Yöllä tapasin äidin. Hän oli siinä niin kuin aina unissani; taustalla, lähellä, mutta mahdoton koskea. Ikinä hän ei puhu mitään, vaan katsoo minua vakavana tummilla silmillään. Ikävöin häntä, mutta joka kerran unimaailmassa hänet kohdatessaan tunnen epätoivoa, tuskaa ja surua.
Ajoin unissani lapsuuteni kotiin. Taloon, mikä oli niin täynnä epäreiluutta.Unessa minulla oli vanha auto ja mukana ollut kuopukseni oli vasta pieni ,avuton vauva. Pyysin isääni katsomaan hänen peräänsä hetken, jotta saisin auton parkkeerattua kotikadullemme. Hän päästi kuitenkin vauvan menemään , kadotti hänet. Minä panikoin, juoksentelin edestakaisin. Minä etsin ja huusin. Olin täynnä raivoa ja huusin isälleni, joka ei osoittanut tippaakaan katumusta. Löysin vauvan huutamasta asfaltilta, talomme oven vierestä. Vereni kiehui kun harpoin isäni luokse vauva sylissä. Huusin vastuuttomuudesta, luottamuksen puutteesta ja tunteettomuudesta. Isä käänsi asian viakseni, välinpitämättömänä. Äiti ilmestyi välillä. Hän istui hiljaa parvekkeella. Katseli kun kuljin sisällä talossa. Hänen hartiansa olivat lysyssä. Koko hänen kehonsa viesti surusta ja luovuttamisesta. Minä tunsin viime yönä sitä samaa sisäistä kiehuntaa, voimattomuutta, pelkoa ja paniikkia, mitä tunsin siinä talossa lapsena. Taisin käydä visiitillä menneisyydessä.
Äiti, olen niin pahoillani puolestasi.
Olitko koskaan onnellinen? Niin rakastunut ja onnellinen, että olisit voinut haljeta?
Mikä sai sinut jäämään ja uhraamaan onnesi, vaikka näit miten me kärsimme?
Äiti, mikä sai sinut luovuttamaan?
Milloin lakkasit elämästä?
Sinua kaivaten,
Tyttäresi Vella
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti