin joskus. En minä palvontaa halua, mutta ystävällisyys ja maltti tuntuisivat hyvältä.
Ennen niin säntillinen ja lupauksistaan kiinnipitävä Entinen on alkanut livetä lupauksissaan, eikä tämä oikeus kosketa minua. Minä en voi luvata mitään, mitä en pidä.

Pelko
Entinen on niin pihalla hurmoksesta, että pelkään hänen tekevän äkillisiä ratkaisuja, jotka vahingoittavat lapsia, minua ja häntä itseään. Ajattelen kauhuissani, että mitä jos kaikki meidän hienot sopimuksemme siitä ajasta, kun olemme molemmat uusissa suhteissa, raukeavatkin? Olisiko sittenkin pitänyt tehdä kirjallinen sopimus siitä, ihan varmuuden vuoksi? Jos näin ikävästi meinaisi käydä, minä ravistaisin hänet maanpinnalle ja taistelisin viimeiseen voimanpisaraan asti lasten ja minun oikeudesta pitää tämä kuvio, mikä nytkin on. Meidän kaikkien takia.

Me olemme sopineet olevamme tiimi, toimivamme tietyllä tavalla ja noudattavamme sanallisia, yhteisiä sopimuksiamme. En antanut Erityismiehen vaikuttaa siihen, enkä tule sallimaan kenenkään muunkaan tekevän niin.

Paniikki
Entinen on kadonnut kuilun toiselle puolelle jättiläisen harppauksilla. Minua pelottaa. Enkö ole enää tärkeä? Katoaako ystävyytemme tuosta noin vaan? Joudunko luopumaan rakkaasta ystävästäni kokonaan ja olemaan hänelle pelkästään lasten äiti? Mitä käy muistoille, entä keskusteluille ja vitseille? Ovatko ne kaikki mennyttä?

Uusi erovaihe
Pitkän aikaa on jo ollut tietyllä tapaa tasaista eroajatusten suhteen. entisen tunnevellonnat ja kummalliset kiukut ovat vetäneet välillä omankin mielen matalaksi, suorastaan pohjalle asti. Tiesin kuitenkin, että on vielä tunteita, joita tulen käsittelemään sitten, kun Entinen löytää suhdepohjan, jonka päälle rakentaa uutta. Tiesin jo etukäteen, että silloin alkaa uusi tunneprosessi minun maailmassani ja olin kuin olinkin oikeassa.

Helpotus
Olen pitkään tuntenut jonkinlaista velvollisuuden tunnetta siitä, että olen uudessa suhteessa ja Entinen on ollut yksin. Tämä hänen uusi alkunsa vapauttaa minua jollain tavalla nauttimaan omasta onnestani.

Ilo
Tunnemylläkästä huolimatta olen erittäin iloinen ja onnellinen Entisen puolesta. Hän osaa olla hyvä mies ja on ihana isä. Hänessä on paljon sellaista, mistä moni nykynainen haaveilee. Nyt hän on löytänyt nykynaisensa ja hyvä niin. Ehkä he osaavat olla toisilleen sellaisia, mitä me emme pystyneet olemaan.

Kaikenlaisten ajatusten, synkkien, jälkeen hymy palaa kasvoille. Me selvisimme myrskystä.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Hellien

Tuulesta temmatut ajatukset ovat toisinaan parhaita. Se, ettei ole etukäteen miettinyt tekevänsä jotain ja heittäytyy tekemisen riemuun, tuottaa oivaltamisen ilon.
Tämähän on kivaa!
Miksen ole ennen tehnyt tätä?

Olen ollut äärimmäisen laiska aloittamaan liikuntaa, koska olen ollut niin väsynyt. Jokaisena päivänä olen miettinyt, että pitäisi vaan tehdä tai mennä, koska siitä saa energiaa. Päivittäin olen katsellut itseäni peilistä ja miettinyt, miten olen päässyt tähän kuntoon.

Minä en ole lihava, mutta minä olen löysä ja ryhditön. Peruskuntoni on lässähtänyt ja runkoni jumissa ja jotenkin levällään. Haluan lihaksia, tarvitsen lihaksia. Tahdon kantaa kroppaani ylpeydellä.
Tahdon olla ylpeä olemuksestani, enkä häpeillä.

Tänään tempauduin yllättäen jumppaamaan lapseni kanssa. Teimme ihan perusjuttuja. Venyttelimme pitkään ja kerroin samalla, miksi ihmisen pitää venytellä ja kuinka sen kuuluisi olla osa jokapäiväisiä toimintoja. Venyttelyn lopuksi huomasin itsekin venyväni monta monituista senttiä. Ihan huomaamatta, lapsen kanssa jutellessa. Tein vatsalihaksia ja muita perusliikkeitä, eikä se ollut tylsää. Olihan minulla paras mahdollinen jumppakaveri; lahjakas, innokas ja motivoiva. Tämä oli paras jumppatuokio aikoihin ja lupasin jumppakaverilleni, että otamme huomenna uusinnan.

Milloinkohan ihminen oppii katsomaan lähelle kauas tiirailun sijaan? Useimmiten vastaus seisoo lähempänä kuin ymmärrämmekään.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kissa

Minä näin unta kissasta. En ihan mistä tahansa kissasta, vaan rakkaasta raidallisesta jääräpäästä, joka oli meidän ensimmäinen lemmikkimme. Äiti heltyi ottamaan sen, kun veljeni onnistui puhumaan hänet ympäri. Voi sitä päivää, kun pieni pallero saapui kotiin.

Kun kissa saapui taloon, minä aloin piirtää kissoja. En muuta tehnytkään kun piirsin kuvia, missä kissa leipoo, nukkuu, laulaa ja hymyilee. Leikitin sitä ja olin aivan sen pauloissa. Minä juoksin sen perässä mökillä ja ihailin sen kykyä vaan kadota jäljettömiin. Se palasi kuitenkin reissuiltaan aina takaisin.

Koimme me monia vaikeitakin hetkiä. Kerran minä tuuppasin kissan kylpyammeeseen vaivihkaa ja veljeni kanteli minusta. En minä sitä pahalla tehnyt, mutta halusin vaan nähdä, inhoavatko kissat todella vettä. Tämä kissa ainakin inhosi, se tuli kerralla selväksi.

Minä olin kissan vierellä, kun se koki ennenaikaisen synnytyksen. Silloin käsitykseni kuolemasta ja sen epäreiluudesta syveni vaan. Miksi kissa ei saa pitää vauvojaan? , kysyin äidiltä. Murehdin kissan puolesta, kun meidän piti järjestää pennuille hautajaiset. Minua suretti aivan valtavasti. Kissaa varmasti vielä enemmän.

Muistan hämärästi, miten kissa alkoi tulla kipeäksi. Se ei vaan ollut oma itsensä. Olin juuri menettänyt äidin, joten ei ollut voimia eikä ymmärrystä tajuta mitä kissalle tapahtuu. Muistan vaistonneeni eräänä päivänä jotain outoa. Isä oli kotona ja minä aloin etsiä kissaa, joka lymyili milloin missäkin. Aloin aavistaa jotain kauheaa ja kysyin, missä kissa on? Isä muisti mainita, etten ole huomannut koko kissaa pariin päivään. Isä oli vienyt kissan lopetettavaksi, koska se oli niin sairas. Muistan, kuinka vihainen olin ja kuinka sisältäni mureni osa lapsuutta, jos sellaista enää oli edes jäljellä. Muistan, miten katkera olin siitä, etten saanut antaa hänelle hyvästejä. En sanoa hyvää yötä ja antaa viimeistä suukkoa.

Unessani kissa oli oma,salaperäinen itsensä. Nostin vanhan ystävän syliin.
Minulla ei ole aavistustakaan, miksi kissa tuli vierailulle, vai tuliko se muuten vaan. Kaikesta huolimatta oli sydäntä lämmittävää nähdä eläintä, jonka kanssa kasvoimme yhdessä.

torstai 5. syyskuuta 2013

Päivä minulle

Päätin, että tänään en tee yhtään mitään. Ei koulutöitä, ei taustatutkimusta, ei lukemista, ei murehtimista. Viettäisin päivän vaan ja olisin.

Aloitin aamun kahvilassa ja sieltä tulin kotiin lepäämään. Olen makoillut, mietiskellyt, surffaillut lempisivuistoillani ja soittanut Erityismiehelle kertoakseni, että minulla on ikävä häntä. Illalla viemme lasten kanssa Entisen syntymäpäiväaterialle.

Kerrassaan leppoisa päivä. Juuri sellainen, mitä tarvitsinkin juuri tähän hetkeen.
Lepoa ja hiljentymistä, hidastamisen taitoa opetellen. Suosittelen muillekin stressierkeille ja perfektionisteille!

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kieltäytymisen vaikeus

Nyt liikutaan vaarallisilla vesillä.
Kuilun partaalla.
Harmaalla alueella.

Olen luisumassa vanhoihin kaavoihin; kantamassa kaiken harteillani, ottamassa vastuuta liikaa ja etenkin tekemässä kaikkeni, ettei kenellekkään tule paha mieli tai mielikuva, että en osaisi joustaa.
Joudun jakamaan aikaani lokeroihin. Pistän kaikki edelleni, kunnes huomaan, että pala nousee kurkkuun. Minun aikani ei riitä kaikkeen, minä en riitä, en ole moninkertainen. Minä olen vain minä, ihminen, jonka on niin kauhean vaikea sanoa ei.

Onneksi osaan nyt tunnistaa  merkit ennen sisäistä kaaosta, ja rauhoittaa menoa. Oikeastaan lyödä jarrut tiskiin. Eilen keikuin kuilun reunalla stressaantuneena ja sanoin Erityismiehelle, etten jaksa. Meinaan purskahtaa koko ajan itkuun aikataulujen takia. En minä työtä pelkää, enkä kiirettä. Siedän vaan niin kamalan huonosti muuttuvia olosuhteita, ja paineensietokykyni on aivan vauva vasta. On niin vaikea vahvistaa itseään ja olla itsekäs.

Flunssa on ottamassa niskalenkkiä. Se on jo merkki, että kroppani sanoo ei. Osaisipa mielenikin tehdä yhtä viisaasti.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Elämän epäreiluus

Lasten suuret keskustelut ja viiltävimmät kysymykset yllättävät AINA takavasemmalta, keskellä ei mitään. Kuin olisin peura kesäisellä niityllä nauttimassa ruohoateriaani ja yhtäkkiä alkaa lennellä keihäitä. Siltä ne kipeät kysymykset tuntuvat vanhemmasta, keihäiltä. Ja kun lentää yksi, perään lentää toinen ja niille ei aina meinaa tulla loppua. Osa tuntuu enemmän, osa vähemmän.

Väsyneenä, pitkän päivän jälkeen, alkaa kysely erosta. Ne samat kertomukset kerron yhä uudelleen ja tulen kertomaankin. Niin kauan kun on kysymyksiä, on annettava vastauksia.

"Miksi
Miksi ette voi olla yhdessä
Miksi näette nyt usein, mutta ette voi asua yhdessä
Miksi ette voi nukkua yhdessä
Miksi on kaksi kotia
Miksei kaikki voi olla samassa kodissa"

Ja perään kyyneleet. Katkerat lapsen kyyneleet, kun tuntuu pahalta, eikä ymmärrä maailmaa.

Tuntuu kohtuuttoman pahalta, ettei voi antaa lapselle, mitä hän kaipaa. Ei vain voi. Niin paljon kun hänelle antaisin, tätä en pysty todeksi muuttamaan. Tuntuu jollain tapaa niin ironiselta, että oma lapsi toivoo niin kovasti yhteenpaluuta, kun taas minä toivoin vanhempien avioeroa. Elämä on niin kovin kummallista toisina päivinä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Tarinoita menneisyydestä

Istuin alas henkilön kanssa, joka kertoi minulle menneisyydestä ja äidistäni. Sain arvokasta, mittaamattoman tärkeää tietoa omasta äidistäni. Kuin joku olisi avannut aarrearkun, ja ojentanut minulle sieltä säihkyvimmän jalokiven.

Olo on sekava; onnellinen, mutta haikea. Tällaiset hetket saavat aina sen tyhjän aukon kolottamaan sisälläni. Ne muistuttavat minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi, ja mitä minulla ei ole. Minulla ei ole äitiä, joka kertoisi nämä asiat minulle itse. Minulla ei ole sitä rakkainta, jonka kanssa nauraa ja kokea aikuinen tasavertaisuus äitinä ja tyttärenä.

Minun äitini oli itsepäinen. Minun äitini oli kaunis. Hän vetosi poikiin, ja jätti heidät norkoilemaan ovelle treffien toivossa. Äiti tanssi balettia ja soitti pianoa. Hän uhmasi isäänsä vastaan, ja meni nuorena naimisiin. Kun kuuntelin tarinoita äidistäni, tunsin yhteyttä häneen. Minäkin olen ollut nuori ja uhmakas, niin kuin äiti. Ja vanhemmiten uhmakkuus on laantunut, ihan niin kuin äidilläkin.

En kai suotta ole ollut äidin tyttö. Muistan hänen ilmaisseen, että minua ei maailma estä. Hän sai minut uskomaan, että minä nousen ja kasvan vahvaksi. Hän loi minuun uskoa, jonka oli jo itse menettänyt. Hän luki minulle Eino Leinon runon jo pienenä:

"Sain ma siivet aurinkoon,
itse ilman herra oon,
ukkoselta vaajat vienen,
jumalaksi luotu lienen.

Minkä tahdon, sen ma voin:
päiden päällä salamoin
,
isken maihin ihmisien,
katot särjen kaupunkien.

Suitsen surmaa helmastain,
tapan, ketä tahdon vain,
aseellista, aseetonta -
niitä jo ma niitin monta.

Vuosisatain unelman,
toivon pitkän toteutan,
niinkuin lintu lennän, liidän
,
kimppuun ihmiskunnan kiidän.

Kunniaani laulakaa
kaikki kansat, kaikki maa,
kiitostani veisatkaatte,
silloin tekin siivet saatte!"

Eino Leino

Äiti, minä en koskaan lakkaa kaipaamasta.