sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Minä kaipaan valoa

Kiukuttaa ja ahdistaa. Pimeä sunnuntai tuntuu nielaisevan minut kokonaan. On pakko kirjoittaa kiukku pois. Yrittää ajatella tämä tunne pois järjen avulla ja löytää kiukun syy. En jaksaisi koko päivää murjottaa.

Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.

Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.

Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.

Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!

 Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...

lauantai 28. joulukuuta 2013

Luovaa ajattelua

Voi kuinka minä nautin tästä! Saan ajatella hiljaisuudessa ja ajattomuudessa. Muistan teininä, kun istuin tuijottamassa ikkunasta ulos tunteja. Välillä ajatellen, välillä ajatuksia kirjoitellen. Teen sitä parhaillaan, enkä haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Minä vain, vailla velvollisuuksia, tässä ja nyt.

Tuntuu, että kun saan hetken hengähtää ja aivoni ovat vapaat keskitetystä opiskelusta, alkaa luova puoli pursuta liitoksistaan. Ideoita lentää ja minä kirjaan niitä ylös. "Tämän toteutan ensivuonna ja tämän." tai "Tätäkin voisin kokeilla.". Olen aivan innoissani! En pelkää epäonnistua yhtään.

Jos suunnittelemani kokeilut eivät onnistu, niin mitä sitten? En ota asioita henkilökohtaisesti, vaan yritän yhä uudelleen. Jos jokin ovi ei aukea, niin mennään sisään toisesta, eikö? Jo kesti kauan tajuta, että jos joku asia ei onnistu, se ei silloin ole minua varten, ainakaan sillä hetkellä. Olisi hienoa saada tämä oivallus jokaiselle, joka empii tai epäilee itseään.

Ei ole liian myöhäistä vielä. Sen kun kaikki muistaisivat.

Matkalla huipulle

Olen ylpeä itsestäni. Kesti kauan löytää tälle tielle, oikealle polulle. Tässä minä nyt olen, täynnä iloa ja otan jokaisen askeleen eteenpäin lapsellisen innokkaana ja odottavaisena. Minä todella tiedän kuka minä olen ja haluan kasvaa ihmisenä vielä suuremmaksi vuosi vuodelta.

Se mistä lähdin, se mitä olin. Olin ahdistunut pikkutyttö, joka pelkäsi isää, kun isä oli humalassa. Minä itkin katkerasti kun jouduin näkemän äitini pahoinpitelyä. Jouduin jo pienenä kohtaamaan todellisuuden siitä, että tässä maailmassa eivät asiat mene oikein ja se jonka pitäisi rakastaa, voi nostaa nyrkkinsä tuntematta katumusta. Minä halasin koiraani ja kuuntelin riitelyä kotona. Koti oli kuitenkin koti, vaikka ilmassa haisi pelko. Mihin minä muka olisin voinut mennä? Kuka olisi suojellut äitiä?

Äiti lähti enkeliksi liian aikaisin. Muistan sen tunteen talvisena hautajaispäivänä, kun ajattelin, ettei tämä ole totta. Nipistin itseäni ja tajusin, että minua sattuu. Sen päivän jälkeen en enää koskaan ajatellut, etteikö minulle voisi jotain pahaa sattua.

Oman nuoruuteni kaltaista en toivoisi kenellekään. Ei yhtäkään turvasatamaa, ei perhettä, ei paikkaa minne kuulua. Vaan minä ja minun taisteluni, jonka hyvä ihme, voitin. Halusin kuolla ja yritinkin, mutta elämä päätti voittaa minussa. Minä en koskaan lakannut oikeasti toivomasta.

Tuoreemmista jutuista en pysty vielä puhumaan. En aikuisuudesta, en rakkaudesta, en avioerosta. En vielä, en kaikkea, en vapautuneesti.

En ole kuitenkaan pelkästään selvinnyt. Olen työstänyt, satoja tunteja lukenut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, paikkaani, haaveitani.

Tässä minä olen nyt. Niin valmis ja kuitenkin vielä niin keskeneräinen. Miten hyvältä tuntuu olla minä!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Rakastaa ja tulla rakastetuksi

Olet ärsyttävä ja nipotat turhasta.
Olet laiska ja oletat muiden tekevän asioita puolestasi.
Priorisoit väärin-työt ja omat asiasi ennen muita.

Silti

Olet oppinut ja halukas oppimaan
Olet kärsivällinen, etkä huuda minulle koskaan.
Sinä olet sitkeä ja saat minut puhumaan vaikeistakin asioista.
Sanot minun olevan kaunis sellaisinakin hetkinä kun en sitä todellakaan ole.
Olet ymmärtäväinen ja annat minun tavoitella unelmiani kadehtimatta minua.

Luulen, että se oli vaan parisuhteemme kasvukriisiä.

En ole koskaan saanut sellaista suunvuoroa.
Minulta ei ole koskaan löytynyt sellaista uskallusta puhua suutani puhtaaksi.
Odotuksista, haluista ja vaatimuksista.
Sanoa ääneen sen, mikä minulle kuuluu ja millaisen suhteen minä haluan.
Ensimmäistä kertaa minä vaadin ja olin valmis itsekin ottamaan vastaan.
Minä haluan seksiä ja treffejä.
Puhetta ja ennen kaikkea vaivannäköä.
Yhteistä näkemystä.

Ilman niitä, en tarvitse parisuhdetta ollenkaan.
Minä pärjään kyllä.

Sinä kuuntelit ja ymmärsit.
Ja minä ymmärsin, että sinä tosiaan aiot yrittää, koska rakastat minua niin paljon.

Mieletön mieli

Pitkin syksyä olen ollut tiukoilla. Olen tiennyt sen ja jaksanut aina päivän, viikon ja kuukauden kerrallaan. Olen jaksanut sen ajatuksen voimalla, että tämä paine ei jatku ikuisesti. Minä en joudu istumaan loppuelämääni tehden raportteja ja kirjoitelmia päivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Sen olen pitänyt mielessäni myös, että minä saan oppia. Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on koulupaikka. Kaikesta huolimatta olen edelleen kiitollinen ja motivoitunut, sillä näen edessäni maailman täynnä mahdollisuuksia.

Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.

Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.

Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Elossa

Pitkään aikaan ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Puhumatta en onneksi ole ollut, vaan tietoisesti harjoitellut, kuinka sanotaan perusteluiden kera, että minua ottaa nyt päähän, jos ei asioihin tule muutosta. Parisuhde ei ole lajeista helpoin.

Hyvin on kuitenkin asiat. Inspiraatiota odotellessa, sillä ideoita on ja paljon...

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Katastrofin jatkoa?

Tuntuu, että päässä pimahtaa.

On stressi, on kiire. Sydän lyö epätahtia. En tiedä, mutta luulen sen johtuvan stressistä. Millä saan pumpun rauhoittumaan, kun en itsekään usko, että pitäisi levätä.

Vituttaa. Terapeutti sanoi minulle, että se on suomalaisten yleisverbi kaikelle harmille. Mistä lähtisin purkamaan?

En jaksaisi lapsia, en heidän tappelujaan, vinkumisia, mankumisia,vaatimuksia. Voisivatko he jättää minut viideksi minuutiksi rauhaan?

En jaksa Erityismiestä. Hän vaan ärsyttää minua. Milloin parisuhde valahti tälle tasolle? On vonkaamista (minä vonkaan), kinastelua typeristä arkiaskareista, stressiä rahasta. Minä olen niin kypsä sille, että Erityismies menee silloin kuin huvittaa. Mitä jos minäkin tekisin vaan viikonlopun mittaisen katoamistempun ja sulkisin puhelimen? Tajuaisiko hän arvoni silloin?

Ärsyttää miesten ja naisten roolit. Erityismies luulee, että naiset ovat yhtä kuin hänen äitinsä. hänen äitinsä passaa, kokkaa ja hemmottelee. Minä olen tolkuttanut, että minä en ole sellainen. En ole pikkuvaimo, enkä suostu mihinkään rooliin. Ärsyttää Erityismiehen äiti, jota en ole tavannut. Miksikö? No, koska hän on tehnyt selväksi, ettei hyväksy minua tai meidän suhdettamme.

Olen miettinyt, että mitä jos Erityismies on pettänyt minua. Toisaalta, mitä sen on väliä. Pystymmekö olla uskollisia, kun suhde muuttuu arkiseksi? Pystynkö minä? Pystynkö?

Tunnen itseni niin arvottomaksi. Minua ei hyväksy kukaan. En jaksa taistella tätä ainaista taistelua. Olen joutunut taistelemaan hyväksynnästä niin kauan, kuin jaksan muistaa. Miten elämään mahtuukin niin monta ihmistä, jotka eivät minua hyväksy?

Miksi en pysty lopettamaan tupakanpolttoa?
Miksi olen lihonnut 6 kiloa?
Miksi minulla ei ole äitiä? (Vituttaa maailman eniten)

Minä vihaan Isänpäivää, kun en voi juhlia isää. Minulla on isä, mutta ei ole kuitenkaan. En voi juhlia Äitienpäivää, kun ei ole äitiä. Minua juhlitaan, mutta kun minäkin haluaisin olla jonkun pikku tyttö, joka voi ylpeänä onnitella äitiään ja muistella kaikkea kivaa yhdessä.

Mitä jos minunkin lapset menettävät äitinsä liian varhain? Mitä jos minäkin sairastun syöpään?

Kyllä,ahdistaa,itkettää, vituttaa ja annan sen tulvia nyt kunnolla.