Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!
Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.
Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.
Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti