perjantai 11. heinäkuuta 2014

Joskus on parempi vaan antaa olla

Isä soitti minulle. Kuulin sen heti hänen äänestään, utuisen ja tahmaisen humalan. Muutama kuukausi on menty selvillä vesillä, mutta se ratkeaminen tulee aina. Sen suhteen olen haudannut lapsenuskoni. Hän ei ole koskaan päässyt siihen tilaan, missä riippuvuudesta päästään omasta tahdosta. Jos hän on juomatta, se johtuu aina toisen ihmisen seurasta. Jos hänellä ei ole ketään, jolle vetää kunnollisen ihmisen roolia, hän juo. Niin valitettavaa kun se onkin, hän on valinnut elää sillä tavoin. Kukaan eikä mikään saa häntä luopumaan vanhoista tavoistaan pysyvästi. Hän ei halua muuttua ihan oikeasti, vaan siksi aikaa kun on tarpeellista ja se hyödyttää häntä. Voisin surra sitä, että minulla on tuollainen isä. En vaan jaksa käyttää suremiseen yhtään enempää aikaa elämästäni. On vaan hyväksyttävä ja muistettava, että hän on sellainen, enkä minä missään tapauksessa ole hänen jatkeensa. Kohtaloni ei ole sidottu siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten hän muita kohtaan käyttäytyy. Olosuhteet kasvulleni eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta loppuelämä on pitkälti omissa käsissäni.

Puhelun edetessä minut valtasi se raskas olo, joka minulle usein hänen ja monen muun sukulaisen kanssa tulee. Raskas, painostava, uuvuttava olo. Tämän puhelun agendana oli huonot sisarussuhteet. Kuinka meidän lasten pitäisi olla läheisiä. Hänen piti ottaa selvää, onko omansa edes elossa, mutta ei voi käsittää meidän huonoja suhteitamme. Yritin selittää erilaisuudesta ja siitä, että ei sisaruus velvoita olemaan läheinen. Joko ollaan läheisiä tai sitten ei, eikä sitä asiaa voi pakottaa, koska kyse on tunteesta. Isä ei voinut käsittää tätä, eikä hyväksyä. Kyllähän meidän pitäisi olla läheisiä, kun elimme niin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Piti melkein nipistää itseään, jotta aivoni ymmärsivät, että kuulin oikein. Hänen mielestään meidän elämämme on ollut onnellista ja mahtavaa. Mietin, että kenenköhän elämästä hän mahtaa nyt puhua? En kuitenkaan vedä itseäni syvemmälle siihen soppaan ja ala väittämään vastaan. Ehkä hän ei pysty vastaanottamaan niitä tuskaisia muistoja, joita hän meille aiheutti. Ehkä hän tosiaan luulee, että olimme onnellisia. Ehkä on parempi, että suljen vaan suuni ja annan hänen luulla niin.

Pahinta on ulkokultainen ylpeys minusta. Hän on ylpeä, koska opiskelen. Muille hän kertoo niin. Minulle hän sanoo ettei olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen saatuani lähtisin vielä opiskelemaan. Olisin mieluummin halunnut kuulla, että hän ei pitänyt todennäköisenä, että opiskelisin vielä. Syyksi olisin halunnut kuulla sen, kuinka olen pienestä pitäen taistellut rajoja ja ennakkoluuloja vastaan. Ollut voimakastahtoinen ja päättäväinen tyttö. Olisin halunnut kuulla, että sisimmässään hän tiesi, että totta kai minä pystyn siihen, koska olen minä.

Miten voikin olla kaksi näin erilaista näkemystä. Isän mielestä elämäni on ollut onnellinen lapsuudesta asti. Minusta taas tuntui vuosikausia siltä, että hukun hitaasti ja tukehdun tuskaan.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kohti kuolemaa

Tunnen olevani reessä, joka vilistää hurjaa vauhtia alamäkeen. Yritän tarttua oksiin, jotta vauhti pysähtyisi. Teen niin, jotta määränpää ei tulisi eteeni liian äkkiä. Haluan hidastaa vauhtia, nauttia kyydistä. Sillä tavalla elämäni kulkee.

Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.

Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.

Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.

Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.

Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Lepo paras lääke on

Olen parin viikon ajan löysännyt tahtia ihan kaikessa. Se on ainoa asia, millä estän suistamasta itseäni ojaan, josta ei enää nousta. Suorittajan on oikeasti aivan järjettömän vaikea vaan olla ja lakata suorittamasta. Joka hetki pitäisi olla hyödyllinen ja mielellään muille ihmisille. Rentoutuminen ja nollailu on hyödyllisen ajan tuhlaamista. Jossain välissä on unohtunut sellainen seikka, että ilman lepoa ihminen ei jaksa. Ja lepoa on monenlaista.

Opiskellessa lepoaika täytyy järjestää kaikista itsenäisimmällä ja rajuimmalla otteella. Kirjat on suljettava, samoin sähköposti. Jatkuvasti päässä jylläävä opiskeluvaihde on väännettävä voimalla lepovaihteelle. Itse tein itselleni pitkin hampain lupauksen, etten opiskele ainakaan kolmeen viikkoon, mielellään koko kuukauteen. Ehdin kyllä myöhemmin. Aivot tarvitsevat lomaa.

Työpaikassa päätin ottaa saman linjan. Olen tullut paikkaan oppimaan; en uhrautumaan ja raatamaan. Opin pitämään puoliani aikatauluissa. Tähän minä pystyn näillä tiedoilla, taidoilla ja jaksamisella. Katastrofaalinen alku opetti laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Vedin ensimmäisen viikon niin täysillä ja uhrautuen, että itkin koko viikonlopun ja olin valmis lopettamaan koko leikin kesken. Halusin olla paras ja tunnollisin. Ensimmäisen viikon jälkeen, hyvänen aika!

Kotonakin suorittaja kokee ahdistusta. Pitäisi pestä pyykkiä, siivota, tehdä ruokaa, olla koko ajan askeleen edellä...Ainoa vaihtoehto järjissä selviämiseen on oppia kestämään epätäydellisyyttä. Kaikki tavarat ei voi olla paikallaan tai asiat valmiina hetkeä kauempaa. Päivässä on vain rajattu määrä tunteja (ja voimia), joten itse opettelen tällä hetkellä säännöstelemään voimiani tekemällä korkeintaan kaksi kotityötä päivässä. Sen jälkeen teen turhuuksia eli sitä mitä huvittaa. Tekemisen pitää kuitenkin olla jotain ei-suorittavaa ja mielekästä.

En oikein tiedä missä vaiheessa aloin ylisuorittaa elämääni. Kuvitelmat siitä, mihin kaikkeen venyn, ovat olleet mahdottomia. Yksi ihminen ei riitä kaikkeen. En voi olla kaikkea täysillä, vaan minun pitää jakaa aikani ja jaksamiseni haluamilleni asioille. Olen tietoinen siitä, kuinka suuri riski minulla on muuttua urajuhdaksi, joka myy sielunsa työlle. Onneksi olen kuitenkin jo opiskeluaikana tajunnut, että se asia jolle haluan eniten elää, on perhe. Useamman ikäiseni uranaisen kanssa keskustelleena olen huomannut, että vaikka he olisivat saavuttaneet työssään käytännössä kaiken, he eivät ole yhtään niin onnellisia, kuin olin päässäni kuvitellut. Ihminen on aina ajatuksissaan vaillinainen ja vähemmän. Minulla on niin paljon jo, tiedän sen. Kunhan saisin tämän sotkun päässäni selvitettyä, niin osaisin nauttia siitä täysillä. Tuntisinpa itseni jälleen ihanaksi, hyväksi ja arvokkaaksi.



sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kaikki rakastavat omalla tavallaan

Minua on ahdistanut jo pitkään. Luulen, että en osaa enää rakastaa. En tunne järjetöntä ikävää tai koe olevani mikään mahdoton halinalle. Kivulias ero on tehnyt minusta todellisen järki-ihmisen, joka ei jätä mitään romanttisen tunteen varaan. En luota, että rakkaus kantaa tai etten enää koskaan eroa. Ehkä tämä on henkinen kasvunpaikka, jossa etsin taas omaa paikkaani maailmassa. Saatan myös jollain tapaa etsiä sitä oikeaa keinoa, jonka avulla rakastaa sitä ihmistä, johon olen nyt sitoutunut. Ei kaikkia voi rakastaa täsmälleen samalla tavalla.

Yritän olla itselleni lempeä, enkä miettiä sitä, miten muut rakastavat. Ei tarvitse kun katsoa lähipiiriä ja ystävien syitä rakastaa. Yksi rakastaa kumppanissaan turvallisuutta ja sitä, että asiat pysyvät muuttumattomina. Toinen rakastaa sitä, ettei mikään ole itsestään selvää. Kolmas rakastaa sitä, että mies on täysin erilainen, kuin hän itse. Neljäs rakastaa sitä, että taustalla on vuosien suhde ja syvyys. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Kaikki ei voi olla täydellistä. Ehkä minunkin on lopetettava jatkuva riman nostaminen mahdottomuuksiin. Olen tiedostanut, että jostain syystä etsin koko elämässäni hirveällä vimmalla seuraavaa kehitettävää asiaa. Vaatimukseni ja todellisuus eivät vain aina kohtaa ja se on asia, mikä minun täytyy hyväksyä.

Tällä hetkellä minä etsin omia syitäni rakastaa. Tiedän, että niitä on paljon. Se on ihan hyväksyttävää, että tunteiden syveneminen ja luottamus rakkauteen voi ottaa oman aikansa. Muistutan itseäni, etteivät kaikki asiat tapahdu hetkessä. Ei tarvitse ahdistua jatkuvasti.

Ei ole pakko rakastaa vuosiksi eteenpäin. On armeliaampaa toivoa, että kaiken se kestää ja rakastaa vaikka sitten päivä kerrallaan. Jos niin on hyvä, se riittää. Ei sen tarvitse mennä niin kuin jollain toisella. Ei aina tarvitse uudistua ja kehittyä. Välillä voi vaan olla ja unohtaa sen hemmetin täydellisyyskuplan.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Takaisin olen, terve en

Puoli vuotta olen elellyt kuplassani keskittyen kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Virhe se oli, suuri virhe. Minun kuuluu kirjoittaa, minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve vainoaa minua, sillä se on kotoisin sisältäni. Voin juosta karkuun miettien, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni sittenkään, mutta en pääse tätä tarvetta karkuun. Siispä kirjoitan.

Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.

Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Masennus? Stressi? Mikä on?

Uupunut on lienee oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä tilaa. Olen stressaantunut, väsynyt ja surumielinen. Puolihaluttomuus vaivaa minua, eikä mikään tunnut maistuvan kunnolla. Tiedän kuitenkin, että puolihaluttomuus ei minulle tarkoita masennuksen riehumista valloillaan. Onneksi.

Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.

Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman  alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?

Parempia tunnelmia odotellen,
Vella

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kroppa ei unohda

Tänään on ollut paha päivä, kiukkupäivä, haistakaa kaikki vittu-päivä. On ollut tuosta noin vaan. Nyt illalla tuntui siltä, kun joku olisi seissyt rintakehäni päällä ja paniikki alkoi vaania minua. En tiennyt mikä on, miksi olen vihainen ja miksi joka paikkaan sattuu. En tajunnut, kunnes satuin vilkaisemaan kalenteriin...

Vuosipäivä. Äidin kuoleman vuosipäivä.

Minun kroppani muistutti minua siitä, menetyksestä. Se muistutti, vaikka en halunnut muistaa. Näin monta vuotta ilman äitiä, kuin koko elämä. En muista millaista on elää normaalia, äidintäyteistä elämää. Miten kummallista olisi, jos olisi äiti. Ihan oma, rakas äiti, jolle voisi soittaa, puhua ja jota voisi peräti koskettaa.

Onhan minulla äiti, ei sitä kukaan voi viedä minulta pois. Minulla on äiti, joka on tuolla taivaan tuulissa. Se nyt ei vaan riitä lohduttamaan rankkoina hetkinä. Kipeä todellisuus iskee tikarina rintaan ja heikentää entisestään. Se on isku vyön alle, järjetön ikävä, ontto tila sydämessä. On olemassa kipua, joka ei katoa itkemällä tai huutamalla. Tämä vaan on ja pysyy. Välillä uinuu hiljaisesti ja välillä tempaa mukaansa.

Käännän aina vaikeudet voitoksi, mutta tämän asian suhteen häviän taistelun aina. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea on jo kokeiltu. Minun sydämessäni majailee pieni mörkö nimeltä Ikävä.