Olen viime aikoina ymmärtänyt kuinka paljon tukahdetettu viha vie tilaa hyvältä energialta ja tuhoaa. Minä olen vuosikausia sullonut vihaa sisälleni, kiehunut ja voinut pahoin. Nyt uskon, että pystyn vihdoin laittamaan sille pisteen. En aio enää niellä vihaa, en omaa enkä muiden. Voin sanoa ihan ääneen, että olen vihainen, minua harmittaa, minä en pidä, tuo ei tunnu kivalta...Suuri kiitos tästä kuuluu Erityismiehelle, jonka kanssa tunnumme koko ajan paremmin vaan sopimaan yhteen. Hän saa minut yhteistyökykyiseksi vastaanottamalla vihani. Kun korotan ääntäni tai hermostun, hän ei ala kilpailemaan vihassa kanssani, vaan selvittää asiat huutamatta. Hän ymmärtää ensiksi miltä minusta tuntuu ja sitten vasta selvitämme itse asian. Olen tästä hyvin kiitollinen. Minunkin tekee mieli olla mukava, kun minulle ollaan sitä myös.
Minun veljeni pitää itseään rauhallisena. Mikään paha perheessämme ei koskaan tuntunut hänestä miltään, koska tapahtumat eivät päässeet perille tietoisuuteen asti. Kenties oli raskasta katsoa kuinka äiti ja pikkusisko kärsivät ja itkivät ja oli parempi päästä ulos karkuun. Ei tarvinnut ottaa vastuuta. Sitä samaahan se ainoa miehen malli kotona opetti. Veljeni ei koskaan ole tiedostanut
raivokohtauksiaan, mutkä alkavat tyhjästä, ihan mitättömistä asioista. Hänen äänensä nousee hyökyaallon lailla, mutta sanoissa on niin suuri voima, ettei niistä saa selvää. Kädet puristuvat nyrkkiin, vartalo vapisee ja silmät pullistuvat päästä. Kun katsoo silmiin, hän ei ole siellä. Tai kenties sieltä pyrkii ulos semmoinen,joka suljettiin sinne joskus.
Minun vihani pyrkii ulos eri tavoin. Saatan urheilla, paiskoa tavaroita ( yksikseni), kiroilla, itkeä, kirjoittaa.Saan yhtäkkiä ahdistuskohtauksia, joissa ihoani kuumottaa niin, että voisin haljeta. Ryhdyn mykkäkouluun ja lopulta saan kerrottua mikä painaa, mikäli kysyjä tekee sen tarpeeksi hellästi ja ymmärtäväisesti.
Äitini oli harvoin vihainen,sillä tavalla, että olisi huutanut. Oli hänkin vihainen ja ärtyinen, totta kai. Kaikista eniten häntä painoi surun taakka. Ehkä hän koki epäonnistuneensa elämässä. Hän luultavasti luovutti ja antoi keholleen luvan kuolla. Vaikka kuolintodistus väittääkin jotain muuta, olen varma, että äitini kuoli loppujen lopuksi tukahdetun vihan, raivon ja pettymyksen aiheuttamaan pitkäaikaiseen suruun. Lepää rauhassa.
Terapia kanavoi minun vihaani pois urheilun lisäksi. Ehkä minulla on todella mahdollisuus parantua joskus:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti