maanantai 19. elokuuta 2013

Mielessä mielenterveys

Olen miettinyt lääkkeiden lopettamista. Veivannut ja vääntänyt jatkamisen ja lopettamisen välillä. Lääkäriltä, jota harvakseen tapaan, on turha kysyä. Hän on sitä mieltä, että lääkkeillä minut saa pidettyä kunnossa eikä hän lähde keskusteluun mukaan, jos yritän haastaa häntä pohtimaan muita keinoja.

Todellisuudessa minua pelottaa. Ennen otin lääkkeet säännöllisesti, mutta nykyään olen ruvennut löysäilemään asian suhteen ja lääkkeettömiä päiviä tulee yhä useammin. Tiedän, ettei se ole hyvästä. Kai minun pitäisi päättää syönkö vai enkö syö. Taidan pelätä lopettamisen seurauksia, sillä viimeksi tuli jonkinasteinen romahdus ja ahdistus söi minua sisältä. Olen kuitenkin nyt valmiinpana kaikkeen, kuin silloin. Ymmärrän itseäni, ymmärrän käytöstäni ja olen tunteideni kanssa jokseenkin hallitumpi.

Jännitän sitä minää, joka putkahtaa esiin lääkkeiden takaa. Itkeekö se enemmän? Nauraako? Masentuuko se taas uudestaan ja on lääkityksen orja aina? Mitä jos ahdistus ja paniikki alkaa uudelleen? En edelleenkään kestä epätietoisuutta, enkä jaksaisi kokeilla omaa kestävyyttäni lopettamalla lääkkeet ja mahdollisesti aloittamalla ne uudestaan. Toisaalta en voi pelätä ja pelata ikuisesti varman päälle. Ehkä minun pitäisi vaan ottaa hyppy tuntemattomaan ja uskaltaa kurkistaa seuraavalle tasolle?

En tiedä, kuuluuko parantumiseen kausia, kun ihminen alkaa epäillä itseään ja miettimään onko oikeasti parantunut. Minusta välillä tuntuu siltä, että vaan kuvittelen. Luulen sen johtuvan tunnemylläkästä, mikä sai minut ajattelemaan omaa pärjäämistäni olosuhteisiin nähden ja halua taistella. Yksi meistä on menettänyt otteensa ja syöksyy varmasti kohti ennenaikaista kuolemaa. Mikä minussa mahtaa olla niin erilaista, että selvisin?

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Rakastunut kuin päätön kana

Erityismies, ihana mies. Mitä enemmän teen asioita hänen ja meidän hyväksi, hän tekee takaisin. Hyvä tulee hyvän luo. Näin se on mennyt. Olen ymmälläni miten hyvin pelaamme yhteen keskustelujen ja hyvän tekemisen jälkeen.

Ajattelin pitkään,että murskaako arki meidät? Näivetymmekö me, olenko minä tuomittu epäonnistumaan parisuhteissa? Sitten minä päätin, että keskityn ensin kohentamaan omaa olemistani, tekemään sen sijasta, että pyytäisin tai syyllistäisin toista ja laittautumaan toista varten kuin olisimme juuri tavanneet Tapahtui jotain; ehkä Erityismies huomasi ja ymmärsi, miten hyvältä se tuntuu, kun toinen tekee jotain ajatellen toisen hyvää oloa. Kehitys tapahtui molempien suunnalta ja nyt on ihan hirveän kivaa yhdessä.

On luottavainen ja turvallinen olo tulevasta. Kaikki vaan sujuu, tai siis kaikki mitä meillä on, eli arki. Miten ihanaa voikaan olla sitten, kun pääsemme tekemään jotain erikoista yhdessä. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat monien parien elämään alusta asti. Luotan, että meidän aika tulee vielä. Kun olemme taistelleet kaikenlaisia epämukavia asioita vastaan (mm. arjen opettelu yhdessä, minun masennus, työttömyys, uusperheen haasteet), niin kaikki kiva tuntuu ihanalta. Kakku on kasattu vaivalla ja on enää kuorrutusta vaille täydellisyys. Jos olisimme aloittaneet pelkällä ihanalla, voisi arki iskeä päällemme raskaalla kädellä. Huvi tuntuu mukavammalta, kun työ on jo tehty.

On täydellistä, kun on niin hyvä olla suhteessa. Ei se ilmaiseksi ole tullut, niin kuin ei mikään. Se on kyllä aikamoista avaruustiedettä saada kaikki kulkemaan. Se vaatii molemmilta halua miellyttää, halua joustaa, halua tehdä työtä, halua ymmärtää, halua auttaa, halua tukea rakkauden lisäksi. Tässä se nyt on, minun käsissäni; sydäntä pakahduttava rakkaus.

perjantai 16. elokuuta 2013

Muutoksen tuulet

Edessä on muutoksia, suuria sellaisia. Ihania muutoksia, mutta tuntemattomia, ja siksi minua hermostuttaa. Olen välillä niin kummallisen ristiriitainen; rakastan hallittua arkea, mutta tarvitsen asioita, jotka sopivasti pilkkovat sitä. Kun arki muuttuu kokonaan, olen taas se pikkuinen tyttö, joka öisin puree hampaitaan ja näkee kummallisia unia.

Uusi lehti on kääntymässä. Uusi luku, joka on ollut tiedossa, on alkamassa. Pitkäaikainen unelma opiskelusta toteutuu vihdoin. Hyppäys työttömästä opiskelijaksi on valtava ja tämä tietää lapsillekin muutoksia, sillä äiti ei ole aina kotona. Minä saan statuksen; olen opiskelija, joka pyrkii kohti jotakin. En välitä tilastoista, ihmettelyistä, epäilyistä tai muustakaan, sillä kyllä minäkin paikkani löydän tässä maailmassa. Tämä mietiskelyn vuosi on opettanut sen, että minä olen hyvä, ihana ja taitava. Millään muulla ei ole niin suurta voimaa ja merkitystä, kun sillä, että uskoo itseensä. Itseensä uskominen on se suurin juttu, joka laittaa liikkeelle. Uskokaa itseenne, kykyihinne, unelmiinne ja tehkää töitä, niin ne tulevat saavutettaviksi.

Terapia tulee jatkumaan tavalla tai toisella, sillä sekin on kuitenkin vasta aluillaan. Suurin läpimurto on tehty ja nyt vaan pohditaan ja selvitellään. Tähän tilanteeseen on kuitenkin päästy vuoden mittaisella lääkityksellä (joka tasaa tunnehuippuja niin ilossa kuin surussa), yhteensä kahden vuoden keskusteluavulla , lukemalla itsehoito-opuksia ja ajattelutyöllä. Se tie ei ole ollut helppo, mutta se on kannattanut kaikella tapaa. Olen päässyt pois siitä pimeästä yöstä, joka jatkuvasti vaanii taustalla ja aiheuttaa selittämätöntä kiukkua, surua ja voimattomuutta. Minun ei tarvitse enää olla muuta kuin olen, minun ei tarvitse olla enempää tai vähempää. Minä riitän tällaisena, pienenä ja pippurisena Vellana.

Sosiaaliset tilanteet jännittävät vieläkin, mutta pitkä harppaus on siinäkin tehty. En enää tunnu kuolevan siihen paikkaan, jos joudun uuteen tilanteisiin ja uusien ihmisten pariin. Tänäänkin olen menossa kivaan tapaamiseen, minkä olisin vuosi sitten perunut taatusti. Minä en pelkää enää, ainakaan niin paljon. Kun kauhu iskee, yritän muistuttaa itseäni, että olen selvinnyt sellaisista tilanteista, joita kenenkään ihmisen ei kuuluisi edes nähdä. Kutistan pelkoni pieneksi möykyksi ja tipautan sen roskakoriin muiden turhuuksien joukkoon.

Kuin hyppäisi vuoristoradan kyytiin: ei auta kun voittaa itsensä ja mennä!

torstai 15. elokuuta 2013

Uskotaanhan toisiimme?

Vaikka olenkin suurimmalta osilta lakannut ajattelemasta tai lähinnä välittämästä, mitä ihmiset minusta tai elämästäni ajattelevat, niin välillä itseen kohdistuva epäusko on loukkaavaa. Missä on toisia kannustava asenne? Missä positiivisuus? Pitääkö  suustaan päästää vain ilkeitä sanoja?

Minä olen päässyt kouluun, opiskelemaan alaa, mikä minua kiinnostaa. Olen onnellinen ja ylpeä saavutuksestani. Olen tehnyt kovasti töitä ja se palkittiin suomalla minulle paikka koulusta.

Pikkuhiljaa, olen kautta rantain saanut kuulla, mitä mieltä minusta ollaan. Rakentavaa kritiikkiä otan mielelläni vastaan, mutta tämä on jotain aivan muuta: on ihmetelty uravalintaa ja erityisesti ruodittu minun taitojani ja epäilty niiden puutetta. On jo valmiiksi saneltu eräiden kohdalta, että enhän minä voi mitenkään pärjätä ja menestyä. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät ikinä vahingossakaan mainitsisi itsestään mitään epäedustavaa. Itse olen avoimesti kertonut, missä olen hyvä ja missä olisi parannettavaa ja tämä saa jotkut kääntämään sen kaiken minua vastaan. Olen erittäin hämmästynyt näistä reaktioista, vaikka ne eivät minua lannista tippaakaan. Kyllä minä tiedän, mihin olen ryhtynyt.

On surullista, että toisten iloa ja onnea täytyy aina olla kyseenalaistamassa. Ihmettelen, että se jos ihmisellä menee huonosti, on normaalinpaa, kuin että menisi hyvin. Ihminen jätetään suruissa ja vaikeuksissa yksin rauhaan, mutta jos jotain hyvää tapahtuu, riittää kovaäänisiä epäilijöitä aina. Ihan kuin se omaa elämänlaatua parantaisi, jos toisilta otetaan onnea pois? Miksi toisten kannustaminen ja saavutuksista onnitteleminen on niin kamalan vaikeaa? Miksi ei uskota, että toinen onnistuu?

En halua myrkyttää itseäni sillä, että keskittyisin ihmisten epäonnistumisiin ja pohtisin, koska joku mokaa jotain. Se ei vaan mahdu ajatusmaailmaani; ajatella valmiiksi jonkun epäonnistumista jossakin. Keskityn kykyyn myötäelää ja kokea puhdasta iloa toisten onnistumisista. Uskon ja kannustan toisia, sillä siitä tulee hyvä mieli kaikille. Vaalin hyvyyttä ja rakkautta ja toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, että se on ainoa asia, mikä merkitsee tässä maailmassa.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

"Äiti, älä lähde!"

Jälleennäkemisen riemu. Lapset ryntäävät syliin. Arki on alkanut ja ei nähdä enää joka päivä, niin kuin kesälomalla. Haleja ja suukkoja sataa. Ajattelin, että nähdään nopeasti, että on kivempi nähdä edes näin ohimennen.

Virhe, suuri virhe.

Sanon hellästi, että minun täytyy nyt jatkaa matkaa. Pienet kädet kietoutuvat kaulaani, eivätkä päästä irti. Naama vääntyy itkuun ja alkaa anelu. "Äiti,älä lähde, tulee niin iso ikävä." "Me nähdään kohta, enää kaksi yötä." Lapselle kaksi yötä on ikuisuus ja ikävä on tässä ja nyt.

 Muistan itkut ja ikävät, kun piti erota päiväkotipäivän ajaksi. Se tuntui kauhealta, mutta tämä musertaa enemmän. Kyllä minä kestän ikävää, mutta lapsi ei. Ei vieläkään.
Minä lähden ja huuto kaikuu perääni. Lapsi on isän sylissä, jossa on aina hyvä olla. On kuitenkin aina se ikävä toisen luo, kun toinen lähtee.

Tiedän, että kun olen huutomatkan ulkopuolella, on huuto jo lakannut. Kyyneleet kuivuvat ja lapsi tokenee. Äidin päässä soi huuto ja verkkokalvoilla on näky itkevästä lapsesta. Äiti ei  ja äidin sydän ei unohda.

maanantai 12. elokuuta 2013

Vaatimusten ristituli

Olen koko viikonlopun ollut tyttöseurassa, jossa puhutaan aina- yllätys,yllätys-: miehistä. Millainen miehen tulee olla, sentti sentiltä, piirre piirteeltä. Jopa minä olin järkyttynyt, miten paljon me naiset miehiltä haluamme. Onneksi paikalla ei ollut miehiä, sillä kukaan ei olisi voinut kestää musertumatta kriiterien sataessa viinilasien yllä.

Onneksi on olemassa tosiasia, että makuja on monia. Keskustelujen perusteella tein yhteenvedon siitä, että Mahdoton mies on sellainen mies jonka pitää yhtä aikaa olla tavallinen ja erikoinen, hyväkroppainen ja nallekarhu, tunteistaan puhuva ja salaperäinen, renttu ja kunnollinen, urallaan aikaansaava ja perhekeskeinen, romanttinen ja ei-romanttinen, kokenut, muttei liian kokenut, ujo ja rohkea, nuorekas, muttei lapsellinen ja niin edelleen.
Entäs miehet sitten? Kuuluuko heidän iltaansa keskustelu siitä, kuinka naisen pitää olla kaunis, muttei ylpeä, hoikka, mutta kurvikas, fiksu, muttei ylimielinen, isorintainen luonnostaan, urheilullinen, mutta kaikkiruokainen, meikitön, mutta edustava, itsenäinen, muttei liian paljon poissa, työssäkäyvä, mutta valmiina jäämään lasten kanssa kotiin, nymfo ja naapurintyttö, taitava, muttei liian kokenut?

Toki on ihanaa miettiä unelmiensa kumppania, enkä kannata tyytymistä, mutta vaatimuslistan kasvattelu on kuitenkin pahimmillaan aika negatiivista hommaa. Ehkä kannattaisi kääntää ne vaatimukset hyvällä tavalla itseensä, ja tehdä itsestään sellainen kumppani, joka haluaisi olla. Ihminen on edelleenkin sen verran eläin, että läheisen ihmisen positiivinen esimerkki voi toimia parempana kimmokkeena kun yksikään kehoitus tehdä jotain. Ja se voi johtaa jopa siihen, että tehdään asioita yhdessä ja innostutaan toinen toisistamme.

Olen liian monta vuotta käyttänyt aikaani miettien, miten elämän, parisuhteen ja minun pitäisi olla. Nyt olen päättänyt itse tarttua toimeen ja lakata vaan ihastellen huokailemasta miten haluaisin saavuttaa jotain, mitä joku toinenkin. Olen jo pistänyt asioita eteenpäin ja se antaa vaan kimmoketta tehdä lisää. Vauhti kiihtyy ja minua hymyilyttää. Tätä se elämä on!

torstai 8. elokuuta 2013

Onnellinen

Minä olen onnellinen. Huolimatta siitä, että huolia on ja niitä tulee olemaan, olen silti hyvin tyytyväinen. Olen ratkaissut yhden elämän suurimmista arvoituksista ja päässyt kurottamaan sinne, mistä onni oikein rakentuu.

Monelle hyvä elämä tarkoittaa mukavaa kotia, hyviä ystäviä, kivaa työtä, antoisaa parisuhdetta, mahdollisuutta harrastaa ja matkustaa yms. Niitä kaikkia minäkin haluan, mutta lähtökohtaisesti kaikki rakentuu omalle, sisäiselle onnelle. Mitä kukka tekee terälehdillä, jos ei ole keskustaa, mihin kiinnittyä?
Ihmisillä on niin kiire keskittyä ulkoiseen hyvinvointiin ja mielihyvän etsimiseen, että unohtuu täysin se suunta, mihin pitäisi katsoa:oma sisin. Pahaa oloa ei voi hukuttaa urheiluun tai työntekoon, vaikka ne voivatkin sitä lievittää. On uskallettava katsoa peiliin ja kohdattava oma itsensä.

Tuotti suurta mielihyvää ymmärtää tämän itsetutkiskelun keskellä, että olen onnistunut tekemään itse itseni onnelliseksi. Minä en elä enää kenenkään ihmisen kautta ja pakoile itseäni. Ei ole onttoa oloa sisällä, enkä pelkää olla yksin. En ole hukassa enää. Tiedän, että olen hyvä ja rakastettava, ilman epäilystä. Minä en ole liikaa enkä liian vähän, vaan juuri sopiva tällaisena. Uskallan kertoa läheisilleni, miten oikeasti menee, eikä minua hävetä tippaakaan myöntää, jos ei mene hyvin. Uskallan luottaa itseeni ja tiedän, että pärjään kaikessa, mihin ryhdyn. Itsetuntoni on korkeammalla kuin koskaan, mutta nöyryys kulkee mukanani aina. En saata unohtaa, miten murskana olen joskus ollut.

Kuuntelen muiden mielipiteitä, mutten pidä niitä minään absoluuttisena totuutena jos ne koskevat minua. Tiedän nyt kuka olen ja mihin pystyn, ja sitä käsitystä tulen vahvistamaan itselleni. Tärkein ovi on avattu ja kymmeniä vuosia vanhat kivut ovat alkaneet vapautumaan. On helpompi ymmärtää ja on rauhallisempi olla. Minulla ei ole levoton mieli eikä kiire karkuun jotain sellaista, mikä tuntuu pahalta, mutta mitä en tavoita. Tavoitan kipupisteet kyllä, ja katson niitä rohkeasti silmiin.

Minä olen enemmän minä, kuin koskaan ennen.