keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Paha äitipuoli

Jennifer Lauckin Siipirikko- kirjaan törmätessäni, iski päähäni rekkalavallinen muistoja En uskaltanut avata kirjan kantta, vaikka olen lukenut sen varmaan kymmenen kertaa. Mikään kirja ei ole ikinä itkettänyt minua niin paljon, sillä toisinaan sitä lukiessa tuntui, kun joku olisi kurkistanut minun elämääni. Mikään fiktiivinen teksti ei ole tuonut minussa pintaan niin hillitöntä tuskaa, kun edellämainittu kirja.

Otetaanpa ajassa taaksenpäin ja muistellaan sieltä täältä:

*Vanhempieni erosta on kulunut neljä kuukautta ja äitini kuolemasta vajaa kaksi kuukautta. Isä esittelee meille uuden naisystävänsä. En muista ensimmäistä kohtaamista, vaikka kuinka pinnistelen. Se on vaan musta aukko mielessäni.

*Ensimmäinen muistikuvani on meidän vanhassa kodissa, kun tämä uusi nainen on ollut meillä yötä. Meidän kodissa, minun äitini makuuhuoneessa. Minusta tuntuu, ettei äitini ole vielä lähtenyt kodistamme kokonaan ja kaikki tämä on vaan epäsopivaa.

* Hänellä on syntymäpäivä. En tiedä miksi, mutta minä poljen pyörällä lähimpään kukkakauppaan ja ostan hänelle ruusun. Kun vien kukan hänelle, hän katsoo minua oudosti, kuin minussa olisi vikaa. Kadun ostostani jälkeenpäin.

*Jotenkin ymmärrän, ettei hän voi sietää minua. Teen mitä vain, niin teen väärin.

*Me käymme katsomassa yhteistä taloa. Onneksi emme koskaan muuta samaan kotiin. Muutamme vierekkäisiin taloihin ja muistelen isäni perustelleen sitä sillä, että minä en tule toimeen hänen puolisonsa kanssa. Koulumatkani pitenee ja joudun kulkemaan kahdella eri bussilla ja joudun asumaan pois kavereitteni luota.

*Isä soittaa ja kertoo menevänsä naimisiin. Minä sanon, etten hyväksy sitä.

*Olemme lomamatkalla. Rasvaan itseäni tiheästi, koska olen kerran palanut pahasti. Äitipuoli tiuskaisee minua lopettamaan rasvalla läträyksen, mutten tottele. Hän palaa pahasti.
Samalla lomamatkalla hän syyttää minua ruuan syömisestä (jota en oikeasti ole syönyt). Isä puolustaa minua kerrankin. Samalla matkalla etsimme pusikoista sormusta, jonka äitipuoli heitti raivospäissään pihalle. Isä itkee ja on kännissä. Hän tukeutuu 14-vuotiaaseen Vellaan sydänsuruissaan.

*On joulu. Tunnelma on kaikkea muuta kuin tervetullut. Äitipuoli hyrisee ilosta omille lapsilleen. Hän raivostuu, kun minä syön pipareita ennen ruokaa. Olen 15-vuotias.

*Tulen yökylään isäni ja äitipuolen kotiin. En ole koskaan tervetullut. Äitipuoli saa yhtäkkiä kohtauksen ja huutaa minun ja veljeni olevan huonostikäyttäytyvimpiä lapsia, joita hän on ikinä tavannut. Muitakin solvauksia tulee, en muista mitä. Pyydän isääni viemään minut kotiin. Hän ei voi ajaa, koska on kännissä.

*Kun olen muuttanut omilleni ja näen välillä isääni, luulen, että hän tapaa minua salaa.

*Kun alan odottamaan uudestaan lasta, äitipuoli kysyy isältäni, että etteikö hänen tyttärensä osaa käyttää ehkäisyä.

Nyt on suljettava huutavien vääryksien kansi ja vedettävä henkeä.

Kasvu uudelta pohjalta

Joskus kukka lakkaa kukoistamasta. Ehkä se tarvitsee jotain? Ehkä sitä on hoidettu väärin? Ehkä kaikki pitää aloittaa alusta? Tältä minusta tuntuu. Olen kukka, jolle pitää antaa oikea kasvualusta, oikeat ravinteet ja paljon vaivannäköä rakkauden lisäksi.
Kaikki pitää aloittaa alusta, kuin olisi pikkuvauva.

OMAT RAJAT:
Miltä minusta tuntuu?
Mistä minä alan, mihin minä lopun?
Milloin ja miten minuun saa koskea?
Mikä on minun?
Mikä on minua, eikä muiden sanelemaa?
Milloin pitää joustaa?
Milloin pitää pitää oma päänsä?
Milloin sanoa ei?
Miten sanoa ei?
Mitä ja miten saan tuntea tunteitani?
Milloin rakennan tarpeeksi vahvan minuuden, enkä ota muiden tunteita taakakseni?

OMA TAHTO:
Mikä on minun tahtoni?
Mitä minä tahdon tehdä?
Milloin tahdon tehdä?
Miten muistan sen, etten aina tee, miten muut haluavat?

ITSETUNTO:
Miten opin rakastamaan itseäni?
Miten näkisin itseni kauniina ja arvokkaana?
Milloin opin ymmärtämään, että mennyt ei sanele tulevaa?
Milloin oppisin täysin olemaan se, mitä haluan olla?
Mistä löytyy itsevarmuus?

ILMAISU:
Miten muistaisin sen, että epäkohdat jäävät sisälle vellomaan, jos ei avaa suutaan?
Koska opin sen, että asioista puhuminen on ainoa keino niiden käsittelyyn?
Kuinka opin sanomaan tunteeni ääneen niin, ettei se ole kovan työn takana?

LUOTTAMUS:
Milloin opin ymmärtämään sen, että ansaitsen kaiken hyvän?
Milloin lopetan pahojen asioiden odottelun?
Voinko luottaa muihin kuin itseeni?
Koska lakkaan pidättelemästä rakkautta?


Olen lähellä, mutta toisaalta niin kaukana.

Isän luona

Soitan isälle, että voinko tulla hoitamaan yhden jutun, kun omalla koneella en pysty. Isä sanoo, että tervetuloa. En haluaisi mennä, mutta tämä juttu on pakko hoitaa. Minun omatuntoni sanoo, että minä otan yhteyttä isääni vain silloin, kun tarvitsen jotain. Se on totta. Meidän suhteemme koostuu lähinnä avunannosta, ei mistään sellaisesta, mikä normaalien ihmisten välillä vallitsee. Ei ole rakkautta, kunnioitusta tai ikävää. On vain asioita, joiden takia on pakko olla yhteydessä.

Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.

Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.

Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.

Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.

Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.

Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.

Tämä tarina on tosi, valitettavasti.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Sisukkuus

Suomalainen sisu on hieno asia. Minä miellän sen varavoimaksi, joka astuu kehiin silloin, kun ihminen ei oikeasti enää jaksa. Minä olen vetänyt myös usein sisulla tilanteissa, jossa normaali minä olisi aikaa sitten lakannut yrittämästä. Olen synnyttänyt sisulla, juossut kilpailussa sisulla, ja nyt minä opiskelen sisulla.

Pääsykokeisiin minä luin 80% sisulla. Monta kertaa viikossa oli sellainen olo, etten osaa, jaksa ja haluan tehdä jotain muuta. Sisu huuteli olaltani, että mitä enemmän käytän aikaa lukemiseen, sen varmemmin pääsen sisään kouluun. Luin pitkään ja melkein itkua tuhertaen, etten minä tajua lukemastani yhtään mitään. Sisu ei luovuttanut, vaan seiso piiska olallani ilman armoa. Sen mielestä minä tajuaisin kyllä, kun käyttäisin vaan tarpeeksi aikaa sisäistämiseen.

Eräänä päivänä tapellessani vieraskielisen tekstin kanssa ties monenneko kerran, se tapahtui. Minä tajusin! Aloin ymmärtää mitä luin, ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Iski mielenkiinto tietää, miten tämä päättyy; ihan kuin lukisi kirjaa. Mitä enemmän ymmärsin, sen enemmän aihe alkoi tuntua omalta. Tunsin riemua ja sain lisäenergiaa onnistumisesta. Olin ylittänyt oppimisen ensimmäisen esteen, kiitos Sisun.

Mistä sisukkuus minuun lienee kasvanut? Jopa pahimpina hetkinä lapsuudenkodissa tai synkimmissä pohjamudissa avioeron jälkeen, se on aina palautunut nostamaan minut pinnalle. Niinä hetkinä, kun olen ollut pelkkä varjo itsestäni, olen aina päätynyt siihen, että minä vaikka ihan kiusallani katson ne kortit, mitkä minulle on annettu. En jätä peliä kesken. Minä en ehkä pysty parhaaseeni nyt, heti tai vuodessa, mutta minä pystyn vielä jonain päivänä. Kunhan teen töitä sen kaiken eteen, mitä halajan.

Olen ollut herkästi luovuttava, mutta silti hirvittävän sisukas. Täytyykin alkaa pohtimaan, miten se on mahdollista?

Onkohan kaikilla ihmisillä sisua? Vai onko se samanlainen piirre kun positiivisuus, jota kaikista ei vain löydy, vaikka lusikalla kaivaisi?

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Elämän kipupisteitä: ristiriita

Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.

Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.

Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.

Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.

Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.

Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.

Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.

Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.

torstai 4. heinäkuuta 2013

TT: Häviäjä ( toistaiseksi)

Tunnen häpeää ja ärsytystä siihen, että olen ratkennut. Taas. Viikon kärvistelin nikotiinituskia ja luovutin. Nyt en ole edes yrittänyt, vaikka tunnen tupakoinnista jatkuvaa ristiriitaa. Minua pelottaa terveys ja inhottaa muutenkin, mutta riippuvuuden koukku on nielaistuna syvälle. Siinä koukussa minä pyristelen raivokkaasti ja välillä vaan olen, vaikka haluan pois.

Eniten surettaa lapset. Kysymykset, kuten "Äiti, miksi poltat tupakkaa?" tai "Miksi sitä sitten tehdään vaikka se on hölmö tapa?" saavat minut häpeämään entistä enemmän. Hyviä kysymyksiä ne ovat ja pakottavat minua prosessoimaan lopettamista, jota en välttämättä niin kiihkeästi muuten tekisi. Kun en löydä lopettamissyytä itsestäni, minun täytyy löytää siihen syy lapsistani. Vaikka lopettaminen pitää lähteä itsestä, niin joskus se on tehtävä näin välillisesti itsensä takia, jos muu ei auta.

Mistä löydän sen tsempin, mikä minulla syksyllä oli?

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Hiljaa tuli hyvä

Näin kävi sitten. Tuli tekstiviesti Erityismieheltä: "Koulusta tuli kirje." Soitin hänelle ja kysyin, oliko kuori ohut vai paksu. Vastaukseksi sain: "Suhteellisen paksu." ja samantien kaikki valahti varpaisiin kun tajusin, että se tarkoittaa samaa kuin kyllä. Minä pääsin vihdoin viimein kouluun!

Olen aina ollut kova vaihtamaan suuntaa, jos joku asia ei mene putkeen kerralla eli heti. Hötkyilijä, joka luovuttaa ekan esteen edessä. Nyt jokainen tunti, jonka raadoin pääsykokeiden eteen, tuli ihanassa muodossa takaisin."Tervetuloa kouluun" oli lause, jonka luin tänään papereista useita kertoja hymy korvilla.
Kaikki vaiva maksoi itsensä takaisin. Jokainen hetki, jolloin tuskastumisesta ja epäuskosta huolimatta kaivoin kirjan esiin,maksoi itsensä moninkertaisesti takaisin. Minä olen voittanut! Tyttö, joka on aina alittanut riman, vaikka potentiaalia löytyisikin. Kesti pitkään tutustua itseensä, omaan sisäiseen voimaan ja tahtoon, mutta vihdoinkin olen oppinut käyttämään niitä.Tunnen vahvuuteni, enkä enää luovuta, kun kyse on mahdollisesta unelmasta.

Ei se aina kivaa ollut jahdata tätä haavetta, mutta enää ei tunnu missään. Työ ensin ja sitten huvi.
Olen väsynyt, mutta niin pohjattoman onnellinen ja ylpeä itsestäni.