sunnuntai 25. elokuuta 2013

Heikko kohta: liikunta

Liikunta on ihanaa, kun siihen pääsee sisälle ja saa rytmin päälle. Urheilu hellii kehoa, palkitsee hyvällä ololla ja onnistumisilla. Kaikki lehdet sanovat niin, kaikki liikkuvat ihmiset sanovat niin. Minä tiedän sen, mutta missä ne salaisuudet sen hypetyksen taustalla? Olen toivonut miljoona kertaa lukevani sen tien sinne liikunnan ihmeelliseen maailmaan ja erityisesti keinon siellä pysymiseen. Minä löydän sinne usein, mutta aina se lopahdus tapahtuu. Taika katoaa ja löydän itseni taas liikkumattomana.

Sen verran olen tehnyt omaa tutkimustani, että paras pohja elinikäiselle liikkumiselle tehdään lapsena. Vaikka nykyaikana puhutaankin suoritusvapaasta lapsuudesta, ei muisteta, että välillä tylsältä tuntuva harrastus pohjaa koko elämän kestävälle liikunnalle. Sille jatkuvuudelle, jota aikuisena on enää kovin vaikeaa tavoittaa.Toki kaikelle on mahdollisuus, mutta tämän tavan opettelu voi vaatia niin kohtuuttoman paljon energiaa, että kaikki eivät siihen pysty.

Etsin edelleen tätä katkeamatonta liikunnan riemua. Sen verran olen löytänyt itsestäni, että tarvitsen tavoitteen mitä varten liikun. Urheilutapahtuma, kilpailu, kisailmapiiri, tavoite on se mitä minä tarvitsen pysyäkseni liikkeessä. Parasta minulle on, että toiminnalla on joku ohjaaja, joka saa minut uskomaan itseeni yhä uudestaan ja uudestaan, kannustamisen avulla. Tarvitsen jonkun, joka ei anna minun pudota epäonnistumisen kuoppaan luovuttamaan, vaan saa nousemaan ylös.

Etsivä Vella jatkaa johtolankojen tutkimista tässä tapauksessa.

Heikko kohta: tupakointi

Hävettää kirjoittaa tästä paheesta. Häpeän häpeän häpeän. Häpeän hirveästi. Kirjoitan tähän koko oksettavan totuuden.

Viimeksi tupakointi alkoi uudestaan onnistuneen treeniputken jälkeen. Olimme menossa juhliin ja ajattelin, että jos tämän illan vain. No se ei mennyt tietenkään niin, vaan tässä sitä ollaan: syvällä koukussa. Kävin tupakalla ennen tätä kirjoitusta. Tupakka syö päivärutiinejani ja ohjailee. Se syö minua.

En ole onnekseni tavannut samanlaista riippuvaista kuin minä. Yhtä älytöntä ja paljon polttavaa tupakkanaista. Voisin polttaa jatkuvasti ja välillä teenkin niin. Menee rahaa ja terveyttä ja minä kärsin. Olisi niin helppoa lopettaa. Tuosta vain, päätä se. Päätöksiä ja yrityksiä on lukuisia. Itkettyjä itkuja ja taisteluita. Miksi tämä myrkky tehoaa minuun näin vahvasti? Oi miksi?

Minulle on ehdotettu harventamista ja satunnaista tupakointia. Sitä, että sallisin itselleni tämän nautinnon edes joskus. Kun muutkin tekevät niin, kun muutkin pystyvät. Mutta kun. Se ei ole nautinto, vaan se on helvetti, kun se pääsee valloilleen. Siksi se on lopetettava kokonaan; haudattava kuoppaan ja hypittävä päällä, ettei se koskaan enää kiusaisi minua.

Ei enempää sanottavaa. Huomenna se loppuu.

Heikko kohta: syöminen

Tämänhetkinen heikko kolmikkoni on oikeastaan tupakanpoltto, liikunta ja syöminen. Ne herättävät niin paljon ajatuksia, että ne pitää pilkkoa omiin osioihinsa ja kirjoittaa kaikista oma teksti. Nuo kolme ovat kuitenkin ongelma ja yhdessä paisunut ongelmarypäs, jota minun pitäisi nyt alkaa purkamaan, että pääsisin kohti niitä tavoitteita, joita oikeasti haluan.

Ruokailu ja syöminen pitäisi olla normaali, jatkuva tapahtuma ihmisen elämässä. Ilman ruokaa ei elä. Jos ei syö säännöllisesti, tulee huono olo; heikottaa, pyörryttää ja oksettaa.Minua ärsyttää, koska syömiseni on minulle täysi mysteeri. Ei ole mitään selkeää syytä, että voisi sanoa, että minulla on tämä ja tämä ongelma. Ylensyömisen, laihduttamisen, näännyttämisen ja oksentelun jälkeen olen aina palannut samaan: epäsäännölliseen syömiseen. Selvennykseksi vielä, että nuo itsensä näännyttämiset tapahtuivat teini-iässä, eikä mieleeni edes tulisi kokeilla niitä uudelleen.

Epäsäännöllinen syöminen tarkoittaa minulle arkea. Aamulla en pysty syömään kuin jotain nestemäistä ja usein unohdan syödä. Jos olen yksin, unohdan syödä. Toisten ihmisten seura tuo minulle nälän mukanaan. Minua pitää muistuttaa syömään. Joskus siitä muistuttaa Erityismies, joskus Entinen ja usein oma kroppa. Verensokerin laskeminen lyö minut vähintään kerran päivässä maahan. Yhtäkkiä, aivan sekunneissa alkaa oksettaa ja pyörryttää, jolloin minä tajuan, että nämä ovat ne hälytyskellot taas. En rekisteröi näläntunnetta, ennen kuin se kumauttaa minua nyrkillään.

Syöminen itsessään ei ole ongelma. Minä rakastan ruokaa, mutta inhoan sen valmistamista. Olen opetellut kokkaamaan vain ja ainoastaan lasten takia. Myös heidän seurassaan muistan säännöllisyyden vuoksi syödä. Jos olen yksin, en muista.

Turhauttaa, koska en tiedä, mitä tarvitsen. Minä tiedän simppeleitä ja helppoja reseptejä. Tiedän, mistä terveellinen ruoka koostuu. Tiedän kasviksista, vitamiinin tarpeista jne. Tiedän myös sen, että ikä tekee kropalle muutoksia ja minun täytyisi oppia syömään oikein. Kunhan nyt edes söisin. Tai söisin muuten kuin vasta illalla itseni täyteen.

On kausia, jolloin keskityn ruokavalioon ja säännöllisyyteen. Se tuntuu vaan valtavalta projektilta, joka vie lähes kaikki voimavarat, koska pitää ennakoida ja muistaa tasaisesti syödä. Silloin minulla on hyvä olo ja jaksan paremmin. Mutta aina valun takaisin epäsäännöllisyyteen.

Suurin syntini on tämä kolmikko, joka toimii näin:
Tupakoin, enkä tunne nälkää. En syö, joten en jaksa urheilla. Tupakka rasittaa kroppaani, joten en jaksa urheilla. Urheillessa muistan parhaiten pitää huolta syömisestäni, mutta hyvän alkaneen kauden lopettaa aina tauko urheilusta->herkuttelu,lamaannus tai tupakanpoltto.

Ratkaisu tälle sumpulle on siis ensin raivata tieltä tuo tupakka. Se päätös on tehty jo aiemmin, kuten kirjoitin lupauksestani lapselleni .Huomenna alkaa lupausten lunastaminen!

lauantai 24. elokuuta 2013

Oma ikä, paras ikä

"Äiti, minkä ikäinen haluaisit olla, jos saisit valita?"
"No tämän ikäinen. Minä haluan olla juuri sen ikäinen kuin olen."

Tämä keskustelu käytiin noin vuonna 1996, kun minä pohdin äidille, että haluaisin olla milloin vanhempi, milloin nuorempi. Nyt minä olen tavoittanut äitini ajatusmaailman. Paras ikä on juuri se ikä, mitä elää juuri sillä samalla hetkellä.

 Kuuluisat ikäkriisit tuntuvat liittyvän kaikkeen muuhun, kuin siihen itse ikään. Ikäkriisi koostuu lähinnä muusta maailmasta; se on peilikirkas hetki, milloin katselee liiankin kirkkain silmin ympärilleen ja miettii mennyttä ja tulevaa. Silloin miettii asioita, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä, mitä pitäisi tehdä ja  onko tehnyt oikein. Ikäkriisissä havahtuu miettimään, millaista polkua muut tallaavat ja millaista itse tallaa ja miten ne kohtaavat, vai kohtaavatko ollenkaan. Se on kivuliaan teini-iän uusintaotos.

Minä en haikaile nuoruusvuosien perään, enkä  suoranaisesti ikävöi mitään aikakautta elämässäni. Muistelen paljon hyviä hetkiä elämän varrelta, mutta en minä niitä tahtoisi uudestaan elää. Ne olivat silloin ja nyt on nyt. Se on elämänkulkua. Sitä paitsi nautin suunnattomasti siitä, mitä ikä minulle tekee: miten se hioo kulmia minusta ja tasoittaa. Ei aina niin hellästi, mutta lopputulos on mitä mahtavin.

Kun lapset syntyivät ja olivat pieniä tuhisevia myttyjä, ajattelin, että tämän hetken voisi sulloa pulloon ja elää yhä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkaan mitään vaihetta en ole jäänyt haikailemaan, vaan rakastan lapsia juuri sen ikäisenä kun he ovatkin. Rakastan jokaista ikäkautta, jokaista uutta asiaa heissä. Rakastan myös niitä piirteitä, joita huomasin jo vauvaikäisenä ja jotka ovat säilyneet tähän päivään asti. Lapsi on parhaimmillaan aina.

Iän(kin) hyväksyminen vaatii sisäistä rauhaa ja tasapainoa. On monia, jotka eivät hyväksy vanhenemistaan ja niitä, jotka kaksikymppisinä luulevat tietävänsä kaiken elämästä. Balanssin löytäminen ja elämän pohtiminen vapauttaa valtavasti energiaa tyytyväisenä elämiseen ja hyväksymiseen. En voi olla hehkuttamatta terapian vaikutusta elämääni. On usein sellainen olo, että tekisi mieli halata koko maailmaa ja puhaltaa kaikkien pipit pois. Jos edes joku ihminen on saanut minun elämästäni ponnetta parantaa omaansa, olen enemmän kuin iloinen. Toivoisin kaikille samaa oloa; onnea ja sisäistä rauhaa. Ehkäpä kokemuksista kirjoittaminen on minun tapani halata maailmaa edes vähäsen.

perjantai 23. elokuuta 2013

Pian ekaluokkalainen

Koulu alkaa pian. Odotan valtavasti. Olen innoissani ja riemuissani, vaikka tiedän, että ekana päivänä jännitän niin, että meinaan pyörtyä. Se ei oikeastaan tunnu kamalalta, koska olen niin onnellinen ja iloinen ja tiedän, että moni tuntee varmasti samoin.

En ole kuitenkaan ihan niin pilvenhattaroissa, etten ymmärtäisi, että koulu vaatii työtä. Joudun käyttämään opiskeluun paljon aikaa ja etenkin siksi, että olen nopea oppimaan, mutta hidas sisäistämään. Tulen tuskastelemaan vielä moneen otteeseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen työ, jokainen kirjoitettu rivi, vie minua kohti unelmaani. Kaikella tekemälläni on jokin merkitys. Merkitys, joka parantaa tulevaisuuttani työelämässä ja luo koko perheelle uuden tulevaisuuden.

Olen kuullut paljon negatiivista siitä, että koulu voi olla huono, uravalinta voi olla huono, työtilanne voi olla huono. Ennen menin helpommin siihen negatiivisuuden kehään ja luovuin haaveistani, ennen kuin ne olivat edes alkamassa. Nyt en välitä, sillä minä luon tulevaisuuteni, eivätkä ne jotka haluavat latistaa. Ihmisillä ei ole (välttämättä) oikeaa tietoa heidän viljellessään mielipiteitä. Tai ehkä he ovat itse epäonnistuneet ja lakanneet taistelemasta asiansa puolesta.

 Minä en tunne yhtäkään epäonnistujaa, joka olisi taistellut kovasti ja tehnyt työtä unelmiensa eteen. Ihmisten aika menee jahkaillessa, pelätessä ja epäonnistuessa jo ennen, kun he ovat tosissaan yrittäneet. Onnistujia ei kestetä, sillä kukaan ei halua jäädä kenenkään varjoon. Halutaan vetää toiset mukaan siihen harmauteen ja vitutukseen sen sijaan, että oltaisiin onnellisia toisten menestyksestä ja tartuttaisiin toimeen oman tulevaisuuden puolesta.

Muutaman päivän päästä pakkailen uuden koululaukkuni ja nukun levotonta unta koulun alkua edeltävänä yönä. Aamulla minua ei väsytä, sillä olen täynnä intoa. Kotioven painuessa kiinni tiedän, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Minä olen ekaluokkalainen ja kävelen todellakin kuin nainen!

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tunnetaitojen opettelua

On hämmentävää huomata, miten erilaisia tapoja on tunteiden käsittelyyn.

Esimerkki 1.

Lapsi hyppää Erityismiehen päälle yllättäen. Erityismies huutaa, koska häntä sattuu. Lapsi pillahtaa itkuun. Erityismies sanoo, ettei niin saa tehdä ja poistuu paikalta.
Minusta hän tekee hirvittävän väärin. Lapsi kyllä ymmärtää, ettei niin saa tehdä, mutta hän jää itkemään sitä, että Erityismies on vihainen. Sanon Erityismiehelle, että hänen tulisi sanoittaa lapselle, ettei hän ole vihainen ja kerrata tilanne. Lapset tarvitsevat toistoja, tunteiden ja niiden selvittämisen opettamista. Eivät he opi, jos heitä ei opeta.

Esimerkki 2.

Minä olen jostain vihainen. Päässäni kiehuu ja paha mieli velloo mahassa asti. En saa suutani auki.
Erityismies kyselee ja houkuttelee kertomaan, kärsivällisesti, kysyen yhä uudelleen ja uudelleen. Saan sanottua, koska tiedän, että hänen kanssaan asiat eivät pääty huutokonserttiin. Saamme keskusteltua, tunteeni kuullaan ja oloni on rauhallinen.

Minulle valkeni, että osaan teoriassa tunteidenkäsittelyä, mutten käytännössä. Alkoholistiperheen herkkänä kompassina olen kyllä oppinut, miltä muista tuntuu, etenkin, jos he ovat lapsia. Osaan lasten tunnemaailman taitavasti ja osaan ennakoida miltä joku tilanne heistä tuntuu, ja mikä mieltä askarruttaa. Miksi osaan lasten tunteet? Koska olen itse jämähtänyt tunnetaidoissani lapsen tasolle! On ollut kiukuttelua ja sanoittamatonta pahaa oloa, jota osaan purkaa vasta nyt, tässä iässä, aikuisena.

On valtava määrä aikuisia, jotka toteuttavat huomaamattaan "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon"-metodia. Opetetaan lapsia olemaan kärsivällisiä, kestämään pettymyksiä, pyytämään anteeksi, kunnioittamaan,kiittämään ja toimimaan ilman väkivaltaa/tavaroiden rikkomista ja samalla toimitaan itse vastoin omia oppeja. Vaikka olisi pussillinen hienoja opetuksia, lapset suurimmaksi osin imevät itseensä ja maailmankuvaansa vanhempien toteen näyttämiä arvo-, ajatus-, ja käytösmalleja. Niistä on tosi vaikea opetella pois, sillä ne ovat iskostuneet syvälle. Se on kuitenkin paras lahja muita kanssaihmisiä, ja toki itseään ajatellen, opetella pois negatiivisista tavoista.

Terapiaan mennessäni ajattelin, että suurin tehtäväni on saada tuska pois sisältäni ja sitten voin taas elää. En ymmärtänyt terapian tuoman hyvän laajuutta, enkä taida vieläkään tajuta. Olen oppinut enemmän itsestäni kahdessa vuodessa, kuin koko elämäni aikana ja päähäni putkahtelee lisää ahaa-elämyksiä. Tuntuu, että tämä matka itseeni paranee vaan koko ajan. Elämä on monitahoisempi juttu, kun olin ajatellut, ja nyt vasta ymmärrän, että suurimmaksi osaksi se tapahtuu oman pään sisällä.

tiistai 20. elokuuta 2013

Pahin peikko on olla heikko

Juttelin menestyneen ystäväni kanssa elämästä. Hänellä on kaikki se, mistä haaveillaan: hän on kaunis,hyvässä työssä, asuu kauniissa talossa ja hänellä on kaunis perhe. Jotenkin sivulauseessa hän huokaisi, ettei kaikki ole ulospäin sitä, miltä näyttää. En kysellyt lisää, sillä en tiennyt halusiko hän avata tuota tunnetta enempää. Eniten harmittaa, etten sanonut hänelle, ettei kenenkään tarvitse aina olla paras ja loistavin, vaan saa olla myös heikko ja tarvitseva, myös ulospäin.

Olen miettinyt, miksi kaikkien pitää näyttää niin menestyneiltä,vahvoilta ja voittamattomilta? Minkä takia tärkeintä on näyttää mahdollisimman kiireiseltä ja täydelliseltä? Arki on kuoleman tavoin piilotettu jonnekin pimeään. Tärkeintä on kauniit ja seesteiset kuvat, joissa virheitä ei ole. Arki ja elämän pienet (tai suuret) sattumukset tekevät kuvasta täydellisen. Lukijana tai kuuntelijana riemastun, jos joku näyttää epätäydellisyyttään tai puhkeaa ajoittain sarkastiseksi. En tee sitä siksi, että iloitsisin toisten epämieluisista sattumuksista tai ärsyyntymisistä, vaan siksi, että voin tuntea ymmärrystä ja myötätuntoa. Noin minäkin tunnen! Tiedän miltä sinusta tuntuu! Elämäähän se vain on ja juuri semmoista on meidän kaikkien elämä välillä, niiden ihanien hetkien välissä. Ei pidä pelätä tai hävetä, jos maski joskus tippuu. Kaikken parasta olisi, jos uskaltaisi olla ilman sitä.

Ihmiset pitävät niin liikaa asioita ja tunteita sisällään kärsien turhaan. Kunnioitan niitä, jotka eivät tahdo puhua, mutta niitä, joilla on sisällään levottomuus ja tarve siihen, mutta eivät puhu, on liikaa. Pelko siitä, että olisi heikko jos kertoo itsestään, aiheuttaa kauheasti ahdistusta ja pahaa mieltä. Kai suurimpia pelonaiheita on se, että mitä ihmiset niillä tiedoilla tekevät.  Siinä vaiheessa voi miettiä, onko vahingollisempaa, että ihmiset tietävät ja puhuvat (sillä ihmisethän nyt aina puhuvat,arvailevat ja ties mitä) vai se, että kärsii itse?

Pelkäsin pitkään olla heikko ja haavoittuvainen, vaikka sitä koko ajan olin joka tapauksessa. Pelkäsin reaktioita ja ihmisten puheita. Romahduksen jälkeen olen huomannut, että avoimuus on tuonut minulle itsevarmuutta, vahvuutta,rauhallisuutta ja hyvää mieltä. Haluan omalta osaltani rikkoa ajatusmaailmaa, että kaikki paha pidetään niiden neljän seinän sisällä, missä pitäisi juuri olla se paras olo.

Yleinen ajatus on, että ollessaan avoin ja rehellinen, saa aina turpaansa. Osittain se on totta. Kaikille ei tarvitse kaikkea kertoa.On olemassa ihmisiä, jotka käyttävät toisten heikkouksia aseina. Heistäkään ei kannata lannistua, vaan ajatella, että ehkä jonkun täytyy mässäillä toisten heikkouksilla, koska ei ole itse valmis kohtaamaan omiaan. Kukaan ei ole virheetön, vaikka kuinka näyttäisi siltä.

On ihanaa huomata, ettei tarvitse esittää mitään. Ei ole kulisseja, mitä kannatella. Voi keskittyä elämään omaa elämää, itselleen.