Soitan isälle, että voinko tulla hoitamaan yhden jutun, kun omalla koneella en pysty. Isä sanoo, että tervetuloa. En haluaisi mennä, mutta tämä juttu on pakko hoitaa. Minun omatuntoni sanoo, että minä otan yhteyttä isääni vain silloin, kun tarvitsen jotain. Se on totta. Meidän suhteemme koostuu lähinnä avunannosta, ei mistään sellaisesta, mikä normaalien ihmisten välillä vallitsee. Ei ole rakkautta, kunnioitusta tai ikävää. On vain asioita, joiden takia on pakko olla yhteydessä.
Naurunremakka kuuluu portille asti. Kuulen naisen äänen. Menen tervehtimään tätä tuntematonta, sanon nätisti käsipäivää, niin kuin isä on aina opettanut. Pitää olla reipas ja tervehtiä aina, vaikka ei huvittaisi. Omassa elämässä en teeskentele, enkä esitä mitään, mitä en ole.
Taistelen tietokoneella ongelmani kanssa. Ottaa jo valmiiksi päähän. Isä tulee seisomaan selän taakse ja haisee alkoholilta. En minä muuta tuoksua hänestä muistakkaan. Äidin tuoksun muistan näidenkin vuosien jälkeen: käsivoide ja eucalyptus-pastillit. Tämä viinalta haiseva mies on vaan joku tuntematon, jota on pakko kutsua isäksi. Ei hän ole isältä tuntunut pitkiin aikoihin.
Ruudulle pärähtää kuvia. Irstaita, oksettavia kuvia. Minua melkein itkettää, vaikka olen jo iso tyttö. Mietin, miksi isällä on tämmöisiä kuvia (ällöttää) ja miksi hän ei voi piilottaa niitä. Siinä ne vaan ovat, kaikkien muiden kuvien keskellä. En voi kuvailla inhotukseni määrää. Haluan vaan pois sieltä.
Ei kenenkään tarvitsisi tietää vanhemmistaan mitään tällaista. Tämä vahvistaa päätöstäni, että kun isä kuolee, minä en tyhjennä hänen asuntoaan. En halua tietää, mitä sieltä löytyy.
Olen valmis lähtemään. Nainen on lähtenyt. Isä sanoo, että hän on vaan ystävä. Minä päättelen toisin partaveden määrästä. En usko häntä, eikä minua kiinnosta. En vaan voi ymmärtää hänen toimintaansa.
Kerron isälle, että pääsin kouluun. Kai se oli hänestä hienoa, kun kysyi, että "Ihanko korkeakouluun?". Hän ei kysynyt, olenko iloinen, mikä minua alassa kiinnostaa, mihin aion suuntautua, olivatko pääsykokeet vaikeat, pärjäänkö minä, jaksanko minä. Ei mitään vanhemmille kuuluvia kysymyksiä. Hän kysyi van tarvittavat tiedot, jotka hän voi kertoa eteenpäin ikäänkuin omina saavutuksinaan. Välillisesti se on hänen ansiotaan: teen kaikkeni, että pääsen eteenpäin elämässä ja mahdollisimman kauas siitä elämästä, mitä hänen kanssaan elin.
Kun vihdoin pääsin kotiin, olin vihainen, pettynyt, itkuinen ja ahdistunut. Kaikki hyvä valui minusta pois tunnin mittaisella vierailulla. Minuun sattuu valtavasti, enkä hahmota, että mikä. Se ainakin sattuu, että jokainen kohtaaminen isäni kanssa muistuttaa siitä, mikä minulle kuuluisi: oikea isä.
Tämä tarina on tosi, valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti