sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Lepo paras lääke on

Olen parin viikon ajan löysännyt tahtia ihan kaikessa. Se on ainoa asia, millä estän suistamasta itseäni ojaan, josta ei enää nousta. Suorittajan on oikeasti aivan järjettömän vaikea vaan olla ja lakata suorittamasta. Joka hetki pitäisi olla hyödyllinen ja mielellään muille ihmisille. Rentoutuminen ja nollailu on hyödyllisen ajan tuhlaamista. Jossain välissä on unohtunut sellainen seikka, että ilman lepoa ihminen ei jaksa. Ja lepoa on monenlaista.

Opiskellessa lepoaika täytyy järjestää kaikista itsenäisimmällä ja rajuimmalla otteella. Kirjat on suljettava, samoin sähköposti. Jatkuvasti päässä jylläävä opiskeluvaihde on väännettävä voimalla lepovaihteelle. Itse tein itselleni pitkin hampain lupauksen, etten opiskele ainakaan kolmeen viikkoon, mielellään koko kuukauteen. Ehdin kyllä myöhemmin. Aivot tarvitsevat lomaa.

Työpaikassa päätin ottaa saman linjan. Olen tullut paikkaan oppimaan; en uhrautumaan ja raatamaan. Opin pitämään puoliani aikatauluissa. Tähän minä pystyn näillä tiedoilla, taidoilla ja jaksamisella. Katastrofaalinen alku opetti laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Vedin ensimmäisen viikon niin täysillä ja uhrautuen, että itkin koko viikonlopun ja olin valmis lopettamaan koko leikin kesken. Halusin olla paras ja tunnollisin. Ensimmäisen viikon jälkeen, hyvänen aika!

Kotonakin suorittaja kokee ahdistusta. Pitäisi pestä pyykkiä, siivota, tehdä ruokaa, olla koko ajan askeleen edellä...Ainoa vaihtoehto järjissä selviämiseen on oppia kestämään epätäydellisyyttä. Kaikki tavarat ei voi olla paikallaan tai asiat valmiina hetkeä kauempaa. Päivässä on vain rajattu määrä tunteja (ja voimia), joten itse opettelen tällä hetkellä säännöstelemään voimiani tekemällä korkeintaan kaksi kotityötä päivässä. Sen jälkeen teen turhuuksia eli sitä mitä huvittaa. Tekemisen pitää kuitenkin olla jotain ei-suorittavaa ja mielekästä.

En oikein tiedä missä vaiheessa aloin ylisuorittaa elämääni. Kuvitelmat siitä, mihin kaikkeen venyn, ovat olleet mahdottomia. Yksi ihminen ei riitä kaikkeen. En voi olla kaikkea täysillä, vaan minun pitää jakaa aikani ja jaksamiseni haluamilleni asioille. Olen tietoinen siitä, kuinka suuri riski minulla on muuttua urajuhdaksi, joka myy sielunsa työlle. Onneksi olen kuitenkin jo opiskeluaikana tajunnut, että se asia jolle haluan eniten elää, on perhe. Useamman ikäiseni uranaisen kanssa keskustelleena olen huomannut, että vaikka he olisivat saavuttaneet työssään käytännössä kaiken, he eivät ole yhtään niin onnellisia, kuin olin päässäni kuvitellut. Ihminen on aina ajatuksissaan vaillinainen ja vähemmän. Minulla on niin paljon jo, tiedän sen. Kunhan saisin tämän sotkun päässäni selvitettyä, niin osaisin nauttia siitä täysillä. Tuntisinpa itseni jälleen ihanaksi, hyväksi ja arvokkaaksi.



sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kaikki rakastavat omalla tavallaan

Minua on ahdistanut jo pitkään. Luulen, että en osaa enää rakastaa. En tunne järjetöntä ikävää tai koe olevani mikään mahdoton halinalle. Kivulias ero on tehnyt minusta todellisen järki-ihmisen, joka ei jätä mitään romanttisen tunteen varaan. En luota, että rakkaus kantaa tai etten enää koskaan eroa. Ehkä tämä on henkinen kasvunpaikka, jossa etsin taas omaa paikkaani maailmassa. Saatan myös jollain tapaa etsiä sitä oikeaa keinoa, jonka avulla rakastaa sitä ihmistä, johon olen nyt sitoutunut. Ei kaikkia voi rakastaa täsmälleen samalla tavalla.

Yritän olla itselleni lempeä, enkä miettiä sitä, miten muut rakastavat. Ei tarvitse kun katsoa lähipiiriä ja ystävien syitä rakastaa. Yksi rakastaa kumppanissaan turvallisuutta ja sitä, että asiat pysyvät muuttumattomina. Toinen rakastaa sitä, ettei mikään ole itsestään selvää. Kolmas rakastaa sitä, että mies on täysin erilainen, kuin hän itse. Neljäs rakastaa sitä, että taustalla on vuosien suhde ja syvyys. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Kaikki ei voi olla täydellistä. Ehkä minunkin on lopetettava jatkuva riman nostaminen mahdottomuuksiin. Olen tiedostanut, että jostain syystä etsin koko elämässäni hirveällä vimmalla seuraavaa kehitettävää asiaa. Vaatimukseni ja todellisuus eivät vain aina kohtaa ja se on asia, mikä minun täytyy hyväksyä.

Tällä hetkellä minä etsin omia syitäni rakastaa. Tiedän, että niitä on paljon. Se on ihan hyväksyttävää, että tunteiden syveneminen ja luottamus rakkauteen voi ottaa oman aikansa. Muistutan itseäni, etteivät kaikki asiat tapahdu hetkessä. Ei tarvitse ahdistua jatkuvasti.

Ei ole pakko rakastaa vuosiksi eteenpäin. On armeliaampaa toivoa, että kaiken se kestää ja rakastaa vaikka sitten päivä kerrallaan. Jos niin on hyvä, se riittää. Ei sen tarvitse mennä niin kuin jollain toisella. Ei aina tarvitse uudistua ja kehittyä. Välillä voi vaan olla ja unohtaa sen hemmetin täydellisyyskuplan.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Takaisin olen, terve en

Puoli vuotta olen elellyt kuplassani keskittyen kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Virhe se oli, suuri virhe. Minun kuuluu kirjoittaa, minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve vainoaa minua, sillä se on kotoisin sisältäni. Voin juosta karkuun miettien, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni sittenkään, mutta en pääse tätä tarvetta karkuun. Siispä kirjoitan.

Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.

Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Masennus? Stressi? Mikä on?

Uupunut on lienee oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä tilaa. Olen stressaantunut, väsynyt ja surumielinen. Puolihaluttomuus vaivaa minua, eikä mikään tunnut maistuvan kunnolla. Tiedän kuitenkin, että puolihaluttomuus ei minulle tarkoita masennuksen riehumista valloillaan. Onneksi.

Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.

Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman  alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?

Parempia tunnelmia odotellen,
Vella

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kroppa ei unohda

Tänään on ollut paha päivä, kiukkupäivä, haistakaa kaikki vittu-päivä. On ollut tuosta noin vaan. Nyt illalla tuntui siltä, kun joku olisi seissyt rintakehäni päällä ja paniikki alkoi vaania minua. En tiennyt mikä on, miksi olen vihainen ja miksi joka paikkaan sattuu. En tajunnut, kunnes satuin vilkaisemaan kalenteriin...

Vuosipäivä. Äidin kuoleman vuosipäivä.

Minun kroppani muistutti minua siitä, menetyksestä. Se muistutti, vaikka en halunnut muistaa. Näin monta vuotta ilman äitiä, kuin koko elämä. En muista millaista on elää normaalia, äidintäyteistä elämää. Miten kummallista olisi, jos olisi äiti. Ihan oma, rakas äiti, jolle voisi soittaa, puhua ja jota voisi peräti koskettaa.

Onhan minulla äiti, ei sitä kukaan voi viedä minulta pois. Minulla on äiti, joka on tuolla taivaan tuulissa. Se nyt ei vaan riitä lohduttamaan rankkoina hetkinä. Kipeä todellisuus iskee tikarina rintaan ja heikentää entisestään. Se on isku vyön alle, järjetön ikävä, ontto tila sydämessä. On olemassa kipua, joka ei katoa itkemällä tai huutamalla. Tämä vaan on ja pysyy. Välillä uinuu hiljaisesti ja välillä tempaa mukaansa.

Käännän aina vaikeudet voitoksi, mutta tämän asian suhteen häviän taistelun aina. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea on jo kokeiltu. Minun sydämessäni majailee pieni mörkö nimeltä Ikävä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Olisitko sinä minun psykoterapeuttini?

Olin saanut vihdoin aikaiseksi sopia tapaamisen mahdollisen psykoterapeuttiehdokkaan kanssa. en tiennyt hänestä yhtään mitään muuta kuin nimen, mutta uskalsin lähteä tapaamiseen, sillä tämä henkilö oli nykyisen terapeuttini suosittelema.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.

Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?

Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.

Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.

Pakit terapeutilta

Kävin pitkästä aikaa puhumassa terapeuttini kanssa. Tauko oli venynyt usean viikon mittaiseksi ja se kyllä näkyi ja tuntui. Olen tällä hetkellä terapian suhteen väliinputoaja: minulle ei suoda enää niin tiheästi aikoja, sillä etsin itselleni terapeuttia, jonka kanssa aloittaa psykoterapiasuhteen. On kuitenkin hankalaa, sillä etsiminen, etenkin siihen orientoituminen, on todella hidasta ja minä koen tarvitsevani apua enemmän kuin kerran kuukaudessa.

Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.

Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.

Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.

Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.

En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä  saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.

Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.