Suomalainen sisu on hieno asia. Minä miellän sen varavoimaksi, joka astuu kehiin silloin, kun ihminen ei oikeasti enää jaksa. Minä olen vetänyt myös usein sisulla tilanteissa, jossa normaali minä olisi aikaa sitten lakannut yrittämästä. Olen synnyttänyt sisulla, juossut kilpailussa sisulla, ja nyt minä opiskelen sisulla.
Pääsykokeisiin minä luin 80% sisulla. Monta kertaa viikossa oli sellainen olo, etten osaa, jaksa ja haluan tehdä jotain muuta. Sisu huuteli olaltani, että mitä enemmän käytän aikaa lukemiseen, sen varmemmin pääsen sisään kouluun. Luin pitkään ja melkein itkua tuhertaen, etten minä tajua lukemastani yhtään mitään. Sisu ei luovuttanut, vaan seiso piiska olallani ilman armoa. Sen mielestä minä tajuaisin kyllä, kun käyttäisin vaan tarpeeksi aikaa sisäistämiseen.
Eräänä päivänä tapellessani vieraskielisen tekstin kanssa ties monenneko kerran, se tapahtui. Minä tajusin! Aloin ymmärtää mitä luin, ja palaset alkoivat loksahdella kohdalleen. Iski mielenkiinto tietää, miten tämä päättyy; ihan kuin lukisi kirjaa. Mitä enemmän ymmärsin, sen enemmän aihe alkoi tuntua omalta. Tunsin riemua ja sain lisäenergiaa onnistumisesta. Olin ylittänyt oppimisen ensimmäisen esteen, kiitos Sisun.
Mistä sisukkuus minuun lienee kasvanut? Jopa pahimpina hetkinä lapsuudenkodissa tai synkimmissä pohjamudissa avioeron jälkeen, se on aina palautunut nostamaan minut pinnalle. Niinä hetkinä, kun olen ollut pelkkä varjo itsestäni, olen aina päätynyt siihen, että minä vaikka ihan kiusallani katson ne kortit, mitkä minulle on annettu. En jätä peliä kesken. Minä en ehkä pysty parhaaseeni nyt, heti tai vuodessa, mutta minä pystyn vielä jonain päivänä. Kunhan teen töitä sen kaiken eteen, mitä halajan.
Olen ollut herkästi luovuttava, mutta silti hirvittävän sisukas. Täytyykin alkaa pohtimaan, miten se on mahdollista?
Onkohan kaikilla ihmisillä sisua? Vai onko se samanlainen piirre kun positiivisuus, jota kaikista ei vain löydy, vaikka lusikalla kaivaisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti