Minä olen vältellyt isääni. Olen vältellyt häntä niin paljon, että hän on alkanut lähestyä minua itsesääliviesteillä. Viesteillä, jotka syyllistävät minua ja tekevät minusta pahiksen.
"Tulisitte joskus isoisälle kylään." Minun on tehnyt mieli vastata kaikkea maan ja taivaan väliltä: "Heti kun pystyt olemaan kaksi tuntia selvinpäin." "Heti kun ymmärrät lastenlastesi arvon." Ei karkkiin hukuttaminen poista pelkoa viinanhajuisesta aikuisesta.
Terapiassa puhuin isästäni. Vihastani, kiukustani, ärsytyksestäni. Terapeutti sanoi, että taustalta kuultaa suru. Sanoin, että onhan sitä. Kun tajuaa omien lasten kautta sen, mitä itse jäi vaille. Kun tajuaa aikuisten ystävien kautta, mitä vanhemmuus pitäisi olla, aikuisellekin. Minä olen täysin orpo, niin minä koen. Olen ollut itse itselleni vanhempi ja opetellut taitojani kantapään kautta. Ilman ohjausta, ilman tukea, ilman rakkautta, ilman paikkaa, minne olisi tervetullut aina ja paikkaa, missä olisi vastassa joku selvinpäin.
Viimeisin kipupisteeni oli isäni puhelu. Hän soitti minulle ja oli humalassa. Puhui sekavia, eikä tunnistanut minun ääntäni. Ei hänen minulle pitänyt soittaa, mutta sitten hänellä oli minulle hauska tarina, joka selvästi huvitti häntä. Isäni oli säästänyt minun kirjeeni hänelle. Olin kirjoitushetkellä 14-vuotias.
Kirjeessä olin pyytänyt rahaa. Olin pyytänyt kuukausirahaa, jolla rahoittaisin vaate yms. tarpeet. Olin listannut kotitöitä, mitä voisin tehdä vastineeksi ja luvannut huolehtia koirasta. Isäni nauroi kertoessaan kirjeestä ja sanoi, että sehän nyt on itsestäänselvyys, että huolehdin koirasta. Koirasta, jonka vanhempani ottivat meille huolehdittavakseen, kun minä olin pieni. Lopuksi hän nauroi makeasti, että: "Ei mennyt anomus sillä kertaa läpi!" ja aikoi antaa kirjeen minulle. Minä en tule ottamaan sitä vastaan. En halua yhtäkään muistutusta lisää siitä, miten minun tarpeeni olivat arvottomia.
Minä en pysty käsittämään, miten jonkun mielestä 14-vuotias voi olla päävastuussa perheen koirasta. Mielestäni vanhemmille se vastuu kuuluu. Isäni oli toista mieltä.
Minä en osannut ajatella silloin, miten vaille tukea ja opastusta jäin. Koulu oli omalla vastuullani. Jos en jotain osannut tai ymmärtänyt, otin itse selvää tai jäin epätietoisuuteen. Tein valinnat itse. Ei kukaan ollut miettimässä minun tulevaisuuttani. Valitsin itse lukion ja pohdin vaihtoehtoja. Ei ollut ketään vieressä kertomassa mielipidettään, mitä minun kannattaisi tulevaisuudessa tehdä. Kukaan ei kertonut, missä olen hyvä. Isä tosin oli ylpeä siitä, että saisi järjestää toisetkin lakkiaiset perheeseen ja hän saisi kutsua kaikkia turhia ihmisiä sinne. Muut sisarukseni äidin puolelta eivät tietenkään olisi tervetulleita.
Ja raha. Sen puutteessa olimme aina vellonneet. Minä tiesin jo hyvin pienenä, että: "Raha ei kasva puussa" , "Kaikkea ei saa mitä haluaa" , "Ei nyt ole varaa" jne.
Teini-iässä isä oli jo hyvin palkatussa työssä, mutta ei se teiniin tarpeisiin ulottunut. Oli tärkeämpää matkailla uuden rouvan kanssa. Mitäpäs teini nyt kuukausirahalla!
Muistan sen häpeän, kun olisi halunnut käydä kahvilla tai ostaa vaatteita, meikkejä tai tamponeja. Perustarpeisiin sai anella rahaa ja perustella. Rahankäyttöä ilman rahaa oli vaikea opetella ja sen tulin oppimaan kantapään kautta. Rahankäyttöni oli pari vuotta täysin holtitonta, koska en osannut budjetoida. Raha oli ihmeellistä, kun sitä alkoi työstä saamaan. Ihana, ihmeellinen raha. Ei rahaton lapsi opi aina sinnikkyyttä ja säästäväisyyttä, vaan se voi tosiaan lähteä käsistä. Onneksi en ikinä menettänyt luottotietojani.
Kaikki kokemukseni saavat minut paisumaan vielä jättimäisemmäksi leijona-emoksi.
Minun lapseni saavat toivoa ja joskus toteutan heidän haaveensa. Haluan opettaa, että kaikki on mahdollista, vaikka menisi aikaa. Ei ole mahdottomuuksia, jos tarpeeksi haluaa ja on valmis odottamaan ja tekemään sinnikkäästi töitä.
Tietysti on haaveita joita ei heti ja aina voi toteuttaa, mutta minä autan heitä sietämään pettymykset ja voimme yhdessä miettiä, miten he haaveensa saisivat joskus todeksi.
Ja sitten ne perustarpeet. Siihen asti kun he ovat 18- vuotiaita, huolehdin heidän perus- vaate-, harrastus- ja viikkorahatarpeistaan. Minä elätän, minä huolehdin, minä opetan rahan arvon ja käytön. He voivat keskittyä opiskeluun eivätkä työntekoon (paitsi kesällä) ja minä aion olla siinä rinnalla. Minä kerron mielipiteeni, kehun ja opastan. Olen kilpenä, ettei heidän tarvitse aikuisuuden kynnyksellä olla raunioituneita, niin kuin heidän äitinsä oli. Minunkin tarpeeni ovat tärkeitä, mutta kyllä heidän tarpeensa merkitsee enemmän. Ja olen sydän täynnä onnea, sillä tiedän, että heidän isänsä miettii samoin.
ps. Sydämeni itkee edelleen verta, kun näen raskaanaolevia naisia vaateostoksilla äitiensä kanssa. Tunnen ääretöntä tuskaa, kun isovanhemmat hoitavat auliaasti lastenlapsiaan ja ovat normaaleja isovanhempia. Putoan melkein polvilleni, kun mietin mummolan merkitystä ja ettei meillä sitä ole. En tunne kateutta, vaan tunnen pohjatonta ja täyttämätöntä tuskaa. Sydämessäni on tila, mitä ei voi täyttää eikä edes korvata.
Mutta minä en leiki, ettei sitä olisi. Muistutan itseäni, että saa tuntea ja pitää tuntea. Jos koittaisi esittää, ettei sitä olisi, tulisi tuskan hyökyaalto jossain vaiheessa ja upottaisi kokonaan. Pitää tunnustaa tarpeen ja kivun olemassa olo ja sitten vasta voi jatkaa matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti