Olen edelleen päässäni prosessointivaiheessa. En vietä päivääkään, etten ajattelisi
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.
Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.
Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.
Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti