Jälleennäkemisen riemu. Lapset ryntäävät syliin. Arki on alkanut ja ei nähdä enää joka päivä, niin kuin kesälomalla. Haleja ja suukkoja sataa. Ajattelin, että nähdään nopeasti, että on kivempi nähdä edes näin ohimennen.
Virhe, suuri virhe.
Sanon hellästi, että minun täytyy nyt jatkaa matkaa. Pienet kädet kietoutuvat kaulaani, eivätkä päästä irti. Naama vääntyy itkuun ja alkaa anelu. "Äiti,älä lähde, tulee niin iso ikävä." "Me nähdään kohta, enää kaksi yötä." Lapselle kaksi yötä on ikuisuus ja ikävä on tässä ja nyt.
Muistan itkut ja ikävät, kun piti erota päiväkotipäivän ajaksi. Se tuntui kauhealta, mutta tämä musertaa enemmän. Kyllä minä kestän ikävää, mutta lapsi ei. Ei vieläkään.
Minä lähden ja huuto kaikuu perääni. Lapsi on isän sylissä, jossa on aina hyvä olla. On kuitenkin aina se ikävä toisen luo, kun toinen lähtee.
Tiedän, että kun olen huutomatkan ulkopuolella, on huuto jo lakannut. Kyyneleet kuivuvat ja lapsi tokenee. Äidin päässä soi huuto ja verkkokalvoilla on näky itkevästä lapsesta. Äiti ei ja äidin sydän ei unohda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti