Tunnen häpeää ja ärsytystä siihen, että olen ratkennut. Taas. Viikon kärvistelin nikotiinituskia ja luovutin. Nyt en ole edes yrittänyt, vaikka tunnen tupakoinnista jatkuvaa ristiriitaa. Minua pelottaa terveys ja inhottaa muutenkin, mutta riippuvuuden koukku on nielaistuna syvälle. Siinä koukussa minä pyristelen raivokkaasti ja välillä vaan olen, vaikka haluan pois.
Eniten surettaa lapset. Kysymykset, kuten "Äiti, miksi poltat tupakkaa?" tai "Miksi sitä sitten tehdään vaikka se on hölmö tapa?" saavat minut häpeämään entistä enemmän. Hyviä kysymyksiä ne ovat ja pakottavat minua prosessoimaan lopettamista, jota en välttämättä niin kiihkeästi muuten tekisi. Kun en löydä lopettamissyytä itsestäni, minun täytyy löytää siihen syy lapsistani. Vaikka lopettaminen pitää lähteä itsestä, niin joskus se on tehtävä näin välillisesti itsensä takia, jos muu ei auta.
Mistä löydän sen tsempin, mikä minulla syksyllä oli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti