Olin herätessä hyvällä tuulella. Sitten tuuli vaihtoi suuntaan. Mieleen alkoi hiipiä mörköjä ja synkkiä pilviä. Minä taistelin vastaan. Minä taistelen vastaan. Yritän huhuilla onnea, mutta se ei vastaa. Yritän täyttää mieleni hyvillä ajatuksilla, mutta se auttaa yhtä hyvin kuin laimea mehu sokerinhimoon. Tänään on taas terapia.
Voi Vella hyvä, yritä vielä.
Ruoka ei maistu. Juon kolmatta kuppia kahvia ja poltan tupakkaa. Onnekseni löydän jääkaapista Piltin, että saan verensokerit kohoamaan. Eikä siinä taida olla edes sokeria.
Mikä siinä on niin vaikeaa? Syömisessä? Ei aikuinen elä vauvan ruualla! Miten käy treenien ja lihasten? Oletko koskaan nähnyt lihaksikasta lintua? SYÖ.
Yritän löytää tunteeni tämän olon alta.
Minua uuvuttaa puhua.
Minua uuvuttaa elää tunteet uudelleen.
Minä pelkään, mitä muut ajattelevat kun puhun.
Minua jännittää.
Kerta toisensa jälkeen.
Mutta kun Vella se on pakko puhua. On pakko kaivaa ne koteloituneet tunteet ja purkaa ulos. Se on rankkaa ja väsyttävää, mutta se on ainoa keino.
Yritän muistuttaa itseäni, että minä harjoittelen vasta elämää. Ihan oikeasti.
Olen kasvanut kodissa, missä vallitsi pelko, suru, alkoholi, väkivalta ja narsistinen ilmapiiri.
Menneisyys vaikuttaa, mutta minä en ole sen vanki, muistutan itseäni. Minä olin oikeasti perheemme tervein, koska reagoin siihen kaikkeen. Elin vääryydessä ja ristiriitaisuudessa vuosia. Siitä parantuminen vie aikaa. Kaikki on opeteltava uudestaan: minäkäsitys, oman tahdon vahvistaminen ja rakkauden vastaanottaminen.
Sinä pystyt siihen Vella. Sinulla on aina ollut sisälläsi pieni toivon liekki, synkinpinäkin hetkinä. Puhalla se suuremmaksi ja sinä selviät kyllä.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
maanantai 4. maaliskuuta 2013
TT: Tänään minä lopetan
Aamu alkoi arkisella tohinalla. Pyysin Erityismiestä jättämään minulle yhden tupakan. Poltin sen takapihalla piilossa lapsilta. Kuinka noloa! Alkoi huimata, mutta tuli hyvä olo. Minun kamala, ihana paheeni.
Lapset vietyäni kurvasin huoltoasemalle. Ostin tupakkaa. Typerys, moitin itseäni ja toisaalta olin aivan onnessani. Istuin takapihalla kaikessa rauhassa tupakoiden. Tällainen päivä siis.
Illalla mietin, että luovutin. Luovutin tänään, mutta se on vaan tämä päivä. Huomenna uusi yritys!
Lapset vietyäni kurvasin huoltoasemalle. Ostin tupakkaa. Typerys, moitin itseäni ja toisaalta olin aivan onnessani. Istuin takapihalla kaikessa rauhassa tupakoiden. Tällainen päivä siis.
Illalla mietin, että luovutin. Luovutin tänään, mutta se on vaan tämä päivä. Huomenna uusi yritys!
Onnen hetkiä
Olen iloisesti yllättynyt, miten minulla on ollut välillä tosi hyvä mieli. En tiedä johtuuko se rakkaudesta, keväästä vai mistä, mutta minä olen niinä hetkinä nauttinut valtavasti. Minun on aina ollut vaikea tarttua hetkeen, koska olen pessimististen ajatusten ja huonojen kokemusten takia oppinut ajattelemaan jo valmiiksi sitä hetkeä, kun hyvä olo on ohi. Kieltämällä itseltäni nautinnon, olen kuvitellut välttyväni onnen krapulalta. Nyt kun olen oppinut ajattelemaan, että minulla on mahdollisuus ja OIKEUS hyviin hetkiin, olen tuntenut enemmän onnea. Onni on aina saavutettavissa, vaikka se ei vieressä olisikaan. Minun tarvitsee vain ajatella sitä , pyytää sitä ja kutsua , niin se saapuu luokseni jossain vaiheessa iloisena ja punaposkisena.
Tänä aamuna koin sellaisen hetken. Makasimme lasten kanssa olohuoneen lattialla patjoilla, koska meillä ei ollut kiire lähteä. Rötköttelimme ja lötköttelimme. Lapsi pyrki viereeni päättäväisesti haluamalla halata minua, ja minä nappasin hänen viereeni peiton alle. Me hymyilimme toisillemme kuin liittolaiset ja minä suukotin hänen poskeaan. Se oli se hetki, kun maailmassa ei tarvinnut mitään muuta. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Puhdas rakkaus itsessään, oli se sitten ystävältä tai perheenjäseneltä, saa sydämen tulvimaan onnesta. Vain toinen ihminen voi tehdä toisesta niin onnellisen.
Toinen hetki oli pulkkamäessä. Kylmä ja raikas pakkassää tarjosi ihanat olosuhteet. Aurinko oli jo painunut horisontin taa. Me hölmöilimme lasten kanssa, minä ja Erityismies. Me puhkuimme intoa ja kikattelimme kuin lapset. Lumilautailimme pulkilla ja kaatuilimme. Mietimme, miten on aina yhtä hauskaa, kun aikuinen menee nurin yrittäessään olla yhtä ketterä kuin lapsi.
Laskimme kahdestaan rattikelkalla. Siinä hetkessä, kun kiisimme mäkeä alas Erityismiehen käsivarsien ollessa ympärilläni ja hänen ohjatessa kelkkaa, minut täytti onni. Näinhän se on muussa elämässäkin mennyt: hän osaa ottaa ohjat käsiinsä ja viedä meidät oikeaan suuntaan. Minun ei aina tarvitse, vaan voin välillä nostaa kädet ylös ja lakata huolehtimasta.
Tänä aamuna koin sellaisen hetken. Makasimme lasten kanssa olohuoneen lattialla patjoilla, koska meillä ei ollut kiire lähteä. Rötköttelimme ja lötköttelimme. Lapsi pyrki viereeni päättäväisesti haluamalla halata minua, ja minä nappasin hänen viereeni peiton alle. Me hymyilimme toisillemme kuin liittolaiset ja minä suukotin hänen poskeaan. Se oli se hetki, kun maailmassa ei tarvinnut mitään muuta. Kaikki palaset olivat kohdallaan. Puhdas rakkaus itsessään, oli se sitten ystävältä tai perheenjäseneltä, saa sydämen tulvimaan onnesta. Vain toinen ihminen voi tehdä toisesta niin onnellisen.
Toinen hetki oli pulkkamäessä. Kylmä ja raikas pakkassää tarjosi ihanat olosuhteet. Aurinko oli jo painunut horisontin taa. Me hölmöilimme lasten kanssa, minä ja Erityismies. Me puhkuimme intoa ja kikattelimme kuin lapset. Lumilautailimme pulkilla ja kaatuilimme. Mietimme, miten on aina yhtä hauskaa, kun aikuinen menee nurin yrittäessään olla yhtä ketterä kuin lapsi.
Laskimme kahdestaan rattikelkalla. Siinä hetkessä, kun kiisimme mäkeä alas Erityismiehen käsivarsien ollessa ympärilläni ja hänen ohjatessa kelkkaa, minut täytti onni. Näinhän se on muussa elämässäkin mennyt: hän osaa ottaa ohjat käsiinsä ja viedä meidät oikeaan suuntaan. Minun ei aina tarvitse, vaan voin välillä nostaa kädet ylös ja lakata huolehtimasta.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
TT: Alku
Päätin nimetä tupakkakirjoitukset TT:ksi eli tupakkataisteluksi, jolloin ne löytyvät paremmin. Pääsen hakemaan niistä voimaa hetkinä, jolloin uhkaan sortua. En pysty huijaamaan itseäni ja vähättelemään, koska kaikki tuntemukset ovat siinä silmien edessä.
On iltapäivä (16) ja tupakointisaldo on neljä tupakkaa ja yksi nikotiinitabletti. Nikotiinitabletti oli rakenteeltaan ällöttävä; kuin imisi särkylääkettä. Muuten se kyllä auttoi siinä määrin, että pahin nikotiinin himo väistyi.
Tätä kirjottaessa tunnen tupakantuskaa ja pohdin haenko kaapista suklaata vai menenkö tupakalle. Päädyin suklaaseen.
Annan itselleni luvan polttaa tänään vielä kolme tupakkaa. On helpompi käydä tämäkin positiivisuuden kautta: Vella, sinä saat polttaa kolme tupakkaa. Voi olla, etten polta tai poltan yhden tai ne kaikki kolme. Mieli ei tule niin ahneeksi kun minä annan itselleni mahdollisuuden valita.
Ilta (20). Nikotiinia tabletin muodossa. Takana seitsemän tupakkaa. Poltan ehkä vielä yhden. Ehkä. Huomenna on näytön paikka kun ei ole tupakkaa, koska Erityismies menee töihin. Sitten on vaan aamusta asti selvittävä. Katsotaan kuinka käy.
On iltapäivä (16) ja tupakointisaldo on neljä tupakkaa ja yksi nikotiinitabletti. Nikotiinitabletti oli rakenteeltaan ällöttävä; kuin imisi särkylääkettä. Muuten se kyllä auttoi siinä määrin, että pahin nikotiinin himo väistyi.
Tätä kirjottaessa tunnen tupakantuskaa ja pohdin haenko kaapista suklaata vai menenkö tupakalle. Päädyin suklaaseen.
Annan itselleni luvan polttaa tänään vielä kolme tupakkaa. On helpompi käydä tämäkin positiivisuuden kautta: Vella, sinä saat polttaa kolme tupakkaa. Voi olla, etten polta tai poltan yhden tai ne kaikki kolme. Mieli ei tule niin ahneeksi kun minä annan itselleni mahdollisuuden valita.
Ilta (20). Nikotiinia tabletin muodossa. Takana seitsemän tupakkaa. Poltan ehkä vielä yhden. Ehkä. Huomenna on näytön paikka kun ei ole tupakkaa, koska Erityismies menee töihin. Sitten on vaan aamusta asti selvittävä. Katsotaan kuinka käy.
Taistelija-asenne
Eilen vietin kahdestaan aikaa esikoisen kanssa.Hän selitti minulle tohkeissaan asioitaan ja minä vaan katselin häntä. Katselin, ja mietin, kuinka kaunis lapsi hän on. Mietin hänen vauva-aikaansa ja sitä, kuinka hän teki minusta äidin. Muistan, kuinka kätilö sanoi synnytyksen ja leikkauksen jälkeen, että onneksi elämme nykyaikaa. Sata vuotta taaksepäin me olisimme molemmat kuolleet. Me taistelimme tiemme erilleen, jotta voisimme elää rinnakkain. Se oli elämäni tunnerikkain taistelu, muttei suinkaan ainoa.
Olen miettinyt voimavarojani, sisua, jaksamista ja halua. Minä olen elämänhaluinen ja sisukas. Vastoinkäymiset toki lamaannuttavat minut, välillä aivan pohjalle asti, mutta elämänhalu voittaa. Joskus, kun on oikein paha olla, minä vedän vaan sisulla.
Minähän perkele nousen täältä.
Haluan taistella lamaannusta vastaan. Tahdon mitellä luovuttajaminäni kanssa ja voittaa sen ulinan.Minussa on potentiaalia, voimaa ja viisautta. Pystyn ylittämään itseni.
Tämä ajatusketju vain vahvistui katsoessani ohjelmaa sotilaiden koulutuksesta. Monen kymmenen päivän karsintaleiri, joista vain pieni prosentti kesti henkiset ja fyysiset paineet. Minusta se oli ihailtavaa. Vaikka en itse tavoittele vastaavaa, niin suhtautumalla sillä asenteella asioihin, on se mitä tavoittelen. Minä tavoittelen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Tänään lenkillä päätin jaksaa juosta pidempään kuin kaksi tai kolme minuuttia. Kolmen minuutin jälkeen luulin kuitenkin kuolevani. Piiskasin itseäni jatkamaan: mitä ne näkemäni sotilaat olisivat tehneet? Pudistelleet päätään tuollaiselle asenteelle. He ryömivät naama mudassa ja uivat kylmässä vedessä, tuntikaupalla. Tämän he tekivät väsyneinä ja nälkäisinä. Minä lähdin lenkille syöneenä ja pitkät yöunet nukuttuani. Sain lopulta juostua 17 minuuttia putkeen ja se oli jo saavutus!
Haluan haastaa itseni joka päivä. Liikunta on mahtava keino siihen. Aina on uusia mahdollisuuksia, tapoja ja lajeja. Jos jaksan sinnikkäästi jatkaa, näen varmasti kesään mennessä tuloksia. Tämä on se kerta, kun minä en luovu harjoittelusta, en onnellisuudesta, enkä mistään hyvästä.
Olen miettinyt voimavarojani, sisua, jaksamista ja halua. Minä olen elämänhaluinen ja sisukas. Vastoinkäymiset toki lamaannuttavat minut, välillä aivan pohjalle asti, mutta elämänhalu voittaa. Joskus, kun on oikein paha olla, minä vedän vaan sisulla.
Minähän perkele nousen täältä.
Haluan taistella lamaannusta vastaan. Tahdon mitellä luovuttajaminäni kanssa ja voittaa sen ulinan.Minussa on potentiaalia, voimaa ja viisautta. Pystyn ylittämään itseni.
Tämä ajatusketju vain vahvistui katsoessani ohjelmaa sotilaiden koulutuksesta. Monen kymmenen päivän karsintaleiri, joista vain pieni prosentti kesti henkiset ja fyysiset paineet. Minusta se oli ihailtavaa. Vaikka en itse tavoittele vastaavaa, niin suhtautumalla sillä asenteella asioihin, on se mitä tavoittelen. Minä tavoittelen asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Tänään lenkillä päätin jaksaa juosta pidempään kuin kaksi tai kolme minuuttia. Kolmen minuutin jälkeen luulin kuitenkin kuolevani. Piiskasin itseäni jatkamaan: mitä ne näkemäni sotilaat olisivat tehneet? Pudistelleet päätään tuollaiselle asenteelle. He ryömivät naama mudassa ja uivat kylmässä vedessä, tuntikaupalla. Tämän he tekivät väsyneinä ja nälkäisinä. Minä lähdin lenkille syöneenä ja pitkät yöunet nukuttuani. Sain lopulta juostua 17 minuuttia putkeen ja se oli jo saavutus!
Haluan haastaa itseni joka päivä. Liikunta on mahtava keino siihen. Aina on uusia mahdollisuuksia, tapoja ja lajeja. Jos jaksan sinnikkäästi jatkaa, näen varmasti kesään mennessä tuloksia. Tämä on se kerta, kun minä en luovu harjoittelusta, en onnellisuudesta, enkä mistään hyvästä.
Valmistautumista luopumiseen
Olen viikkokausia ostanut viimesintä tupakka-askiani. Nikotiinipurkat ja -pastillit ovat kulkeneet laukussa korkkaamattomina. Pelkään, että ne eivät auta. Vaikka auttavathan ne, jonkin verran ainakin. Kai minä pelkään luopumista. Tupakka tuo hetkeksi niin hyvän olon. Niin hyvän.
Nyt on vaan pakko siirtyä "tekee mieli tupakkaa"- ajattelusta pois. On vaan lievitettävä nikotiinin tuskaa ja taivuteltava ajatukset muille raiteille. Uskon, että nyt kykenen siihen, kun liikuntakin on alkanut sujua.
Olen täysin unohtanut, kuinka kauan ne pahimmat oireet kestävät. Muistaakseni viimeisen kolmen kuukauden savuttomuuden aikana kuuden viikon jälkeen alkoi helpottaa. Edessä on siis tärinää, itkua ja hammasten kiristystä. Sätin itseäni jatkuvasti, kuinka tyhmä olen, kun aina ratkean. Kärsittyäni sen riippuvuuskamppailun, ne kaikki karmeat hetket, minä ajan itseni siihen aina uudestaan. Ennen sortumista sanon itselleni, ettei yksi tupakka tuo tapaa takaisin. Mutta kun se yksikin voi viedä pohjan lopettamiselta. Yksi mitätön pieni pötkö voi romahduttaa viikkojen, jopa vuosien mielialamittelöt.
Tänään olen polttanut kaksi tupakkaa. Aloitan tunti kerrallaan. Kirjoitan tuntemukset ja urheilen riippuvuusoireita helpottaakseni. Teen vatsalihaksia ja punnerruksia tai mitä vaan. Nyt se saa alkaa.
Savuton tulevaisuus, täältä tullaan!
Nyt on vaan pakko siirtyä "tekee mieli tupakkaa"- ajattelusta pois. On vaan lievitettävä nikotiinin tuskaa ja taivuteltava ajatukset muille raiteille. Uskon, että nyt kykenen siihen, kun liikuntakin on alkanut sujua.
Olen täysin unohtanut, kuinka kauan ne pahimmat oireet kestävät. Muistaakseni viimeisen kolmen kuukauden savuttomuuden aikana kuuden viikon jälkeen alkoi helpottaa. Edessä on siis tärinää, itkua ja hammasten kiristystä. Sätin itseäni jatkuvasti, kuinka tyhmä olen, kun aina ratkean. Kärsittyäni sen riippuvuuskamppailun, ne kaikki karmeat hetket, minä ajan itseni siihen aina uudestaan. Ennen sortumista sanon itselleni, ettei yksi tupakka tuo tapaa takaisin. Mutta kun se yksikin voi viedä pohjan lopettamiselta. Yksi mitätön pieni pötkö voi romahduttaa viikkojen, jopa vuosien mielialamittelöt.
Tänään olen polttanut kaksi tupakkaa. Aloitan tunti kerrallaan. Kirjoitan tuntemukset ja urheilen riippuvuusoireita helpottaakseni. Teen vatsalihaksia ja punnerruksia tai mitä vaan. Nyt se saa alkaa.
Savuton tulevaisuus, täältä tullaan!
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Treenaushaasteita
Liikuntarytmi on alkanut taas löytyä. Edelleen lähtö on vaikea, mutta minä lakkaan siinä vaiheessa ajattelemasta ja vaan lähden. Sykemittari on tuonut juoksuun uutta puhtia ja auttaa siihen, että tajuan hidastaa vauhtia, kun sykkeet nousevat. Perusasiat alkavat siis olla kunnossa, mutta toki matkaan mahtuu muutama estekin.
Sää. Minulle ei ole ongelma liikkua kovassa pakkasessa, ei edes lumi- tai vesisateessa. Kaduille jäätynyt kerros, jonka päällä on vettä, on tällä hetkellä suurin hidaste. Kävely hyytyy sipsutteluksi ja kipeyttää nivelet. Nyt toivoisin sitä salikorttia, että voisin hoitaa juoksun matolla. Se kun vaan ei ole nyt mahdollista, niin täytyy vaan odottaa muutama viikko, jotta luonto on taas minun ihannekuntosalini. Ei siis auta muu kuin sipsutella.
Tupakka. Teen jatkuvaa ajatustyötä lopettamisen suhteen. Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista. Olisikin. Tupakointi hidastaa selkeästi hapenottokykyä ja vesittää treeniä. Keuhkoissa on inhottava olo. Haluan tästä tavasta eroon! Haluan pystyä pitkiin lenkkeihin! Pian minä pystyn. Ihan pian.
Ruoka. On hyvä, että sain sykemittarin myötä todellisen lukeman, kuinka paljon kaloreita kuluu. Noin paljon! Olen ihmetellyt voimattomuutta ja väsymystä, ettei treeni tuokkaan aina voimaa, vaan toisinaan nuuduttaa täysin ja voisin vaan suorin jaloin kävellä sänkyyn.
Minua harmittaa se, kuinka vähän minä syönkään. Syön kuin lintu. En tee sitä mitenkään laihdutusmielessä, mutta minä en saa vaan itselleni ruokahalua ja syöminen on pakkopullaa. Kyllä minulle karkki maistuu, mutta sillä ei elä. Terveellisesti ainakaan.
Tällä hetkellä kai suurin haasteeni on oppia syömään kun olen yksin. Kun saan seuraa, tunnen nälkääkin paljon paremmin. Ennen söin viisi kertaa päivässä, nyt ehkä kerran tai kaksi. Ja se pilaa treeniä. Toisaalta treenin takia minä välillä syönkin, koska tiedän, etten muuten jaksa.
Viha ruuanlaittoa kohtaan ei tee asiasta yhtään helpompaa. Minä mietin, että jos kerralla valmistaisin itselleni päivän syötävät , pakkaisin ne jääkaappiin rasioihin ja söisin sieltä? On pakko keksiä jotain, sillä minä en halua laihtua enempää, vaan saada lihasta.
Näitä haasteita kohti siis ja katsotaan taas tovin päästä, kuinka treeni kulkee.
Sää. Minulle ei ole ongelma liikkua kovassa pakkasessa, ei edes lumi- tai vesisateessa. Kaduille jäätynyt kerros, jonka päällä on vettä, on tällä hetkellä suurin hidaste. Kävely hyytyy sipsutteluksi ja kipeyttää nivelet. Nyt toivoisin sitä salikorttia, että voisin hoitaa juoksun matolla. Se kun vaan ei ole nyt mahdollista, niin täytyy vaan odottaa muutama viikko, jotta luonto on taas minun ihannekuntosalini. Ei siis auta muu kuin sipsutella.
Tupakka. Teen jatkuvaa ajatustyötä lopettamisen suhteen. Se kun ei vaan ole niin yksinkertaista. Olisikin. Tupakointi hidastaa selkeästi hapenottokykyä ja vesittää treeniä. Keuhkoissa on inhottava olo. Haluan tästä tavasta eroon! Haluan pystyä pitkiin lenkkeihin! Pian minä pystyn. Ihan pian.
Ruoka. On hyvä, että sain sykemittarin myötä todellisen lukeman, kuinka paljon kaloreita kuluu. Noin paljon! Olen ihmetellyt voimattomuutta ja väsymystä, ettei treeni tuokkaan aina voimaa, vaan toisinaan nuuduttaa täysin ja voisin vaan suorin jaloin kävellä sänkyyn.
Minua harmittaa se, kuinka vähän minä syönkään. Syön kuin lintu. En tee sitä mitenkään laihdutusmielessä, mutta minä en saa vaan itselleni ruokahalua ja syöminen on pakkopullaa. Kyllä minulle karkki maistuu, mutta sillä ei elä. Terveellisesti ainakaan.
Tällä hetkellä kai suurin haasteeni on oppia syömään kun olen yksin. Kun saan seuraa, tunnen nälkääkin paljon paremmin. Ennen söin viisi kertaa päivässä, nyt ehkä kerran tai kaksi. Ja se pilaa treeniä. Toisaalta treenin takia minä välillä syönkin, koska tiedän, etten muuten jaksa.
Viha ruuanlaittoa kohtaan ei tee asiasta yhtään helpompaa. Minä mietin, että jos kerralla valmistaisin itselleni päivän syötävät , pakkaisin ne jääkaappiin rasioihin ja söisin sieltä? On pakko keksiä jotain, sillä minä en halua laihtua enempää, vaan saada lihasta.
Näitä haasteita kohti siis ja katsotaan taas tovin päästä, kuinka treeni kulkee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)