Yksi teema on jäytänyt päässäni pitkään. Se pomppaa mieleeni useita kertoja viikossa, enkä oikein pääse siitä yli tai ympäri. Se on osa sitä epävarmuuden aluetta, jonka aika näyttää. Mutta koska minä en siedä epätietoisuutta, asia vaivaa kuin kivi kengässä.
Olin eron jälkeen varma, etten enää halua lapsia. Olin päättäväinen ja varma, etten halua lapsia useammalle miehelle. Minun lapseni olisivat tässä ja nyt.
Aluksi taisin sanoa Erityismiehelle, etten tiedä haluanko enää koskaan lapsia. Pelkäsin myös tulevaisuutemme puolesta, että pystyisikö hän todella elämään meidän kanssamme ja jäädä lapsettomaksi. Hänelle se oli silloin ihan ok ja hän sanoi, että oli miettinyt asiaa itsekseen ja käynyt sen ajatusketjun läpi, etten minä välttämättä enää haluaisi lisääntyä.
Vaikka suhde on kohtalaisen tuore, olemme keskustelleet lapsiasiasta vitsaillen, ohimennen, keveästi ja ihan vakavasti. Minä olen mm. tiedustellut, mitä hän tekisi, jos odottaisimme vammaista lasta ja ymmärtääkö hän todella sen, että minä vaadin toiselta osapuolelta paljon, enkä ole mikään Äiti Maa. Minä en myöskään aio jättää urahaaveitani useaksi vuodeksi sivuun, sillä olen jo viettänyt useita vuosia kotiäitinä. Haluan syöttää hänelle kysymyksiä siksi, että hän todella ajattelisi, mitä kaikkea uusi lapsi voisi tuoda mukanaan. Olen tullut hyvin vaativaksi siksi, etten enää koskaan tahdo olla niin masentunut, väsynyt, turhautunut ja loppu, enkä päätyä eroon. Tiedän, etteivät lapset ole se syy, miksi olin aivan rajalla pitkän aikaa, mutta se kuormitus pienten lasten kanssa oli valtava univelkoineen ja vastuineen.
Tiedän, että Erityismies toivoo lapsia ja minä olen antanut hänelle toivoa. Päässäni huutaa tunne ja järki yhtä aikaa, enkä meinaa kuulla omia ajatuksiani. Varmaan nämä asiat nousevat pintaan nyt, kun uusia vauvoja syntyy lähelle. Minä sylittelen ja nuuskutan vastasyntyneitä, mutta tunnen helpotusta siitä, että voin ojentaa heidät äideilleen ja minun sylini saa hetken ilmaa siltä sitoutuvuudelta, mitä vauva tuo tullessaan. Tästä tiedän, ettei aika ole oikea. Minä haluan ehdottomasti käydä koulun loppuun ja mennä töihin. Tienata ihkaoikeaa rahaa ja elää hetken niin, ettei tarvitse himmata ja laskea lantteja.
Kun taas miettii sitä, että jos tahdon olla käydä koulun ja olla pari vuotta työelämässä ennen vauvahaaveita, olen jo luultavasti 34-35-vuotias. Jaksanko minä aloittaa kaikkea alusta, kun isommat lapset ovat silloin jo oikeasti isoja? Olenko minä valmis luopumaan siitä helppoudesta? Valitsemaan raskauden, joka vanhoihin merkkeihin perustaen tulisi olemaan kivulias ja vaivainen? Olenko valmis siihen, että lapsi saattaisi olla sairas tai vammainen? Olenko valmis siihen pettymykseen, jos vauvaa ei tule? Kestänkö pelkoa siitä, kestääkö arpeutunut kohtuni enää raskaanaoloa? Mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain, ja lapseni jäisivät äidittömiksi vain minun haaveitteni takia? Kestäisikö meidän parisuhteemme hormoniheilahduksia, turpoavaa ulkomuotoa, lisäpaineita ja odottamattomia asioita, joita perheen kasvaessa aina tulee? Muuttuisimmeko liikaa? Kääntyisimmekö väsymyksessä ja oman ajan kaipuussamme toisiamme vastaan? Sitä riskiä minä en halua ottaa.
Jotain minä kumminkin haluan. On se tunne, että "syli ei ole täysi". Se on monien naisten tuntema olotila ja toisille ei tule sitä koskaan. On niin monenlaisia naisia; niitä, jotka eivät koskaan halua lapsia, niitä, jotka eivät tunne maagista vauvakuumetta, mutta saavat lapsia järkisyistä, niitä, jotka eivät kuumeesta huolimatta saa, ja niitä, joille mahtuisi ajatuksen tasolla aina yksi vauva lisää. Minä olin ennen viimeksi mainittu. Sitten tuli raja jaksamiselle, elämä heitteli ja tulin varovaisemmaksi. En enää luottanut siihen, että elämä kantaa, vaan kaipasin turvakseni varasuunnitelmia ja hallinnan tunnetta.
Mutta jokin tosiaan puoltaa mielessäni ajatusta, että kerran vielä. Ei nyt, mutta joskus. Ja vaikka monet saavat esikoisensa vasta +30-vuotiaina, se tuntuu minusta vanhalta iältä saada lapsia, kun olen nuorena aloittanut. Tiedän sen jotenkin liittyvän siihen, etten halua lapsille "vanhaa" äitiä, koska itse jouduin lapsena äidistä luopumaan. Kai minua pelottaa, että minunkin aikani loppuu kesken sen lisäksi, että ikä saattaa tuoda riskit mukaan raskauteen.
Sekavaa pohdintaa, mutta omista sekavuuksista on jotenkin vaikea löytää sitä punaista lankaa. Ymmärrän vasta sen verran, että minä haluan, mutta minua pelottaa. Sisälläni on valtava taistelu ja minä luulen, että se on vaan osa persoonaani. Joskus minusta tuntuu, että tunnen enemmän iloa kuin normaalit ihmiset ja vastavuoroisesti tuntuu, että kun minun sydämeeni sattuu, on kipu jotain epäinhimillistä.
Ääripääihmisen elämä on taivas ja helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti