Tuulesta temmatut ajatukset ovat toisinaan parhaita. Se, ettei ole etukäteen miettinyt tekevänsä jotain ja heittäytyy tekemisen riemuun, tuottaa oivaltamisen ilon.
Tämähän on kivaa!
Miksen ole ennen tehnyt tätä?
Olen ollut äärimmäisen laiska aloittamaan liikuntaa, koska olen ollut niin väsynyt. Jokaisena päivänä olen miettinyt, että pitäisi vaan tehdä tai mennä, koska siitä saa energiaa. Päivittäin olen katsellut itseäni peilistä ja miettinyt, miten olen päässyt tähän kuntoon.
Minä en ole lihava, mutta minä olen löysä ja ryhditön. Peruskuntoni on lässähtänyt ja runkoni jumissa ja jotenkin levällään. Haluan lihaksia, tarvitsen lihaksia. Tahdon kantaa kroppaani ylpeydellä.
Tahdon olla ylpeä olemuksestani, enkä häpeillä.
Tänään tempauduin yllättäen jumppaamaan lapseni kanssa. Teimme ihan perusjuttuja. Venyttelimme pitkään ja kerroin samalla, miksi ihmisen pitää venytellä ja kuinka sen kuuluisi olla osa jokapäiväisiä toimintoja. Venyttelyn lopuksi huomasin itsekin venyväni monta monituista senttiä. Ihan huomaamatta, lapsen kanssa jutellessa. Tein vatsalihaksia ja muita perusliikkeitä, eikä se ollut tylsää. Olihan minulla paras mahdollinen jumppakaveri; lahjakas, innokas ja motivoiva. Tämä oli paras jumppatuokio aikoihin ja lupasin jumppakaverilleni, että otamme huomenna uusinnan.
Milloinkohan ihminen oppii katsomaan lähelle kauas tiirailun sijaan? Useimmiten vastaus seisoo lähempänä kuin ymmärrämmekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti