Kuten jo aikaisemmin sanoin, olen odottanut tätä hetkeä, kun pääsen lukemaan pääsykokeisiin. Nyt se on lähinnä tuntunut vuorelta, joka on mahdoton ylittää. Olen kivunnut askel kerrallaan pysähtynyt, kun on tuntunut tuskaiselta ja hetken järkeiltyäni jatkanut päättäväisenä. Minä haluan sinne kouluun ja minun ei auta kun kavuta tämä tekstivuori hitaasti, että pääsen määränpäähäni. Minä haluan sinne vuoren toiselle puolelle, tuntuipa tylsältä tai ei!
Olen etsinyt positiivisuutta teksteistä, joista aiemmin olisin haukkonut henkeäni tylsyydestä. Ennen etsimällä etsin tylsyyttä ja negatiivista kaikesta, mutta nyt olen kääntänyt kelkkani.
Eteen tulee vaikeita sanoja ja minä etsin niille vastauksia. Tätä minä en tiennytkään ja nyt tiedän!
Jälleen on helpompi lukea kun olen ottanut selvää, mistä luen. Ei se englanniksi lukeminenkaan niin kamalaa ole, vaikka toki hidasta. Mietin, että jos en jaksaisi tarkasti tutustua pääsykoemateriaaliin ja tietää kaikkea täsmälleen, en minä oikeasti haluaisi kouluun. Mutta minä haluan. Olen valmis tekemään työtä tämän asian eteen, sillä ei kai mikään hyvä helpolla pidä tullakkaan. Ei silloin motivaatiolla olisi tilaa kehittyä.
Miten sinä jaksat, minä en jaksaisi, minä en ehtisi, minä en osaisi..., kuulen muiden sanovan. Minä en usko sellaiseen, että jos haluaa jotain, ei pysty. Jos haluamaansa opiskeluun/työhön/harrastukseen tahtoo todella, sen kyllä saavuttaa. Ei ehkä heti, mutta joskus, kun on tehnyt tarpeeksi saavuttaakseen unelmansa.
Minä halusin vuosiakausia näyttelijäksi. Olin kunnianhimoinen näyttämöllä ja uskon, että minulla on tunteidentulkitsemisen lahja. Kaikki olivat varmoja, että pyrkisin teatterikorkeaan lukion jälkeen.
Sitten minä tein sen. Vauvan. Minusta tuntui, että muiden mielestä olin nuori ja hairahtunut enkä ajatellut järkevästi. Minä luovuin unelmastani, se ei vaan tuntunut tärkeältä enää. Kun sain vauvan ensi kertaa syliini, tiesin, että olin saavuttanut suurimman unelmani ja olen sitä mieltä edelleen.
Minä päästin haaveet teatteriurasta menemään, koska en olisi ollut valmis kaikkeen mitä se vaatii minulta ja perheeltä. Rakastan edelleen teatteria ja jatkan siihen osallistumista katsomosta, mutta palo on kadonnut. Minä en tahdo enää, eikä se tunnu pahalta, sillä minä haluan nyt jotain muuta.
Lapset eivät ole mikään syy olla tekemättä asioita. Lapset eivät estä ketään toteuttamasta itseään. Lapset kannustavat ja antavat voimaa, eivätkä vie aikuisilta unelmia. Eivät he ole mitään ryöstäjiä. Jotkut valitettavasti verhoutuvat sen taakse, että "Kun lapsia tuli niin en minä sitten enää voinut..."
Minun äitini olisi halunnut lääkäriksi. Sitä hän aina harmitteli. Ei se olisi ollut hänelle myöhäistä koskaan minun mielestäni. Mietin jo pienenä, että äiti ei halua tarpeeksi, sillä ei häntä estä mikään muu kuin se, ettei hän itse tee asialle mitään. Ehkä se oli masennus tai pelko uudesta, mutta se haave häneltä jäi. Harmi, sillä hänestä olisi tullut hyvä lääkäri.
Sinä voit estää itseäsi tai olla estämättä. Sinä saavutat sinun asettamasi tavoitteet. Ihminen ei käytä mihinkään niin paljon aikaa kun turhaan jossitteluun. Uskotaan unelmiin, vain me itse voimme ne toteuttaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti