En kai ole ainoa, joka ihmettelee, miten vaikeaa on saada apua. Henkistä etenkin.
Sama lääkäri, joka määräsi minulle mielialalääkkeitä minun sanaani vastaan, ei laittanut lähetettä psykiatrille. Ei ennen kuin minulla on esittää dokumentti, että joku toinen ammattilainen on tätä mieltä. Onneksi olin varautunut johonkin pieneen umpikujaan, enkä lannistunut. Onneksi en tehnyt tätä masennuksen syvimmässä vaiheessa. Tosin silloin ei jaksa hakea edes postia, joten ei pelkoa, että jaksaisi lääkärin puheille asti. Mutta se, että nappeja kyllä saa, mutta kun ihminen haluaa hoitaa ne paskat pois sisältää, ettei leviä pää eikä tarvitsisi niitä onnellisuuspillereitä niin ei, eipäs nyt hätiköidä vaan halutaan mappi ö ja lomake a vielä ennen kuin mitään hoitoa tippuu. Jo kolmas vuosikymmen kaikkien traumojen kanssa, joten kyllä kiitos olen hoitoni ansainnut. Minun lapseni ovat terveen äidin ansainneet. Näin se menee.
Takaisin sängynpohjalle flunssassa, flunssaan, flunssasta, flunssastamaan. Lenkkarit mätänevät eteisessa, treenikassi pelkää komeron pimeyttä. Haluan liikkumaan, mutten voi kun maata. En ehdi tai jaksa. Uusi yritys ensiviikolla.
Näin unta, etten enää välittänytkään Erityismiehestä, vaan olin ihastunut toiseen mieheen. Erityismies oli unessa mustasukkainen ja vainosi minua naistenvessaan saakka, etten vaan tekstaisi tälle ihastukselleni. Olin aivan lääpälläni tähän uuteen. Mitä enemmän minulta kiellettiin, sen palavammin halusin. Pätee moneen asiaan oikeassa elämässä; mitä enemmän minulle sanotaan et voi, sen enemmän minä mielestäni voin. Uneen palatakseni tunsin aamulla omituista oloa ja pelkoakin. Mitä jos todella kävisi niin? Eroaisin taas? Ihastuisin? Enkä koskaan saisi mitään pysyvää. En koskaan saisi tarpeeksi tyydytystä suhteista. Addiktoituisin ensihuumaan kerta toisensa jälkeen. Kyllä se pelottaa, sillä minä elän intohimosta. Unikin lienee alitajuntani selvittelyä siitä kun olemme Erityismiehen kanssa riidelleet siitä että minä haluan häntä ja hän haluaa työtään. Hän on siis kertakaikkisen väsynyt (toki ymmärrän), mutta minä olen päättänyt, ettei minun tarvitse aina laittaa tarpeitani jonon viimeiseksi, sillä teenhän sitä äitinä jo paljon muutenkin.
Se on vissiin kehityskeskustelun paikka jälleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti