Koulu alkaa pian. Odotan valtavasti. Olen innoissani ja riemuissani, vaikka tiedän, että ekana päivänä jännitän niin, että meinaan pyörtyä. Se ei oikeastaan tunnu kamalalta, koska olen niin onnellinen ja iloinen ja tiedän, että moni tuntee varmasti samoin.
En ole kuitenkaan ihan niin pilvenhattaroissa, etten ymmärtäisi, että koulu vaatii työtä. Joudun käyttämään opiskeluun paljon aikaa ja etenkin siksi, että olen nopea oppimaan, mutta hidas sisäistämään. Tulen tuskastelemaan vielä moneen otteeseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen työ, jokainen kirjoitettu rivi, vie minua kohti unelmaani. Kaikella tekemälläni on jokin merkitys. Merkitys, joka parantaa tulevaisuuttani työelämässä ja luo koko perheelle uuden tulevaisuuden.
Olen kuullut paljon negatiivista siitä, että koulu voi olla huono, uravalinta voi olla huono, työtilanne voi olla huono. Ennen menin helpommin siihen negatiivisuuden kehään ja luovuin haaveistani, ennen kuin ne olivat edes alkamassa. Nyt en välitä, sillä minä luon tulevaisuuteni, eivätkä ne jotka haluavat latistaa. Ihmisillä ei ole (välttämättä) oikeaa tietoa heidän viljellessään mielipiteitä. Tai ehkä he ovat itse epäonnistuneet ja lakanneet taistelemasta asiansa puolesta.
Minä en tunne yhtäkään epäonnistujaa, joka olisi taistellut kovasti ja tehnyt työtä unelmiensa eteen. Ihmisten aika menee jahkaillessa, pelätessä ja epäonnistuessa jo ennen, kun he ovat tosissaan yrittäneet. Onnistujia ei kestetä, sillä kukaan ei halua jäädä kenenkään varjoon. Halutaan vetää toiset mukaan siihen harmauteen ja vitutukseen sen sijaan, että oltaisiin onnellisia toisten menestyksestä ja tartuttaisiin toimeen oman tulevaisuuden puolesta.
Muutaman päivän päästä pakkailen uuden koululaukkuni ja nukun levotonta unta koulun alkua edeltävänä yönä. Aamulla minua ei väsytä, sillä olen täynnä intoa. Kotioven painuessa kiinni tiedän, ettei mikään ole enää niin kuin ennen. Minä olen ekaluokkalainen ja kävelen todellakin kuin nainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti