Umpikuja

Kiukuttaa, itkettää, vituttaa. Erityismies on ärsyttävä, hän tekee kaiken väärin ja hänen kosketuksensa ärsyttää. Minä ivaan ja kylmetän itseni häntä kohtaan. Minä luulen testaavani häntä; kestääkö hän vihani, tuskani, kiukkuni, minun pienuuteni. Ottaako hän minut syliin vaikka olen inhottava ja lapsellinen. Toimin kuin lapsi, kolmatta kymmenettä käyvä uhmaikäinen. Minä testaan rakkautta ja rajoja. Minä testaan niitä nyt, koska se on turvallista. Enkä todella tee tätä tahallani, mutta tiedostan sen; näen itseni katselemassa ulkopuolelta tilannetta. Kummastelen itseäni.
 Entistä enemmän tajuan sen, kuinka paljon minä tarvitsen hoitoa ja sen, kuinka paljon minun on ponnisteltava päästäkseni lapsuuden painolastista eroon.
Itsensä sisimpään katsominen on äärimmäisen tuskaista. Tällainen minä olen; pieni, tunteellinen ja haavoittuva. Ahmin kirjaillisuutta, jotta saisin jotain tietoa tähän palavaan haluun oppia itseni ehjemmäksi.

 Tommy Hellsten kuvaa kirjassaan Virtahepo työpaikalla ihmisen rooleja:

-Valesankari
-Taakankantaja
-Syntipukki eli ongelmalapsi
-Näkymätön eli unohdettu lapsi
-Naurattaja

Minä olen sekoitus taakankantajaa, syntipukkia ja unohdettua lasta. Minä löydän näistä kolmesta roolista niin kipeän tuttuja yksityiskohtia, että pidätin lukiessa hengitystäni ja mielessäni huusin: "Minä tiedän, ihan kuin minä!"
Minä olin lapsi ,joka astui aikuisen rooliin ja otti vastuuta (taakankantaja). Minua ei vapautettu olemaan lapsi. Minun aikuisuuteni, sisäinen perheneuvojan roolini alkoi 6-7-ikävuoden välillä. Kurkkuani kuristaa ajatus, miten ajattelin, että kaikki lapset kestävät saman. Se musta möykky sisällä, se ainainen pahanolontunne, mille pienellä lapsella ei ollut vielä edes sanoja. "Taakankantajalapsi voi myös vaistota äidin turvattomuuden ja pelon, jota tämä tuntee väkivaltaista miestä kohtaan. Hän alkaa lohduttaa äitiä ja yrittää antaa hänelle turvaa." Voi kuinka saisin ottaa sen pienen tytön syliin ja antaa itkeä ja tarjota turvaa.
"Taakankantjalapsi kasvattaa vähitellen päähänsä eräänlaiset antennit, joiden avulla hän kerää tietoa äidin tai isän tunnetiloista. Näiden pohjalta hän oppii toimimaan." Näiden pohjalta minä toimin edelleen ja olen vasta nyt alkanut opetella pois tavasta elää muiden kautta tunteitani ja etsimään asioita, joita minä haluan. Haluan menetetyn elämänosat kokonaan takaisin.

Tämän läpikirjaaminen oikeasti sattuu. Silmäkulmiani kuumottaa, unohdan hengittää ja välillä pitää puuskutella menemään ja juoda vettä. Tämä tuntuu työltä, luomisen tuskalta.
Olen siis ollut muutakin kuin taakankantaja. Tuli aika, kuin sain kannettavaksi harteilleni syntipukin viitan. Minä olin hankala, koska en jaksanut enää olla näkymätön ja kiltti. Sisälleni kasvoi paha ja vastuuton tyttö. Se tyttö pinnasi koulusta, joi joka viikonloppu, sai paniikkikohtauksen lumihangessa ja joutui ambulanssilla sairaalaan. Se tyttö poltti tupakkaa ja voi pahoin. Laihdutti yläasteella itsensä näännyksiin, sillä piti 46-kiloista kroppaansa liian lihavana. Ja siltikin sai kokea väheksyntää, ettei ollut ihan oikeasti syömishäriöinen. Olin aina liian herkkä tunteille ja temperamenttinen ja sillä minut oli hyvä vaientaa. Olin vaan yksinkertaisesti hankala sellaisena, millaiseksi olin syntynyt. Ja niin olen tosiaan uskonut koko elämäni, jokaisessa ihmissuhteessa. Olen pitänyt kaikea minun vikanani ja uskonut siihen, mutta en enää. "Jos perheessä on asioita tai kriisejä, joita ei kyetä ratkaisemaan, tai jos vanhemmat ovat ihmisiä, jotka eivät suostu kohtaamaan omia kipeyksiään, eivätkä näe omaa osuuttaan perheessä vallitsevaan pahoinvointiin, he tarvitsevat jonkun selityksen tähän pahoinvointiin." Kerran kotonani vastattiin teinikipuiluuni tyynesti vain sanomalla, että minä olen niin hankala, että minut viedään kohta kotoa pois. Minun oli vaan vaimennettava kaikki itsestäni ja tehdä niin kuin sanottiin, ja sillä minä lunastaisin paikkani siinä tunteettomassa perheessä.
Jonkin aikaa käytin seksiä aseenani baareissa, mutta todellisuudessa satutin vain itseäni. Asetin itseni totaaliseen vaaraan. Halusin kai vaan tuntea edes sitä kipua. Niitin välinpitämättömyyden viikatteella edestäni jokaisen oikeasti hyvän miehen ja janosin vaan niitä, joita sai ruinata,rukoilla ja hoivata. Niitä, jotka valehtelivat,satuttivat ja saivat aikaan vaan pahan olon. Tutun olon.

Pienin roolini lienee näkymätön lapsi, muttei sitäkään sovi vähätellä. Oli aika, milloin minulle ei riittänyt aikaa ja oli parempi vaan jos roikuin kyydissä tuottamatta vaivaa. " Näkymätön lapsi vaistoaa, ettei vanhemmilla ole voimavaroja häntä varten. Hän tietää olemuksessaan , että hän ei voi olla olemassa omine tunteineen ja tarpeineen, sillä kukaan ei ole läsnä häntä varten." 

 Menneisyyttä ei voi muuttaa, mitään en saa takaisin. En koskaan tule tuntemaan äidinrakkautta lapsen asemassa, koska minulla ei ole äitiä. Sen kanssa on eletty ja sen kanssa on elettävä. Se on ikuinen murtumakohtani, eikä se koskaan luudu oikein. Nyt odotan terapiaa ja niitä keinoja päästää irti asioista, joille en mitään voi.  Minulla sentään on tulevaisuus ja avoin tie. Repullinen rohkeutta ja muutama oiva matkakumppani. Tervetuloa elämä, pienin askelin ja tuumintataukojen kera!