Eilen taas terapioitiin. Puhuttiin lapsuudesta, oikeastaan eksyttiin sinne sivukujien kautta. Minä istuin ja kertoilin ja nieleskelin niitä pahanolon tunteita. Miettiessä lapsuuttani tunsin suunnatonta surua ja halua suojella omia lapsiani. Terapeutti totesi, että on onni, että minusta on kasvanut terve persoona. Masennukseni ei ole mikään ihme, tilanteen huomioon ottaen.
Kysyin hädissäni tuleeko lapsistanikin sairaita." Ei,"sanoi terapeutti, "koska heillä on niin rakastavat ja välittävät vanhemmat." Helpotus.
Terapeutti halusi tietää, miksi en ole varannut lääkäriä. Minä kerroin kuinka en luota omalääkäriini, joka ei ota minua tosissaan. Minun on kuitenkin kohdattava omalääkärini, joka lähettää minut psykiatrille (kauankohan siinä menee?), jolle vuodatan kaiken. Psykiatri kirjoittaa lausunnon Kelalle, joka (toivottavasti) myöntää maksusitoumuksen (?) , jonka jälkeen pitää löytää terapeutti, jonka kanssa synkkaa, ajat, jotka saan sovitettua työn kanssa ( onko minulla töitä silloin?). Vasta tämän jälkeen alan purkaa tätä paskakasaa sisältäni. Näitä muistoja, jotka alkavat 5-6-vuotiaasta.
Liian paljon epätietoisuutta ja kivuliaita asioita. Nyt on kuitenkin pakko, ennen kun sekoan jonain päivänä kokonaan.
Liikunta auttaa.
Lasten olemassaolo auttaa.
Erityismies auttaa.
Kukin omalla tavallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti