Olen lukenut pääsykokeisiin. Istunut nenä kiinni ruudussa ja työskennellyt tuntikaupalla. On tullut kyllästymistä ja tuskastumisen tunnetta, mutta olen silti jatkanut. Nyt kun alan olla loppusuoralla ja hallita asioita, iskee pelko päin näköä.
Olen aina ollut lyhytjänteinen ja jättänyt asiat puolitiehen. Nyt ymmärrän vihdoin, ettei mitään saavuteta sillä, että raapii pintaa sieltä täältä. Ei missään asiassa.
Luulen, että minulla on vieraan maaperän pelko, tuntemattoman tunteen aiheuttama ramppikuume. Minä olen tottunut hallitsemaan pettymystä, mutten onnistumista. Nyt vihdoin kuin työ alkaa kantaa hedelmää (eli hallitsen materiaalin), olen ymmälläni ja alan epäillä kykyjäni.
Enhän minä nyt voi päästä kouluun. Enhän minä voi osata. Olenhan aina ollut se, joka kurkottaa kuuseen ja kapsahtaa katajaan pyllylleen.
Tolkutan nyt tästä eteenpäin itselleni, että tämähän on vaan palkinto tekemästäni työstä. Niistä kaikista tunneista, jotka olen keskittynyt aiheeseen ja tehnyt muistiinpanoja. Nyt kun vielä pinnistän ja kertaan joka päivä, minulla ei ole mitään hätää. Kyllä minäkin pystyn, pystyn juuri siihen mihin haluan.
Ja tosiaan se työ. Olen suomentanut, tehnyt muistiinpanoja ja lyhennelmiä. Kirjoitellut vaikeita sanoja ja palannut niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Keksinyt vieraskielisille sanoille muistisääntöjä, hölmöjäkin. Ne toimivat uskomattoman hyvin. Pitää kokeilla kaikki keinot, sillä ihmiset oppivat ja muistavat niin eri tavoilla. Mikään muistisääntö ei ole huono, jos se auttaa.
Minä olen sekalainen oppija. Vaikka luen paljon ja rakastan kirjoja, en ole ikinä oppinut pelkällä lukemisella. Minun tarvitsee nähdä, minun tarvitsee saada asioille värit. Minun pitää konkreettisesti tuntea se, mitä teen. Siksi tekstin pitää kulkea käsieni kautta.
Päädyin ostamaan jättimäisiä kartonkeja, niitä, mihin koulussa tehtiin esitelmiä luokan seinälle. Teen lyhennetyt muistiinpanoni ja vaikeat sanat osioiksi ja kirjoitan ne jättikartongille eri väreillä. Jokaiselle aihealueelle on oma värinsä. Muistellessani aiheita, auttaa kun muistan värin.
Tätä kirjoittaessani ja jo tehtyä työmäärää katsellessani, uskoni alkaa palautua:
Totta kai minä pääsen. Miksi en pääsisi? Minä haluan ja minä pystyn kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti