Siinä se seisoi, olohuoneen nurkassa. Kansi auki, pullollaan muistoja. Valokuvia läjäpäin. Lapsuus. Elämä ennen eroa. Elämä, joka oli käytävä läpi.
Yhden kokonaisen päivän vietin setviessä menneisyyden materiaa. Minä nauroin ja itkin. Edes takas, onnesta suruun, surusta onneen.
Löysin kuvia vuosien takaa. Saattoväki, lumi, kirkonkellot. Muuta en muista. Minun vitivalkoiset ja itkuiset kasvoni. Se kaikki vääryys. Ei lapsen kuuluisi haudata äitiään ja tuntea jääneensä yksin.
Päivän päätteeksi kiitin Erityismiestä siitä, että hän antoi menneisyyteni vallata olohuoneen, ja että minä sain käsitellä sen rauhassa ja omassa tahdissani. Ilman mustasukkaisuutta, valitusta tai hoputusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti