keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Masennus? Stressi? Mikä on?

Uupunut on lienee oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä tilaa. Olen stressaantunut, väsynyt ja surumielinen. Puolihaluttomuus vaivaa minua, eikä mikään tunnut maistuvan kunnolla. Tiedän kuitenkin, että puolihaluttomuus ei minulle tarkoita masennuksen riehumista valloillaan. Onneksi.

Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.

Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman  alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?

Parempia tunnelmia odotellen,
Vella

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kroppa ei unohda

Tänään on ollut paha päivä, kiukkupäivä, haistakaa kaikki vittu-päivä. On ollut tuosta noin vaan. Nyt illalla tuntui siltä, kun joku olisi seissyt rintakehäni päällä ja paniikki alkoi vaania minua. En tiennyt mikä on, miksi olen vihainen ja miksi joka paikkaan sattuu. En tajunnut, kunnes satuin vilkaisemaan kalenteriin...

Vuosipäivä. Äidin kuoleman vuosipäivä.

Minun kroppani muistutti minua siitä, menetyksestä. Se muistutti, vaikka en halunnut muistaa. Näin monta vuotta ilman äitiä, kuin koko elämä. En muista millaista on elää normaalia, äidintäyteistä elämää. Miten kummallista olisi, jos olisi äiti. Ihan oma, rakas äiti, jolle voisi soittaa, puhua ja jota voisi peräti koskettaa.

Onhan minulla äiti, ei sitä kukaan voi viedä minulta pois. Minulla on äiti, joka on tuolla taivaan tuulissa. Se nyt ei vaan riitä lohduttamaan rankkoina hetkinä. Kipeä todellisuus iskee tikarina rintaan ja heikentää entisestään. Se on isku vyön alle, järjetön ikävä, ontto tila sydämessä. On olemassa kipua, joka ei katoa itkemällä tai huutamalla. Tämä vaan on ja pysyy. Välillä uinuu hiljaisesti ja välillä tempaa mukaansa.

Käännän aina vaikeudet voitoksi, mutta tämän asian suhteen häviän taistelun aina. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea on jo kokeiltu. Minun sydämessäni majailee pieni mörkö nimeltä Ikävä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Olisitko sinä minun psykoterapeuttini?

Olin saanut vihdoin aikaiseksi sopia tapaamisen mahdollisen psykoterapeuttiehdokkaan kanssa. en tiennyt hänestä yhtään mitään muuta kuin nimen, mutta uskalsin lähteä tapaamiseen, sillä tämä henkilö oli nykyisen terapeuttini suosittelema.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.

Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?

Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.

Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.

Pakit terapeutilta

Kävin pitkästä aikaa puhumassa terapeuttini kanssa. Tauko oli venynyt usean viikon mittaiseksi ja se kyllä näkyi ja tuntui. Olen tällä hetkellä terapian suhteen väliinputoaja: minulle ei suoda enää niin tiheästi aikoja, sillä etsin itselleni terapeuttia, jonka kanssa aloittaa psykoterapiasuhteen. On kuitenkin hankalaa, sillä etsiminen, etenkin siihen orientoituminen, on todella hidasta ja minä koen tarvitsevani apua enemmän kuin kerran kuukaudessa.

Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.

Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.

Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.

Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.

En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä  saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.

Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Vella vs. anoppi

Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.

Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.

Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.

Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.

  Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.

Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.

Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.

Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Verenperintö

Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.

Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.

Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.

Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.

Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.

Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Itkun paikka

Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.

Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?

Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.

Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.