Eräänä iltana sanoin Erityismiehelle, että meidän suhteemme on vauva vasta. Rakkaushan on kuin lapsi itse; sitä pitää helliä, huomioida ja hoitaa tai muuten se voi masentua. Voihan oikea vauvakin kuolla suruun, jos se ei saa ehtymätöntä rakkautta ja huolenpitoa.
Pitää myös muistaa, että suhdevauva varttuu koko ajan vanhemmaksi, mutta elatusvelvollisuus ei silti pääty. Tai sitten päättyy koko suhde.
Arjen keskellä suhdevauvan huomioiminen on haastavaa, muttei mahdotonta. Selittää voi aina:
Pitäisi, muttei ehdi tai jaksa. Eihän sitä aina jaksakkaan, mutta pienetkin asiat, tai itseasiassa juuri ne, nousevat silloin suureen arvoon:
Jos toista väsyttää, ei syyllistetä
Ei kilpailla väsymyksestä, kotitöistä tai lastenhoidosta
Puhutaan ja sanoitetaan tunteet, ei ryöpsäytellä ja mökötetä
Annetaan toisen toteuttaa itseään ja harrastaa (tasapuolisesti tietenkin)
Kiitetään, kiitetään ja vielä kerran kiitetään tiskien hoitamisesta, renkaiden vaihtamisesta, roskienviemisestä. Pieni sana, suuri vaikutus.
Ei pidetä toista ja toisen tekemiä asioita itsestäänselvänä (esim.ei se ruoka itsestään valmistu, vaan joku tekee sen, muistaa kehua toisen ulkonäköä ohi mennessä)
Kliseistä ehkä, mutta ah, niin toimivaa kunhan se on molemminpuolista. Ja jos ensin muuttaa omaa käytöstään hyvään, toinen alkaa huomaamattaan matkia toista. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Hyvät sanat hyväilevät, ja ihminen tarvitsee hyväilyä pysyäkseen hyvänä. Aikuinenkin tarvitsee sylihoitoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti