sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Oivaltamisen ilo

Tätä matkaa itseeni tehdessäni, olen kokenut paljon asioita. Olen kokenut hillitöntä surua,pettymystä,tuskaa,epäreiluutta, mutta myös onnea, puhdasta onnea ja kiitollisuutta. Olen kiitollinen, että olen ymmärtänyt menneisyyttäni ja sen vaikutusta nykyisyyteen. Olen niin äärettömän kiitollinen elämälle ja tälle valaistumisen tilaisuudelle, mitä elämä minulle antoi. Olisinhan voinut elää loppuelämäni negatiivisuudessa ja katkeruudessa, mutta minulla meni vain vähän alle 30 vuotta aikaa löytää itseni. Se aika, mikä meni etsimiseen, on ollut kaiken arvoista.
Olisin voinut miettiä menetettyjä vuosia, mutta en minä mieti niin. Elämä on tässä ja nyt, ei menneisyydessä.

Sydämeni tulvii kiitollisuudessa. Olen kiitollinen tästä kevään valosta, Erityismiehestä, Entisestä, lapsista, ystävistä, pääsykokeiden luomasta jännityksestä, motivaatiosta. Olen kiitollinen itsestänikin. Menneisyys painaa, mutta terapian ansiosta olen kokenut tietoisuutta ja saanut työkaluja, millä vähentää sitä painetta. Tärkeimmät lahjat, mitä olen viimeaikoina saanut, on ollut ymmärrys,kärsivällisyys ja usko itseensä ja muihin. Minä olen keskittynyt aivan vääriin asioihin, mutta nyt tiedän mihin pitää keskittyä ja panostaa. Minä keskityn nyt asioihin, jotka antavat minulle voimaa, enkä niihin, mitkä vievät sitä minulta pois. Lisäksi hyväksyn asiat, joita en voi muuttaa, ihmiset, jotka eivät muutu. Tunnen ehkä surua siitä, että he jäävät paitsi tästä ymmärryksen tuomasta hyvästä olosta, mutta uskon nyt vihdoin äitiäni, joka sanoi minulle, etten voi kantaa koko maailman murheita harteillani. Minä en voi konkreettisesti pelastaa ketään, mutta voin esimerkilläni näyttää, että itsensä voi pelastaa eletystä elämästä huolimatta.

Olen masennuksesta huolimatta niin onnellinen. Onni tulee eläen ja keskittymällä oikeisiin asioihin. Onni tulee ymmärryksellä. Onni tulee tuntemalla kaikki tunteet. Onni tulee kyllä, kun oikein kovasti odottaa. Kiitollisuus lisää onnea, mutta jos ei ole kiitollinen, ei onni uskalla tulla. Ne tarvitsevat toinen toisiaan.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Vauva

Eräänä iltana sanoin Erityismiehelle, että meidän suhteemme on vauva vasta. Rakkaushan on kuin lapsi itse; sitä pitää helliä, huomioida ja hoitaa tai muuten se voi masentua. Voihan oikea vauvakin kuolla suruun, jos se ei saa ehtymätöntä rakkautta ja huolenpitoa.
Pitää myös muistaa, että suhdevauva varttuu koko ajan vanhemmaksi, mutta elatusvelvollisuus ei silti pääty. Tai sitten päättyy koko suhde.

Arjen keskellä suhdevauvan huomioiminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Selittää voi aina:
Pitäisi, muttei ehdi tai jaksa. Eihän sitä aina jaksakkaan, mutta pienetkin asiat, tai itseasiassa juuri ne, nousevat silloin suureen arvoon:

Jos toista väsyttää, ei syyllistetä
Ei kilpailla väsymyksestä, kotitöistä tai lastenhoidosta
Puhutaan ja sanoitetaan tunteet, ei ryöpsäytellä ja mökötetä
Annetaan toisen toteuttaa itseään ja harrastaa (tasapuolisesti tietenkin)
Kiitetään, kiitetään ja vielä kerran kiitetään tiskien hoitamisesta, renkaiden vaihtamisesta, roskienviemisestä. Pieni sana, suuri vaikutus.
Ei pidetä toista ja toisen tekemiä asioita itsestäänselvänä (esim.ei se ruoka itsestään valmistu, vaan joku tekee sen, muistaa kehua toisen ulkonäköä ohi mennessä)

Kliseistä ehkä, mutta ah, niin toimivaa kunhan se on molemminpuolista. Ja jos ensin muuttaa omaa käytöstään hyvään, toinen alkaa huomaamattaan matkia toista. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Hyvät sanat hyväilevät, ja ihminen tarvitsee hyväilyä pysyäkseen hyvänä. Aikuinenkin tarvitsee sylihoitoa.




Perillepääsemisen pelko

Olen lukenut pääsykokeisiin. Istunut nenä kiinni ruudussa ja työskennellyt tuntikaupalla. On tullut kyllästymistä ja tuskastumisen tunnetta, mutta olen silti jatkanut. Nyt kun alan olla loppusuoralla ja hallita asioita, iskee pelko päin näköä.

Olen aina ollut lyhytjänteinen ja jättänyt asiat puolitiehen. Nyt ymmärrän vihdoin, ettei mitään saavuteta sillä, että raapii pintaa sieltä täältä. Ei missään asiassa.
Luulen, että minulla on vieraan maaperän pelko, tuntemattoman tunteen aiheuttama ramppikuume. Minä olen tottunut hallitsemaan pettymystä, mutten onnistumista. Nyt vihdoin kuin työ alkaa kantaa hedelmää (eli hallitsen materiaalin), olen ymmälläni ja alan epäillä kykyjäni.
Enhän minä nyt voi päästä kouluun. Enhän minä voi osata. Olenhan aina ollut se, joka kurkottaa kuuseen ja kapsahtaa katajaan pyllylleen.

Tolkutan nyt tästä eteenpäin itselleni, että tämähän on vaan palkinto tekemästäni työstä. Niistä kaikista tunneista, jotka olen keskittynyt aiheeseen ja tehnyt muistiinpanoja. Nyt kun vielä pinnistän ja kertaan joka päivä, minulla ei ole mitään hätää. Kyllä minäkin pystyn, pystyn juuri siihen mihin haluan.

Ja tosiaan se työ. Olen suomentanut, tehnyt muistiinpanoja ja lyhennelmiä. Kirjoitellut vaikeita sanoja ja palannut niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Keksinyt vieraskielisille sanoille muistisääntöjä, hölmöjäkin. Ne toimivat uskomattoman hyvin. Pitää kokeilla kaikki keinot, sillä ihmiset oppivat ja muistavat niin eri tavoilla. Mikään muistisääntö ei ole huono, jos se auttaa.
Minä olen sekalainen oppija. Vaikka luen paljon ja rakastan kirjoja, en ole ikinä oppinut pelkällä lukemisella. Minun tarvitsee nähdä, minun tarvitsee saada asioille värit. Minun pitää konkreettisesti tuntea se, mitä teen. Siksi tekstin pitää kulkea käsieni kautta.
 Päädyin ostamaan jättimäisiä kartonkeja, niitä, mihin koulussa tehtiin esitelmiä luokan seinälle. Teen lyhennetyt muistiinpanoni ja vaikeat sanat osioiksi ja kirjoitan ne jättikartongille eri väreillä. Jokaiselle aihealueelle on oma värinsä. Muistellessani aiheita, auttaa kun muistan värin.

Tätä kirjoittaessani ja jo tehtyä työmäärää katsellessani, uskoni alkaa palautua:
Totta kai minä pääsen. Miksi en pääsisi? Minä haluan ja minä pystyn kyllä.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

The dream must stay alive

"Look into the future, what do you see
I really need to know now, is there a place for me
Tell me, where do we go from here
Take me as you find me for what I am
And when I make mistakes please understand
And as long as I know you're near
There is nothing for me to fear
Out of the darkness alight shines
Burning through the coldest nights
And we can find a way (together we'll make it)
With every step we take (moving closer together)
If we're gonna survive
The dream must stay alive
Baby will you hold me when I'm afraid
See me through the danger 'till the break of day
If there's love there's a change for me
Just believe in yourself you'll see
Out of the darkness a light shines
Burning through the coldest nights
And we can find a way (together we'll make it)
With every step we take (moving closer together)
If we're gonna survive
The dream must stay alive
And as long as I know you're near
There is nothing for me to fear
Out of the darkness a light shines
Burning through the coldest nights
And we can find a way (together we'll make it)
With every step we take (moving closer together)
If we're gonna survive
The dream must stay alive"


Soinut tämä laulu koko päivän päässä. The Tribe (suom. Klaani)-tv-sarjan tunnari. Kaikkea ne muistot tuovat pintaan, teininä tätä meinaan kattelin. Rakastuin tuohon biisiin. Hyvät on sanat, ei siinä mitään. Hassu mieli. Monikerroksinen ja muistoja täynnä.

Mitä kaikkea vanhemman tulee olla

Minä olen vältellyt isääni. Olen vältellyt häntä niin paljon, että hän on alkanut lähestyä minua itsesääliviesteillä. Viesteillä, jotka syyllistävät minua ja tekevät minusta pahiksen.
"Tulisitte joskus isoisälle kylään." Minun on tehnyt mieli vastata kaikkea maan ja taivaan väliltä:  "Heti kun pystyt olemaan kaksi tuntia selvinpäin." "Heti kun ymmärrät lastenlastesi arvon." Ei karkkiin hukuttaminen poista pelkoa viinanhajuisesta aikuisesta.

Terapiassa puhuin isästäni. Vihastani, kiukustani, ärsytyksestäni. Terapeutti sanoi, että taustalta kuultaa suru. Sanoin, että onhan sitä. Kun tajuaa omien lasten kautta sen, mitä itse jäi vaille. Kun tajuaa aikuisten ystävien kautta, mitä vanhemmuus pitäisi olla, aikuisellekin. Minä olen täysin orpo, niin minä koen. Olen ollut itse itselleni vanhempi ja opetellut taitojani kantapään kautta. Ilman ohjausta, ilman tukea, ilman rakkautta, ilman paikkaa, minne olisi tervetullut aina ja paikkaa, missä olisi vastassa joku selvinpäin.

Viimeisin kipupisteeni oli isäni puhelu. Hän soitti minulle ja oli humalassa. Puhui sekavia, eikä tunnistanut minun ääntäni. Ei hänen minulle pitänyt soittaa, mutta sitten hänellä oli minulle hauska tarina, joka selvästi huvitti häntä. Isäni oli säästänyt minun kirjeeni hänelle. Olin kirjoitushetkellä 14-vuotias.
Kirjeessä olin pyytänyt rahaa. Olin pyytänyt kuukausirahaa, jolla rahoittaisin vaate yms. tarpeet. Olin listannut kotitöitä, mitä voisin tehdä vastineeksi ja luvannut huolehtia koirasta. Isäni nauroi kertoessaan kirjeestä ja sanoi, että sehän nyt on itsestäänselvyys, että huolehdin koirasta. Koirasta, jonka vanhempani ottivat meille huolehdittavakseen, kun minä olin pieni. Lopuksi hän nauroi makeasti, että: "Ei mennyt anomus sillä kertaa läpi!" ja aikoi antaa kirjeen minulle. Minä en tule ottamaan sitä vastaan. En halua yhtäkään muistutusta lisää siitä, miten minun tarpeeni olivat arvottomia.

Minä en pysty käsittämään, miten jonkun mielestä 14-vuotias voi olla päävastuussa perheen koirasta. Mielestäni vanhemmille se vastuu kuuluu. Isäni oli toista mieltä.
Minä en osannut ajatella silloin, miten vaille tukea ja opastusta jäin. Koulu oli omalla vastuullani. Jos en jotain osannut tai ymmärtänyt, otin itse selvää tai jäin epätietoisuuteen. Tein valinnat itse. Ei kukaan ollut miettimässä minun tulevaisuuttani. Valitsin itse lukion ja pohdin vaihtoehtoja. Ei ollut ketään vieressä kertomassa mielipidettään, mitä minun kannattaisi tulevaisuudessa tehdä. Kukaan ei kertonut, missä olen hyvä. Isä tosin oli ylpeä siitä, että saisi järjestää toisetkin lakkiaiset perheeseen ja hän saisi kutsua kaikkia turhia ihmisiä sinne. Muut sisarukseni äidin puolelta eivät tietenkään olisi tervetulleita.
Ja raha. Sen puutteessa olimme aina vellonneet. Minä tiesin jo hyvin pienenä, että: "Raha ei kasva puussa" , "Kaikkea ei saa mitä haluaa" , "Ei nyt ole varaa" jne.
Teini-iässä isä oli jo hyvin palkatussa työssä, mutta ei se teiniin tarpeisiin ulottunut. Oli tärkeämpää matkailla uuden rouvan kanssa. Mitäpäs teini nyt kuukausirahalla!
Muistan sen häpeän, kun olisi halunnut käydä kahvilla tai ostaa vaatteita, meikkejä tai tamponeja. Perustarpeisiin sai anella rahaa ja perustella. Rahankäyttöä ilman rahaa oli vaikea opetella ja sen tulin oppimaan kantapään kautta. Rahankäyttöni oli pari vuotta täysin holtitonta, koska en osannut budjetoida. Raha oli ihmeellistä, kun sitä alkoi työstä saamaan. Ihana, ihmeellinen raha. Ei rahaton lapsi opi aina sinnikkyyttä ja säästäväisyyttä, vaan se voi tosiaan lähteä käsistä. Onneksi en ikinä menettänyt luottotietojani.

Kaikki kokemukseni saavat minut paisumaan vielä jättimäisemmäksi leijona-emoksi.
Minun lapseni saavat toivoa ja joskus toteutan heidän haaveensa. Haluan opettaa, että kaikki on mahdollista, vaikka menisi aikaa. Ei ole mahdottomuuksia, jos tarpeeksi haluaa ja on valmis odottamaan ja tekemään sinnikkäästi töitä.
Tietysti on haaveita joita ei heti ja aina voi toteuttaa, mutta minä autan heitä sietämään pettymykset ja voimme yhdessä miettiä, miten he haaveensa saisivat joskus todeksi.
Ja sitten ne perustarpeet. Siihen asti kun he ovat 18- vuotiaita, huolehdin heidän perus- vaate-, harrastus- ja viikkorahatarpeistaan. Minä elätän, minä huolehdin, minä opetan rahan arvon ja käytön. He voivat keskittyä opiskeluun eivätkä työntekoon (paitsi kesällä) ja minä aion olla siinä rinnalla. Minä kerron mielipiteeni, kehun ja opastan. Olen kilpenä, ettei heidän tarvitse aikuisuuden kynnyksellä olla raunioituneita, niin kuin heidän äitinsä oli. Minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, mutta kyllä heidän tarpeensa merkitsee enemmän. Ja olen sydän täynnä onnea, sillä tiedän, että heidän isänsä miettii samoin.

ps. Sydämeni itkee edelleen verta, kun näen raskaanaolevia naisia vaateostoksilla äitiensä kanssa. Tunnen ääretöntä tuskaa, kun isovanhemmat hoitavat auliaasti lastenlapsiaan ja ovat normaaleja isovanhempia. Putoan melkein polvilleni, kun mietin mummolan merkitystä ja ettei meillä sitä ole. En tunne kateutta, vaan tunnen pohjatonta ja täyttämätöntä tuskaa. Sydämessäni on tila, mitä ei voi täyttää eikä edes korvata.

Mutta minä en leiki, ettei sitä olisi. Muistutan itseäni, että saa tuntea ja pitää tuntea. Jos koittaisi esittää, ettei sitä olisi, tulisi tuskan hyökyaalto jossain vaiheessa ja upottaisi kokonaan. Pitää tunnustaa tarpeen ja kivun olemassa olo ja sitten vasta voi jatkaa matkaa.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Lukemisen tunnemaailma

Kuten jo aikaisemmin sanoin, olen odottanut tätä hetkeä, kun pääsen lukemaan pääsykokeisiin. Nyt se on lähinnä tuntunut vuorelta, joka on mahdoton ylittää. Olen kivunnut askel kerrallaan pysähtynyt, kun on tuntunut tuskaiselta ja hetken järkeiltyäni jatkanut päättäväisenä. Minä haluan sinne kouluun ja minun ei auta kun kavuta tämä tekstivuori hitaasti, että pääsen määränpäähäni. Minä haluan sinne vuoren toiselle puolelle, tuntuipa tylsältä tai ei!

Olen etsinyt positiivisuutta teksteistä, joista aiemmin olisin haukkonut henkeäni tylsyydestä. Ennen etsimällä etsin tylsyyttä ja negatiivista kaikesta, mutta nyt olen kääntänyt kelkkani.
Eteen tulee vaikeita sanoja ja minä etsin niille vastauksia. Tätä minä en tiennytkään ja nyt tiedän!
Jälleen on helpompi lukea kun olen ottanut selvää, mistä luen. Ei se englanniksi lukeminenkaan niin kamalaa ole, vaikka toki hidasta. Mietin, että jos en jaksaisi tarkasti tutustua pääsykoemateriaaliin ja tietää kaikkea täsmälleen, en minä oikeasti haluaisi kouluun. Mutta minä haluan. Olen valmis tekemään työtä tämän asian eteen, sillä ei kai mikään hyvä helpolla pidä tullakkaan. Ei silloin motivaatiolla olisi tilaa kehittyä.

Miten sinä jaksat, minä en jaksaisi, minä en ehtisi, minä en osaisi..., kuulen muiden sanovan. Minä en usko sellaiseen, että jos haluaa jotain, ei pysty. Jos haluamaansa opiskeluun/työhön/harrastukseen tahtoo todella, sen kyllä saavuttaa. Ei ehkä heti, mutta joskus, kun on tehnyt tarpeeksi saavuttaakseen unelmansa.
Minä halusin vuosiakausia näyttelijäksi. Olin kunnianhimoinen näyttämöllä ja uskon, että minulla on tunteidentulkitsemisen lahja. Kaikki olivat varmoja, että pyrkisin teatterikorkeaan lukion jälkeen.
Sitten minä tein sen. Vauvan. Minusta tuntui, että muiden mielestä olin nuori ja hairahtunut enkä ajatellut järkevästi. Minä luovuin unelmastani, se ei vaan tuntunut tärkeältä enää. Kun sain vauvan ensi kertaa syliini, tiesin, että olin saavuttanut suurimman unelmani ja olen sitä mieltä edelleen.
Minä päästin haaveet teatteriurasta menemään, koska en olisi ollut valmis kaikkeen mitä se vaatii minulta ja perheeltä. Rakastan edelleen teatteria ja jatkan siihen osallistumista katsomosta, mutta palo on kadonnut. Minä en tahdo enää, eikä se tunnu pahalta, sillä minä haluan nyt jotain muuta.

Lapset eivät ole mikään syy olla tekemättä asioita. Lapset eivät estä ketään toteuttamasta itseään. Lapset kannustavat ja antavat voimaa, eivätkä vie aikuisilta unelmia. Eivät he ole mitään ryöstäjiä.  Jotkut valitettavasti verhoutuvat sen taakse, että "Kun lapsia tuli niin en minä sitten enää voinut..."
Minun äitini olisi halunnut lääkäriksi. Sitä hän aina harmitteli. Ei se olisi ollut hänelle myöhäistä koskaan minun mielestäni. Mietin jo pienenä, että äiti ei halua tarpeeksi, sillä ei häntä estä mikään muu kuin se, ettei hän itse tee asialle mitään. Ehkä se oli masennus tai pelko uudesta, mutta se haave häneltä jäi. Harmi, sillä hänestä olisi tullut hyvä lääkäri.

Sinä voit estää itseäsi tai olla estämättä. Sinä saavutat sinun asettamasi tavoitteet. Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon aikaa kun turhaan jossitteluun. Uskotaan unelmiin, vain me itse voimme ne toteuttaa!

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Sauna

Tänään istuessani yleisessä saunassa, mietin saunan merkitystä. Saunassa hiljennytään ja rentoudutaan, nautitaan lämmöstä. Sauna on pyhä, sauna on isänmaallinen. Sauna herättää kunnioitusta: siellä on saatettu maailmaan lapsia ja se on tuonut lämpöä kylmyyden keskelle.
Saunassa kiire katoaa.

Meitä on niin monenlaista naista; on pitkää ja lyhyttä, vanhaa ja nuorta. On laihaa ja mahakasta, pieni- ja isorintaista. Saunassa alastomuus ei tunnu oudolta; me vaan olemme. Tuntuu häveliäältä olla alusvaatteissa ja bikineissä, mutta saunassa en häpeä itseäni. Minä mahdun muiden joukkoon juuri sellaisena kuin olen, siellä saunan turvallisessa syleilyssä.
 Häpeän vatsaani, joka on venynyt ryppyiseksi raskauksista. Olen laiha ja ryppyvatsainen. Nuoret tytöt vilkaisevat joskus kauhuissaan vatsaani, mutta äiti-ihmiset katsovat hyväksyvästi: sinäkin olet äiti.Saunassa näitä asioita ei tarvitse miettiä. Siellä eivät rypyt haittaa.

Lapsiin suhtaudutaan monessa paikassa nuivasti. Lapset ovat kovaäänisiä, sotkevia ja liikkuvaisia. Lapset ovat rasittavia kakaroita, joita saa tuoda julkiselle paikalle ikävuosina 0-1,5v (söpöstelyvaihe kun ovat nukkemaisen kauniita, hiljaisia ja uhmattomia) ja ehkä 7v ylöspäin, jos ne osaavat käyttäytyä. Tämä asenne katoaa saunassa, jonne äidit,isät,siskot,veljet,tädit,sedät,vaarit ja mummot tuovat lapsia opettelemaan omaa kulttuuriamme. Lapset ihmettelevät ääneen ja saavat hyväksyviä ilmeitä ja naurunpurskahduksia tuntemattomilta. Kaikilla on mukavaa ja nautitaan yhdessä.

Miten saunatunnelman saisi siirrettyä jokapäiväiseen arkeen?
Miksi olemme hyväksyviä ja nautimme yhdessäolosta vain yhdessä paikassa, kun voisimme olla/tehdä sitä kaikkialla?