Tapasin uuden terapeuttini, Tean. Tai ei se ole niin yksinkertaista. Hänestä saattaa tulla terapeuttini, kunhan olemme tavanneet muutaman kerran. Minun tulee miettiä, onko hän minulle sopiva ja hänen tulee miettiä, kykeneekö hän auttamaan minua. Tiesin sen jo astuessani hänen huoneeseensa; hänen kanssaan tahdon parantua. Oli kuin olisin etsinyt uutta kotia ja astunut unelmien taloon. Sen vaan tiesi: hän se on!
Edellisenä päivänä minä tein elämästäni janan paperille. Kolmen A4-arkin verran, siihen minun elämäni mahtui. Kaikki ne kipeydet ja ihanuudet, sanoiksi puettuna.
Tea oli mykistynyt ja kehui minua. Minä olin vaan hämmentynyt, sillä en kokenut sen olevan erityisen nokkelaa, minä vain ajattelin, että minun on helpompi jäsentää sillä tavoin ajatuksiani ja hänen on helpompi ymmärtää minua. Säästäisin aikaa ja vaivaa laittamalla asiat aikajärjestykseen. Meillä oli tehokas tunti, jonka jälkeen tunsin jälleen helpotusta. Olisin voinut vaan puhua puhumisen perään. Se kaikki, minkä olen padonnut aikojen saatossa sisääni, tuntuu terapiassa valuvan ulos kuin itsestään. On aina hiukan kevyempi olla.
Odotan jo uutta käyntiä. Ja samalla pelkään, että tämä ansaittu hyvä otetaan minulta pois. Niin kuin olen pelännyt siitä päivästä lähtien kun äiti lähti. Sitä pelkoa minun alitajuntani tarjoaa aina uudestaan ja uudestaan. Enhän minä ole mitään ansainnut. Minä osaan vain silloin olla kun on paha olla, sillä se on tuttua. Hyvä hämmentää minua.
Kuinka nurinkurista.
Kuinka surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti