Olin herätessä hyvällä tuulella. Sitten tuuli vaihtoi suuntaan. Mieleen alkoi hiipiä mörköjä ja synkkiä pilviä. Minä taistelin vastaan. Minä taistelen vastaan. Yritän huhuilla onnea, mutta se ei vastaa. Yritän täyttää mieleni hyvillä ajatuksilla, mutta se auttaa yhtä hyvin kuin laimea mehu sokerinhimoon. Tänään on taas terapia.
Voi Vella hyvä, yritä vielä.
Ruoka ei maistu. Juon kolmatta kuppia kahvia ja poltan tupakkaa. Onnekseni löydän jääkaapista Piltin, että saan verensokerit kohoamaan. Eikä siinä taida olla edes sokeria.
Mikä siinä on niin vaikeaa? Syömisessä? Ei aikuinen elä vauvan ruualla! Miten käy treenien ja lihasten? Oletko koskaan nähnyt lihaksikasta lintua? SYÖ.
Yritän löytää tunteeni tämän olon alta.
Minua uuvuttaa puhua.
Minua uuvuttaa elää tunteet uudelleen.
Minä pelkään, mitä muut ajattelevat kun puhun.
Minua jännittää.
Kerta toisensa jälkeen.
Mutta kun Vella se on pakko puhua. On pakko kaivaa ne koteloituneet tunteet ja purkaa ulos. Se on rankkaa ja väsyttävää, mutta se on ainoa keino.
Yritän muistuttaa itseäni, että minä harjoittelen vasta elämää. Ihan oikeasti.
Olen kasvanut kodissa, missä vallitsi pelko, suru, alkoholi, väkivalta ja narsistinen ilmapiiri.
Menneisyys vaikuttaa, mutta minä en ole sen vanki, muistutan itseäni. Minä olin oikeasti perheemme tervein, koska reagoin siihen kaikkeen. Elin vääryydessä ja ristiriitaisuudessa vuosia. Siitä parantuminen vie aikaa. Kaikki on opeteltava uudestaan: minäkäsitys, oman tahdon vahvistaminen ja rakkauden vastaanottaminen.
Sinä pystyt siihen Vella. Sinulla on aina ollut sisälläsi pieni toivon liekki, synkinpinäkin hetkinä. Puhalla se suuremmaksi ja sinä selviät kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti