Olin saanut vihdoin aikaiseksi sopia tapaamisen mahdollisen psykoterapeuttiehdokkaan kanssa. en tiennyt hänestä yhtään mitään muuta kuin nimen, mutta uskalsin lähteä tapaamiseen, sillä tämä henkilö oli nykyisen terapeuttini suosittelema.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.
Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?
Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.
Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Pakit terapeutilta
Kävin pitkästä aikaa puhumassa terapeuttini kanssa. Tauko oli venynyt usean viikon mittaiseksi ja se kyllä näkyi ja tuntui. Olen tällä hetkellä terapian suhteen väliinputoaja: minulle ei suoda enää niin tiheästi aikoja, sillä etsin itselleni terapeuttia, jonka kanssa aloittaa psykoterapiasuhteen. On kuitenkin hankalaa, sillä etsiminen, etenkin siihen orientoituminen, on todella hidasta ja minä koen tarvitsevani apua enemmän kuin kerran kuukaudessa.
Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.
Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.
Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.
Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.
En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.
Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.
Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.
Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.
Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.
Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.
En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.
Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.
lauantai 11. tammikuuta 2014
Vella vs. anoppi
Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.
Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.
Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.
Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.
Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.
Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.
Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Verenperintö
Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.
Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.
Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.
Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.
Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Itkun paikka
Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?
Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.
Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.
tiistai 31. joulukuuta 2013
Hei hei, vuosi 2013
Viime vuonna oletin, toivoin ja päätin, että tämä vuosi on toivon vuosi. Näin myös oli. Löysin roppakaupalla toivoa ja aion ammentaa sitä ensivuonna vielä rutkasti lisää. Aion syventää itsetutkiskelun alkeita ja oppia olemaan parempi ihminen. Aion saavuttaa haluamiani asioita ja antaa rakkautta rakkailleni.
Salaa toivon, että joskus, kun olen nykyistä ehjempi, voin antaa rakkautta myös sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta eivät saa. Joskus tulevaisuudessa olisi antoisaa hyödyntää omat kokemuksensa ja antaa omaa aikaansa vapaaehtoisesti johonkin. Ehkä se kuitenkin on sitten jonkun toisen vuoden homma se. Vielä en ole valmis itseni kanssa.
Terveyden osalta vuosi on ollut hyvä. Iloitsen siitä, että läheiseni ovat olleet terveitä. Itsellä intoa latistaa alkuvuodesta 2014 otettava papakoe numero 3, joka ratkaisee minun kohdallani sen, onko minulla solumuutoksia ja tarvitseeko minua operoida. Hysteerikkona kävin yksityisellä lääkäriasemalla tutkituttamassa itseni, eikä mitään hälyttävää ollut sillä hetkellä näkyvissä. Jos minulla jotain on, se toivottavasti saadaan pois ajoissa sieltä. Yritän pitää tsemppifiilistä yllä.
Tänä vuonna itseni hoitaminen oli paljon aktiivisempaa alkuvuodesta. Kävin enemmän terapiassa, urheilin enemmän. Ei ole onneksi myöhäistä aloittaa uudestaan ja niin olen päättänyt tehdä. Pääsykokeet ja koulun aloitus haukkasivat niin suuren palan energiaa ja aikaa, ettei päässä juuri muuta liikkunut. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin heittäytyä kouluun täysillä ja keskittyä kerrankin vaan yhteen asiaan. Se näytti tuottavan tulosta oikein mainiosti.
Suhde Erityismieheen haki tänä vuonna paikkaansa paljon. Välillä tuntui, että toinen tekee kaiken väärin (tai ei tee mitään) eikä mikään etene minnekään. Muutamien kehityskeskustelujen kautta saimme kuitenkin katkolla olleen yhteyden toimimaan ja aiomme entistä enemmän panostaa toisiimme vuonna 2014. Rakastumisesta arkirakkauteen siirtyminen on haasteellista, siitä ei pääse mihinkään. Vuorovaikutuksen ansiosta se on meille vallan mahdollista.
Tämä vuosi oli oikein hieno eheytymisen vuosi. Seuraava vuosi olkoon oppimisen, parantumisen sekä rakkauden ja ystävyyden vaalimisen vuosi!
Salaa toivon, että joskus, kun olen nykyistä ehjempi, voin antaa rakkautta myös sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta eivät saa. Joskus tulevaisuudessa olisi antoisaa hyödyntää omat kokemuksensa ja antaa omaa aikaansa vapaaehtoisesti johonkin. Ehkä se kuitenkin on sitten jonkun toisen vuoden homma se. Vielä en ole valmis itseni kanssa.
Terveyden osalta vuosi on ollut hyvä. Iloitsen siitä, että läheiseni ovat olleet terveitä. Itsellä intoa latistaa alkuvuodesta 2014 otettava papakoe numero 3, joka ratkaisee minun kohdallani sen, onko minulla solumuutoksia ja tarvitseeko minua operoida. Hysteerikkona kävin yksityisellä lääkäriasemalla tutkituttamassa itseni, eikä mitään hälyttävää ollut sillä hetkellä näkyvissä. Jos minulla jotain on, se toivottavasti saadaan pois ajoissa sieltä. Yritän pitää tsemppifiilistä yllä.
Tänä vuonna itseni hoitaminen oli paljon aktiivisempaa alkuvuodesta. Kävin enemmän terapiassa, urheilin enemmän. Ei ole onneksi myöhäistä aloittaa uudestaan ja niin olen päättänyt tehdä. Pääsykokeet ja koulun aloitus haukkasivat niin suuren palan energiaa ja aikaa, ettei päässä juuri muuta liikkunut. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin heittäytyä kouluun täysillä ja keskittyä kerrankin vaan yhteen asiaan. Se näytti tuottavan tulosta oikein mainiosti.
Suhde Erityismieheen haki tänä vuonna paikkaansa paljon. Välillä tuntui, että toinen tekee kaiken väärin (tai ei tee mitään) eikä mikään etene minnekään. Muutamien kehityskeskustelujen kautta saimme kuitenkin katkolla olleen yhteyden toimimaan ja aiomme entistä enemmän panostaa toisiimme vuonna 2014. Rakastumisesta arkirakkauteen siirtyminen on haasteellista, siitä ei pääse mihinkään. Vuorovaikutuksen ansiosta se on meille vallan mahdollista.
Tämä vuosi oli oikein hieno eheytymisen vuosi. Seuraava vuosi olkoon oppimisen, parantumisen sekä rakkauden ja ystävyyden vaalimisen vuosi!
sunnuntai 29. joulukuuta 2013
Minä kaipaan valoa
Kiukuttaa ja ahdistaa. Pimeä sunnuntai tuntuu nielaisevan minut kokonaan. On pakko kirjoittaa kiukku pois. Yrittää ajatella tämä tunne pois järjen avulla ja löytää kiukun syy. En jaksaisi koko päivää murjottaa.
Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.
Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.
Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.
Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!
Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...
Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.
Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.
Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.
Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!
Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)