tiistai 20. marraskuuta 2012

Suhde

Oli tavallinen arki-ilta. Ruoka oli syöty, kotityöt tehty ja oli se hetki illasta, jolloin vain ollaan. Erityismies painoi minut syliinsä ja sanoi, että hän pelkää minun kyllästyvän häneen. Ei ole ensimmäinen kerta kun tämä keskustelu käydään; joko minun tai hänen aloitteestaan.  Ei se sinäänsä hämmennä, koska se on osa suhteen kasvua, varmistelua. "Olethan siinä, pysythän siinä? Enhän nähnyt kaikkea vaivaa ihan turhan takia?"
 Pelon sanotaan olevan pahasta ja tuhoavan. Minä luulen pikkiriikkisen pelon pelastavan jotain, säilyttävän jotain. Ihminen ei ala pitää toista itsestäänselvyytenä. Huomasin sen yhtenä päivänä jutellessani miespuolisen työkaverini kanssa työajan ulkopuolella. Minä mainitsin siitä Erityismiehelle, koska minun ei tarvitse salata häneltä asioita. En mitenkään härnätäkseni häntä. Eleet, olemus ja (henkinen) väli minuun muuttui samantien. Koko hänen olemuksensa huokui ryhdistäymistä. Siinä hetkessä hän katsoi minua ja tajusi, että minä en ole mikään vaasi pöydällä, joka on ja pysyy. Erityismies näki minut, hän huomasi minut sen arjen keskellä, ymmärsi kuinka arvokas minä hänelle olen. Pieniä, mutta suuria asioita. Sen ei tarvitse olla kuin ihaileva katse tai suudelma ja toiselle tulee hyvä olo.Tunne, että on taistelun arvoinen.

Arki kuitenkin tulee jokaiseen suhteeseen, väistämättä. Pitäisi muistaa vaan että (normaalissa parisuhteessa) hyvä tulee hyvän luo. Kun jaksaa kannustaa ja kehua, saa sen varmasti takaisin. Miten hyvältä tuntuu jo se, kun toinen kysyy: "Miten meni päivä?" ja saat kertoa. Se, että huomaa toisen tekemiset, olivat ne kuinka pieniä tai tavallisia tahansa. Se on arvostusta, se on sitä, että ei pidä toista itsestäänselvyytenä. Kiitä asioista, kiitä tiskaamisesta,pyykinpesusta,koiran ulkoiluttamisesta, auton pesemisestä. Kiitä asioista, vaikka ne olisivatkin toisen vastuualuetta. Silloin toinen huomaa selvemmin myös mitä itse teet yhteisen hyvän eteen. Kehu ja kiitä kuin lasta, sillä mihinkäs meidän aikuisten tarve tuntea ylpeyttä itsestämme katoaisi? Meille kasataan vastuuta ja paineita, mutta oletetaan, että pärjäämme sitä vastoin vähemmällä henkisellä polttoaineella, vähemmällä hyvällä. "Työ tekijäänsä kiittää" ei riitä, sillä me tarvitsemme rakkautta, kehuja ja hyväksyntää säännöllisesti.

Erityismies sanoo minulle joka päivä tykkäävänsä minusta, koska olen niin hauska tyttö.
Minä en ikinä kyllästy kuulemaan sitä.
Mieleeni tulee heti 10 asiaa, mistä tykkään Erityismiehessä. Nyt otan puhelimen käteen ja kirjoitan ne hänelle, sillä hänen kuuluu tietää kuinka ihana hän on. Teenkin sen heti paikalla!  

maanantai 19. marraskuuta 2012

Uni

Yöllä tapasin äidin. Hän oli siinä niin kuin aina unissani; taustalla, lähellä, mutta mahdoton koskea. Ikinä hän ei puhu mitään, vaan katsoo minua vakavana tummilla silmillään. Ikävöin häntä, mutta joka kerran unimaailmassa hänet kohdatessaan tunnen epätoivoa, tuskaa ja surua.
Ajoin unissani lapsuuteni kotiin. Taloon, mikä oli niin täynnä epäreiluutta.Unessa minulla oli vanha auto ja mukana ollut kuopukseni oli vasta pieni ,avuton vauva. Pyysin isääni katsomaan hänen peräänsä hetken, jotta saisin auton parkkeerattua kotikadullemme. Hän päästi kuitenkin vauvan menemään , kadotti hänet. Minä panikoin, juoksentelin edestakaisin. Minä etsin ja huusin. Olin täynnä raivoa ja huusin isälleni, joka ei osoittanut tippaakaan katumusta. Löysin vauvan huutamasta asfaltilta, talomme oven vierestä. Vereni kiehui kun harpoin isäni luokse vauva sylissä. Huusin vastuuttomuudesta, luottamuksen puutteesta ja tunteettomuudesta. Isä käänsi asian viakseni, välinpitämättömänä. Äiti ilmestyi välillä. Hän istui hiljaa parvekkeella. Katseli kun kuljin sisällä talossa. Hänen hartiansa olivat lysyssä. Koko hänen kehonsa viesti surusta ja luovuttamisesta. Minä tunsin viime yönä sitä samaa sisäistä kiehuntaa, voimattomuutta, pelkoa ja paniikkia, mitä tunsin siinä talossa lapsena. Taisin käydä visiitillä menneisyydessä.

Äiti, olen niin pahoillani puolestasi.
Olitko koskaan onnellinen? Niin rakastunut ja onnellinen, että olisit voinut haljeta?
Mikä sai sinut jäämään ja uhraamaan onnesi, vaikka näit miten me kärsimme?
Äiti, mikä sai sinut luovuttamaan?
Milloin lakkasit elämästä?

Sinua kaivaten,

Tyttäresi Vella

torstai 15. marraskuuta 2012

Uusi henkinen koti

Tapasin uuden terapeuttini, Tean.  Tai ei se ole niin yksinkertaista. Hänestä saattaa tulla  terapeuttini, kunhan olemme tavanneet muutaman kerran. Minun tulee miettiä, onko hän minulle sopiva ja hänen tulee miettiä, kykeneekö hän auttamaan minua. Tiesin sen jo astuessani hänen huoneeseensa; hänen kanssaan tahdon parantua. Oli kuin olisin etsinyt uutta kotia ja astunut unelmien taloon. Sen vaan tiesi: hän se on!

Edellisenä päivänä minä tein elämästäni janan paperille. Kolmen A4-arkin verran, siihen minun elämäni mahtui. Kaikki ne kipeydet ja ihanuudet, sanoiksi puettuna.
Tea oli mykistynyt ja kehui minua. Minä olin vaan hämmentynyt, sillä en kokenut sen olevan erityisen nokkelaa, minä vain ajattelin, että minun on helpompi jäsentää sillä tavoin ajatuksiani ja hänen on  helpompi ymmärtää minua. Säästäisin aikaa ja vaivaa laittamalla asiat aikajärjestykseen. Meillä oli tehokas tunti, jonka jälkeen tunsin jälleen helpotusta. Olisin voinut vaan puhua puhumisen perään. Se kaikki, minkä olen padonnut aikojen saatossa sisääni, tuntuu terapiassa valuvan ulos kuin itsestään. On aina hiukan kevyempi olla.

Odotan jo uutta käyntiä. Ja samalla pelkään, että tämä ansaittu hyvä otetaan minulta pois. Niin kuin olen pelännyt siitä päivästä lähtien kun äiti lähti. Sitä pelkoa minun alitajuntani tarjoaa aina uudestaan ja uudestaan. Enhän minä ole mitään ansainnut. Minä osaan vain silloin olla kun on paha olla, sillä se on tuttua. Hyvä hämmentää minua.

Kuinka nurinkurista.
Kuinka surullista.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Vihan vaarat

Olen viime aikoina ymmärtänyt kuinka paljon tukahdetettu viha vie tilaa hyvältä energialta ja tuhoaa. Minä olen vuosikausia sullonut vihaa sisälleni, kiehunut ja voinut pahoin. Nyt uskon, että pystyn vihdoin laittamaan sille pisteen. En aio enää niellä vihaa, en omaa enkä muiden. Voin sanoa ihan ääneen, että olen vihainen, minua harmittaa, minä en pidä, tuo ei tunnu kivalta...Suuri kiitos tästä kuuluu Erityismiehelle, jonka kanssa tunnumme koko ajan paremmin vaan sopimaan yhteen. Hän saa minut yhteistyökykyiseksi vastaanottamalla vihani. Kun korotan ääntäni tai hermostun, hän ei ala kilpailemaan vihassa kanssani, vaan selvittää asiat huutamatta. Hän ymmärtää ensiksi miltä minusta tuntuu ja sitten vasta selvitämme itse asian. Olen tästä hyvin kiitollinen. Minunkin tekee mieli olla mukava, kun minulle ollaan sitä myös.

Minun veljeni pitää itseään rauhallisena. Mikään paha perheessämme ei koskaan tuntunut hänestä miltään, koska tapahtumat eivät päässeet perille tietoisuuteen asti. Kenties oli raskasta katsoa kuinka äiti ja pikkusisko kärsivät ja itkivät ja oli parempi päästä ulos karkuun. Ei tarvinnut ottaa vastuuta. Sitä samaahan se ainoa miehen malli kotona opetti. Veljeni ei koskaan ole tiedostanut
raivokohtauksiaan, mutkä alkavat tyhjästä, ihan mitättömistä asioista. Hänen äänensä nousee hyökyaallon lailla, mutta sanoissa on niin suuri voima, ettei niistä saa selvää. Kädet puristuvat nyrkkiin, vartalo vapisee ja silmät pullistuvat päästä. Kun katsoo silmiin, hän ei ole siellä. Tai kenties sieltä pyrkii ulos semmoinen,joka suljettiin sinne joskus.

Minun vihani pyrkii ulos eri tavoin. Saatan urheilla, paiskoa tavaroita ( yksikseni), kiroilla, itkeä, kirjoittaa.Saan yhtäkkiä ahdistuskohtauksia, joissa ihoani kuumottaa niin, että voisin haljeta. Ryhdyn mykkäkouluun ja lopulta saan kerrottua mikä painaa, mikäli kysyjä tekee sen tarpeeksi hellästi ja ymmärtäväisesti.

Äitini oli harvoin vihainen,sillä tavalla, että olisi huutanut. Oli hänkin vihainen ja ärtyinen, totta kai. Kaikista eniten häntä painoi surun taakka. Ehkä hän koki epäonnistuneensa elämässä. Hän luultavasti luovutti ja antoi keholleen luvan kuolla. Vaikka kuolintodistus väittääkin jotain muuta, olen varma, että äitini kuoli loppujen lopuksi tukahdetun vihan, raivon ja pettymyksen aiheuttamaan pitkäaikaiseen suruun. Lepää rauhassa.

Terapia kanavoi minun vihaani pois urheilun lisäksi. Ehkä minulla on todella mahdollisuus parantua joskus:)

perjantai 9. marraskuuta 2012

Lasten ajatuksia isästä ( by Grethe Dirckink-Holmfeld ja Vellan muistot)

ALKOHOLI

"Isä oli humalassa uudenvuodenaattona. Sen jälkeen se ei ole löytänyt polkupyöräänsä."  -Andrea 8v

" Minä pyydän isää lähtemään kanssani katsomaan raketteja. Se haisee kuvottavalle ja minä häpeän kun se pissaa ulkona. Mutta minä haluan, että äiti on turvassa kotona, ettei isä lyö sitä nyrkillä naamaan niin kuin viime uutena vuonna. Luulen, että se oli minun vika."   -Vella 8v

"Isän ja äidin juomisesta voi kirjoittaa salaiseen muistikirjaan. Sitten kun kirjaa lukee aikuisena, muistaa, ettei saa juoda."     -Maria 9v

"Minä kirjoitan päiväkirjaa. Haluaisin kirjoittaa siitä mustast möykystä sisällä, mutta kirjoitan pojista ja meidän kissasta. Silti kiukuttaa lukea omaa päiväkirjaa, sillä se tuntuu valheelta."   -Vella 9v

"Olen sanonut isälle, että sen pitäisi lopettaa juominen, mutta se on vissiin unohtanut sen." -Daniel 9v

"Sanoin isää jonkun hirveän tilanteen jälkeen alkoholistiksi. Hän raivostui ja huusi, ettei ole alkoholisti, koska käy töissä."   -Vella 10v

"Jos lehmällä on hullun lehmän tauti, se kävelee samalla lailla kuin isä silloin, kun se tuli myöhään kotiin."  -Isabella 7v

"Isä herätti meidät keskellä yötä tullessaan juhlista kotiin. Se oli lyönyt päänsä pianoon ja makasi housut kintuissa. Seuraavana päivänä se nauroi asialle rehvakkaasti ja myhäili, että iskä oli vähän huppelissa. Minäkin nauroin, vaikka se sai minut tuntemaan surua ja häpeää."  -Vella 10v

" Seuraavana päivänä isä soittaa aina äidille ja pyytää anteeksi. Silloin isä on taas terve." -David 8v

"Isä ei ikinä pyydä keneltäkään anteeksi juomista tai lyömistä. Kuin kaikki olisi pahaa unta. Kaikki jatkuu normaalina, mutta minun sisällä on jotain mikä saa minut hyvin vihaiseksi." -Vella 9v

"Kun aikuiset juovat, ne näyttävät, että niin voi tehdä. Sitten lapset luulevat, että nekin voivat juoda." -Sille 7v

" Minä jäin kiinni juomisesta isälle. Se huusi ja raivosi ja otti kaikki rahat pois. Eikä se ees ollut eka kerta, kun olin kännissä. Mitä sillä on edes varaa huutaa, kun itsekkin juo. Nyt sitä paitsi ymmärrän,miksi kännissä on kiva olla. On edes hetki niin, että on kevyt  sisältä eikä tunne kipua." -Vella 12v

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Umpikuja

Kiukuttaa, itkettää, vituttaa. Erityismies on ärsyttävä, hän tekee kaiken väärin ja hänen kosketuksensa ärsyttää. Minä ivaan ja kylmetän itseni häntä kohtaan. Minä luulen testaavani häntä; kestääkö hän vihani, tuskani, kiukkuni, minun pienuuteni. Ottaako hän minut syliin vaikka olen inhottava ja lapsellinen. Toimin kuin lapsi, kolmatta kymmenettä käyvä uhmaikäinen. Minä testaan rakkautta ja rajoja. Minä testaan niitä nyt, koska se on turvallista. Enkä todella tee tätä tahallani, mutta tiedostan sen; näen itseni katselemassa ulkopuolelta tilannetta. Kummastelen itseäni.
 Entistä enemmän tajuan sen, kuinka paljon minä tarvitsen hoitoa ja sen, kuinka paljon minun on ponnisteltava päästäkseni lapsuuden painolastista eroon.
Itsensä sisimpään katsominen on äärimmäisen tuskaista. Tällainen minä olen; pieni, tunteellinen ja haavoittuva. Ahmin kirjaillisuutta, jotta saisin jotain tietoa tähän palavaan haluun oppia itseni ehjemmäksi.

 Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan Virtahepo työpaikalla ihmisen rooleja:

-Valesankari
-Taakankantaja
-Syntipukki eli ongelmalapsi
-Näkymätön eli unohdettu lapsi
-Naurattaja

Minä olen sekoitus taakankantajaa, syntipukkia ja unohdettua lasta. Minä löydän näistä kolmesta roolista niin kipeän tuttuja yksityiskohtia, että pidätin lukiessa hengitystäni ja mielessäni huusin: "Minä tiedän, ihan kuin minä!"
Minä olin lapsi ,joka astui aikuisen rooliin ja otti vastuuta (taakankantaja). Minua ei vapautettu olemaan lapsi. Minun aikuisuuteni, sisäinen perheneuvojan roolini alkoi 6-7-ikävuoden välillä. Kurkkuani kuristaa ajatus, miten ajattelin, että kaikki lapset kestävät saman. Se musta möykky sisällä, se ainainen pahanolontunne, mille pienellä lapsella ei ollut vielä edes sanoja. "Taakankantajalapsi voi myös vaistota äidin turvattomuuden ja pelon, jota tämä tuntee väkivaltaista miestä kohtaan. Hän alkaa lohduttaa äitiä ja yrittää antaa hänelle turvaa." Voi kuinka saisin ottaa sen pienen tytön syliin ja antaa itkeä ja tarjota turvaa.
"Taakankantjalapsi kasvattaa vähitellen päähänsä eräänlaiset antennit, joiden avulla hän kerää tietoa äidin tai isän tunnetiloista. Näiden pohjalta hän oppii toimimaan." Näiden pohjalta minä toimin edelleen ja olen vasta nyt alkanut opetella pois tavasta elää muiden kautta tunteitani ja etsimään asioita, joita minä haluan. Haluan menetetyn elämänosat kokonaan takaisin.

Tämän läpikirjaaminen oikeasti sattuu. Silmäkulmiani kuumottaa, unohdan hengittää ja välillä pitää puuskutella menemään ja juoda vettä. Tämä tuntuu työltä, luomisen tuskalta.
Olen siis ollut muutakin kuin taakankantaja. Tuli aika, kuin sain kannettavaksi harteilleni syntipukin viitan. Minä olin hankala, koska en jaksanut enää olla näkymätön ja kiltti. Sisälleni kasvoi paha ja vastuuton tyttö. Se tyttö pinnasi koulusta, joi joka viikonloppu, sai paniikkikohtauksen lumihangessa ja joutui ambulanssilla sairaalaan. Se tyttö poltti tupakkaa ja voi pahoin. Laihdutti yläasteella itsensä näännyksiin, sillä piti 46-kiloista kroppaansa liian lihavana. Ja siltikin sai kokea väheksyntää, ettei ollut ihan oikeasti syömishäriöinen. Olin aina liian herkkä tunteille ja temperamenttinen ja sillä minut oli hyvä vaientaa. Olin vaan yksinkertaisesti hankala sellaisena, millaiseksi olin syntynyt. Ja niin olen tosiaan uskonut koko elämäni, jokaisessa ihmissuhteessa. Olen pitänyt kaikea minun vikanani ja uskonut siihen, mutta en enää. "Jos perheessä on asioita tai kriisejä, joita ei kyetä ratkaisemaan, tai jos vanhemmat ovat ihmisiä, jotka eivät suostu kohtaamaan omia kipeyksiään, eivätkä näe omaa osuuttaan perheessä vallitsevaan pahoinvointiin, he tarvitsevat jonkun selityksen tähän pahoinvointiin." Kerran kotonani vastattiin teinikipuiluuni tyynesti vain sanomalla, että minä olen niin hankala, että minut viedään kohta kotoa pois. Minun oli vaan vaimennettava kaikki itsestäni ja tehdä niin kuin sanottiin, ja sillä minä lunastaisin paikkani siinä tunteettomassa perheessä.
Jonkin aikaa käytin seksiä aseenani baareissa, mutta todellisuudessa satutin vain itseäni. Asetin itseni totaaliseen vaaraan. Halusin kai vaan tuntea edes sitä kipua. Niitin välinpitämättömyyden viikatteella edestäni jokaisen oikeasti hyvän miehen ja janosin vaan niitä, joita sai ruinata,rukoilla ja hoivata. Niitä, jotka valehtelivat,satuttivat ja saivat aikaan vaan pahan olon. Tutun olon.

Pienin roolini lienee näkymätön lapsi, muttei sitäkään sovi vähätellä. Oli aika, milloin minulle ei riittänyt aikaa ja oli parempi vaan jos roikuin kyydissä tuottamatta vaivaa. " Näkymätön lapsi vaistoaa, ettei vanhemmilla ole voimavaroja häntä varten. Hän tietää olemuksessaan , että hän ei voi olla olemassa omine tunteineen ja tarpeineen, sillä kukaan ei ole läsnä häntä varten." 

 Menneisyyttä ei voi muuttaa, mitään en saa takaisin. En koskaan tule tuntemaan äidinrakkautta lapsen asemassa, koska minulla ei ole äitiä. Sen kanssa on eletty ja sen kanssa on elettävä. Se on ikuinen murtumakohtani, eikä se koskaan luudu oikein. Nyt odotan terapiaa ja niitä keinoja päästää irti asioista, joille en mitään voi.  Minulla sentään on tulevaisuus ja avoin tie. Repullinen rohkeutta ja muutama oiva matkakumppani. Tervetuloa elämä, pienin askelin ja tuumintataukojen kera!

 


 


lauantai 3. marraskuuta 2012

Elämä virtaa

Minulla on niin hyvä olla juuri nyt. Olen pirteä ja jaksavainen. Olen iloinen.
Asiat alkavat järjestyä koko ajan parempaan suuntaan. Ammennan energiaa itsestäni, kommunikoin sisimpäni kanssa. Alan vihdoinkin olla tervehtymisen jäljillä. 
Sain terapeutiltani lausunnon, joka vie minua eteenpäin. Olihan se karua lukea mennyttä elämäänsä paperilta. Aina on tullut vähäteltyä; sehän on minun elämääni , ei kai se nyt kuitenkaan niin kamalaa ole ollut...
Mutta on se. Epäreilua,hirveää ja turvatonta. Nyt on tullut aika vaientaa kaikki vähättelijät. Ei kai nämä oireet olisi näin pahoja, jollei minua olisi todella kohdeltu kaltoin? Olen päättänyt, ettei minun tarvitse enää tuntea sitä tunnetta, kuinka huudan keuhkojeni pohjasta, mutta kukaan ei kuule. Ei enää turhautumista. Minulla on oikeus hyvään ja onnelliseen elämään. Minä olen valmis tekemään itse myös paljon. En jää sänkyyn makaamaan, sillä sieltä minua ei nosta kokonaisvaltaisesti kukaan muu kuin minä itse. Nyt minulla on myös tukea. Erityismies on sanonut minulle, että mitä tahansa teenkin, hän on minun tukenani.Hän haluaa vaan minun olevan onnellinen.
Olen viime päivinä ollut aivan kirjoituskyvytön mikä kielii siitä, että melankolia on kaikonnut. Pitää järjestellä ajatuksia, sillä niitä on paljon. Ilo poreilee niin, että kellun vaan virran mukana ja nautin.