Aamu ypöyksin. Aikaa ajatella. Nautinnollista. Tein kaiken omassa tahdissani, tyytyväisenä, puuhakkaana. Ei tarvinnut kysellä keneltäkään mitään. Oli vain minä, kahvikuppi ja kaikki maailman aika. Unelmien aamu, kuin elokuvista.
Lähdin juoksemaan ja tavoitteena oli pikku sunnuntaitepastelu, mutta juoksun tuntuessa hyvältä annoin mennä. Kohti tuntemattomia polkuja ja autioita alueita. Missään ei ollut ihmisiä jalkaisin liikkeellä. Mutta minä olin.
Päätin mennä läheiselle rannalle, mikä oli reitin varrella. Saavuin sateen kastelemalle sannalle ja tajusin, etten ole koskaan käynyt syksyllä rannalla. Hipaisin vettä. Kylmää se tietenkin oli. Oli niin hiljaista, että olisin voinut itkeä onnesta. Tyyni vesi oli niin kaunis. Tunsin vihdoinkin, että ponnistuksillani oli sittenkin merkitystä. Maailma näyttäytyi minulle kauniina vasta, kun olin valmis vastaanottamaan. Siinä hetkessä me teimme sopimuksen, että maailma on tästä lähtien minulle armollisempi ja minä lupaan pysyä tällä tiellä eli ottaa vastuuta omasta onnestani ja tehdä sen eteen töitä. Näin me sovimme, minä ja maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti