lauantai 28. syyskuuta 2013

Inspiroidu, äläkä hylkää yhtäkään ajatusta

Olen syksyn aikana ollut jollain sielun ja minuuden tasolla kuin avoin ikkuna. Tuntuu, että päähäni on tupsahtanut niin paljon hyviä ja mielenkiintoisia ajatuksia, että olen tuntenut itseni aivan järjettömäksi. Luovuus on herännyt henkiin täysillä, ja yritän häätää kaikki epäilevät ja jarruttavat ajatukset pois luotani. Milloin oppisin uskomaan, että minullakin voi olla lahjoja johonkin?

Yritän nyt nauttia inspiroitumisesta ja ideavirrasta. Kirjoitan ylös hupsuja asioita, joita voin ehkä joskus käyttää jossain. Mikä parasta kaikesta: minä olen menettänyt kadehtimisen, tuon suomalaisen perinnetaidon! Se on paras menetys, joka minua on koskaan kohdannut.
Minä en enää mieti, miksi minulla ei ole jotain, vaan löydän ihmisistä ilahduttavaa, motivoivaa voimaa, joista pystyn ammentamaan itselleni ajatuksia,tunteita ja kehityskohteita omaan elämääni. Ihailen silmät loistaen ihmisten saavutuksia, ja kuuntelen toisten juttuja kiinnostuneena.

Alan tulla hiljalleen sellaiseksi, miksi olen koko elämäni halunnut tulla, ja se tuntuu aika mahtavalta.

Lääkity? Vaikutu?

Mielialalääkkeet ovat olleet päivittäistä arkeani vuoden verran. Muistan tunteen, kun lääkäri ne minulle määräsi: olin todella helpottunut. Ajattelin, että olen vihdoin saanut apuvälineeni, kävelykeppini, joka omalta osin auttaa arkeani ja parantumistani.

Mitä pidemmälle prosessi eteni, tunsin ärsytystä lääkityksestä. Tunsin itseni huonoksi, kun joudun syömään lääkkeitä.Pelkäsin, etten tiedä kuinka parantunut oikeasti olen, kun minulla on lääkitys. Halusin vaan lopettaa lääkkeiden syömisen, mutta enhän minä voinut. Jo kerran olin niin tehnyt, ja siitä ei seurannut mitään hyvää. Lääkärin kanssa jutellessa päädyimme vihdoin siihen, että hiljaa hyvä tulee ja vähennämme annosta, jonka jälkeen toivon mukaan lääkitys voidaan purkaa pois kokonaan elämästäni.

Sitten tuli pakollinen tauko. Lääkkeet olivat lopussa, ja pankkitilin saldo nolla. Kauhistutti, mitä kolme päivää ilman lääkkeitä saisi aikaan. Nyt jälkeenpäin ymmärtääkin, että joku vaikutus sillä selvästi oli. Olin aivan järkyttävän nälkäinen; minä, joka unohdan syödä ja elän joinain päivinä pelkällä kahvilla. Söin, söin ja söin. Erityismies nauroi, kun narisutin jääkaapin ovea jatkuvasti kauhistellen itseäni. Hänen mielestään oli hienoa, että minulla oli nälkä.

Yhtenä päivänä ajoin kouluun. Minulla oli ollut täydellinen, kiireetön aamu. Olin onnellinen, inspiroitunut ja virkeä. Mietin ystäviäni, ja tunteeni pääsi valloilleen. Minä tunsin sillä hetkellä olevani maailman onnekkain ihminen, huolimatta kaikesta kokemastani, tai ehkä juuri siksi.

Muutaman päivän lääkkeettömyys sai minut itkemään,tuntemaan ylitsepursuavaa iloa ja olemaan nälkäinen. Ymmärsin, että lääkkeet ovat hillinneet näitä kaikkea, ne ovat suojelleet minua ja pitäneet minut tasaisella alustalla. Tämä vaan vahvisti päätöstäni siitä, että on aika päästää tästä tukitoimesta pikkuhiljaa irti. Olen jo tarpeeksi vahva kestämään omat tunteeni, sillä olen saanut vahvistua rauhassa.

Vaikka en ole mikään lääkkeiden suuri ystävä, olen kiitollinen siitä, että ne ovat kannattelleet omalta osaltaan minua tänne asti. Ne ovat suojanneet minua omilta ääritunteiltani; ilolta ja surulta. En kuitenkaan suosittele lääkkeisiin tukeutumista täysin (poissulkien tietysti todelliset tarpeet, joista minulla ei ole kokemusta) luettaen, että ne itsessään parantavat. Lääkkeiden tarkoitus on hillitä oireita, mutta ne eivät poista mitään pysyvästi.

Paras matemaattinen kaava eheytymiselle=keskusteluapu+ (lääkitys) x ymmärrys+tuki+ rakkaus+halu tutkia ja ymmärtää itseään x tehdä asioita mistä nauttii+peiliin katsominen- toisten syyttely-paikalleen jumiutuminen-unelmista luopuminen

Elämän kaavoja ratkaisten puksutan eteenpäin. Tämän on ainoata matematiikkaa, josta minulla on jonkinlainen käsitys.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Väärinymmärryksen purkaus

Olemme eläneet viikkokausia samassa kodissa juurikaan kohtaamatta, minä ja Erityismies. Välillä olen huokaillut ja ajatellut, miten kuudessakymmenessä neliössä voikaan olla niin kaukana toisesta. Tapaamme illalla, olemme väsyneitä,syömme, ja käymme nukkumaan. Ehkä lähennymme unissamme, en tiedä. Vain sen tiedän, ettei tämä riitä.

Minun kehoni huutaa toista; kohtaamista lähestymistä ja sitä tunnetta, kun ei tiedä mistä alan ja mihin lopun. Suoraansanottuna, minä kaipaan seksiä. En pelkästään kaipaa, vaan tarvitsen. Päivien kuluessa minä petyn taas yhä uudelleen siihen, etten muista viimeisintä hetkeä, kun olen ollut alasti muualla kuin suihkussa.

Näen unia pettämisestä. Minä salailen, petän, kadun, ja herään kauheaan tunteeseen. Yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että alitajunta käsittelee samaan aikaan niin monia tunteita ja käsikirjoittaa siksi tuollaisia painajaisia. Tosielämässä minä voisin valita: voisin haluta seksiä niin paljon, että menisin ja ottaisin. Tässä asiassa painaa kuitenkin yksi asia enemmän: minä haluan juuri tiettyä miestä, ja sitä yhteyttä hänen kanssaan. Minä haluan selvittää asian Erityismiehen kanssa.

Huomasin, että suhteemme on vaarassa ajautua syyttelyn ja selittelyn tielle. Minä syytän Erityismiestä jollain tasolla hänen ainaisesta väsymyksestään, ja hänen tapaansa kääriytyä siihen kaikessa. Puhun piikittäen, vaikka taustalla on ikävä toista kohtaan, odotuksia. Erityismies taas vinoilee takaisin omalla tavallaan; kun pyydän apua, minä pompotan tai minun tapani hoitaa asioita on väärä. Miksi me puhumme toisillemme niin, koska kuitenkin rakastamme, ja haluamme toisillemme vain ja ainoastaan hyvää?

Olen kaipaillut itkua, puhdistavia kyyneleitä. Eilen pato vihdoin murtui, kun Erityismies vertasi opiskeluani talon rakentamiseen. Hän sanoi, että minä rakennan taloa, ja meidän täytyy vain selviytyä. Minä inhoan selviytymistä, enkä halua enää vain selviytyä, sillä olen koko elämäni selviytynyt tilanteista. Haluan uskoa, valoa ja voimaa. Haluan nauttia ja elää, enkä ajatella, että haasteet ovat vain möykkyjä, joiden yli tulee selviytyä . Minä olen ihminen täynnä rakkautta, enkä mikään selviytyvä sankari, jonka tehtävä on haalia ihmisten kunniotusta kärsimällä.

Purskahdin itkuun ja Erityismies kaappasi minut syleilyynsä. Hän pyysi anteeksi vertaustaan, ja sanoi , ettei syytä minua. Hän sanoi olevansa onnellinen, että olen niin kunnianhimoinen ja rakastan opiskelua. Minä puolestani kerroin hänelle itkuni syyn. Sanoin suoraan, että tunnen itseni voimattomaksi hänen haluttomuutensa kanssa. Koen, että hän torjuu minut jo henkisellä tasolla niin, etten uskalla edes koskettaa. Itkin jälleen kerran sitä, että tunnen itseni rumaksi ja epähaluttavaksi oman kumppanini toimesta.

Erityismies sanoi, ettei kyse ole haluamisesta. Kyse on hänen stressistään ( , joka on valitettavan sisäänpäin kääntynyttä) ja siitä, että hän on antanut minulle tilaa opiskella kotona. Olimme taas puhumattomuudella ymmärtäneet toisemme täysin väärin. Minä ymmärsin jälleen kerran, kuinka tärkeää on saada suu auki, ennen kuin tilanne paisuu sisällä kiukkuvuoreksi. Ymmärsin myös sen, kuinka elämä ja parisuhteet ovat jatkuvaa opiskelua; tutkimista, analysointia ja ennen kaikkea ryhmätyötä. Me emme pärjää ilman toisia ihmisiä, eivätkä meidän vastauksemme ole aina niitä oikeita.

Mielessäni pyörii radiohaastattelu Jari Sarasvuosta, jolta kysyttiin rakkaudesta:
Hän sanoi, että kuka tahansa urpo osaa rakastua, mutta rakastaminen vaatii työtä.

Mitäpä siihen enää muuta lisäämään.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Aika katoaa, kun tekee mitä rakastaa

Olen uppoutunut opiskeluun koko sieluni laajuudella. Päivät menevät koulussa, koulutöitä ajatellen ja koulutöitä tehden. Uteliaisuus kasvaa koko ajan, kun tieto tavoittaa ymmärrykseni ja herään lapsivapaana lauantai-aamuna ensimmäiseksi miettimään, mitä voisin tietystä teemasta kirjoittaa. Olen rakastunut tulevaan alaani päättömästi!

Erityismiehen kanssa asiat on saatu puhuttua ja olen paremmin saanut hänet ymmärtämään tätä koko kuviota vastuualueineen päivineen. Hän on nopea oppimaan, ja on ymmärtänyt yskän, mistä viimeksi kiukuttelin. Puntit eivät ole vielä tasan, eivätkä tietyllä tasolla voi koskaan täysin ollakkaan, mutta tiedän, että olemme matkalla oikeaan suuntaan, missä kaikilla on reilu ja hyvä olla.
 Luulen, että seuraava haasteemme tulee aiheesta kuinka pitää arki ja juhla balanssissa, sillä alkuhuuma on auttamatta historiaa. On tosin helpompaa käsitellä tunteita, kun ymmärtää hiukan enemmän, miten suhteiden elinkaari kulkee.

Entisen kanssa menee mutkattomasti, joskin edelleen tulee tilanteita, jossa tuskastun siihen, ettei hän vaan yksinkertaisesti ymmärrä katsoa putken ulkopuolelle, ja syyttää minua kohtuuttoman paljon. Eronneeksi pariksi meillä kuitenkin menee hyvin, ja mikä parasta: voimme luottaa toisiimme.

Minun ja Entisen hyvillä väleillä on vaan odottamaton varjopuoli: lapset vuorotellen itkevät ja kyseenalaistavat sen, miksi äiti ja isi eivät voi olla yhdessä. Lukemattomia kysymyksiä, keskusteluja ja kyyneliä. Sydäntä kivistää, kun heille ei voi vielä sanoa, että juuri siksi meillä kaikilla on niin hyvä olla, kun emme asu saman katon alla. On tullut opittua taas useaan otteeseen se, että vaikka miten yrität suojella lapsiasi, teet aina jotain, mikä satuttaa.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Uusioperheen ärsytyspisteitä

Olen yrittänyt aina kohdatessani jonkun ongelmakohdan keskustella Erityismiehen kanssa. Hänen kanssaan on helppoa ja hedelmällistä keskustella. Hän kuuntelee,ymmärtää ja ehdottaa ja on mainio kumppani. Silti on ärsyttäviä hetkiä, joilta ei kai koskaan kokonaan voi välttyä.

Erityismiehen omat reissut sattuvat välillä niille viikonlopuille, kun lapset ovat täällä. Eihän niille mitään voi ja en minä kieltämäänkään rupea. Ei minua muutamat reissut haittaa, mutta aikataulut hiertävät sitäkin enemmän.
Aikataulut ovat epärealistisia; lähtöaika usein aikaistuu ja tuloaika taas myöhästyy. Tällä hetkelläkin odotin kieli pitkällä, että pääsen illalla tuulettumaan lenkille. Yksi puhelinsoitto romutti kaiken:ei olla lähdetty edes paluumatkalle. Siinä meni viikonlopun ainoa hengähdysmahdollisuus ja tilalla pelkkä kiukkuinen Vella. Olen kuitenkin lakannut puhisemasta itsekseni ja pitelemään kiukkua sisälläni ja nykyään lähetän negatiivisenkin palautteen välittömästi. Ja koska en ole erityisen hyvä puhumaan, laitoin kirjallisessa muodossa 71 sanaa, jolla kerroin, miltä minusta tuntuu se, että aikatauluista ei pidetä kiinni. Vastausta tuskin kuuluu hetkeen, sillä toinen osapuoli on enempi verbaalinen ja kielsin soittamasta, ennen kuin kiukkuni on laantunut. Tärkeintä kuitenkin on, että viesti on käsittelyssä ja saamme myöhemmin siitä keskustelua aikaiseksi.

Minä arvostan oikeudenmukaisuutta ja pidän äärimmäisen tärkeän, että tilanteita tulkitaan muualtakin kuin omasta näkövinkkelistä. Ajatellaan, miltä toisesta voi tuntua. Tehdään asioita, joita ei välttämättä jaksaisi, koska se on reilua toista kohtaan. Lisäksi olen sitä mieltä, että kun hynttyyt pannaan yhteen, vastuu asioista muuttuu yhteiseksi.
Voi kuinka pienet asiat voivatkaan alkaa sieppaamaan!

Miksi minä olen vastuussa lasten aamutoimista ja viemisistä, kun meitä on kaksi?
Miksi minä joudun suunnittelemaan aikatauluni lasten mukaan, kun meitä on kaksi?
Miksi sinulla on vapaus mennä ja minulla on rajoitettu sellainen?
Miksi sinä puhut avioliitosta, kun et ymmärrä vastuunjakautumista vieläkään?
Opitko sinä koskaan vai elätkö käsityksessä, että minä vastaan aina hiukan enemmän?

On vaan pakko päästää tunteet valloilleen ja todeta, että kiukuttaa ihan pirusti.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Lääkärissä

Tapasin lääkärin, joka kirjoittaa minulle paperit psykoterapiaan. Hän kirjoittaa ne minulle heti, kun minulla on terapeutti, jonka luona aloittaa asiakkuus.

En ole etsinyt terapeuttia aktiivisesti. En ole saanut aikaiseksi ja en ole yksinkertaiseksi jaksanut. Lääkäriä tuntui kyllästyttävän, etten ole puolessa vuodessa saanut sitä aikaan. Hän ei ymmärrä, että tämä kokonaisuus on minulle haurasta kuin lasi. Olen jo kerran sattuman kaupalla löytänyt ihanan terapeutin, joka ei voinut ottaakaan minua.

 Minä pelkään, etten löydä sopivaa ihmistä. Minä pelkään, että löydän mukavan henkilön, mutta hän yhtäkkiä peruu ja olen taas tyhjän päällä. Tiedän hyvin, että olen vitkutellut asian kanssa, ja lääkäri pisti minuun vauhtia antamalla kuukauden aikaa etsintöihin.

Millaista terapeuttia etsiä? Mistä minä tiedän, kuka on täydellinen? Kuinka monta eri tapaamista joudun etsimään? Minulla ei ole edes kunnolla aikaa käydä terapiassa! En jaksa aikatauluttaa!
Vaan on pakko, tiedän senkin. Muuten vajoan taas.

Päätimme lääkärin kanssa yhdessä, että uskallamme alkaa vähentää mielialalääkitystä 15mg:sta 10mg:aan. Olin ajatellut nopeampaa aikataulua lääkkeenpurkuun, mutta ehkä turvallisinta on ottaa ihan rauhassa. Jospa seuraavaan kesään mennessä olisin lääkkeetön?
Lääkäri oli tyytyväinen ja yllättynyt, etten tarvinnut rauhoittavia. Kai niitä voisi paniikkikohtauksiin ottaa, mutta niitä on niin harvoin nykyään, etten ole viitsinyt.

Ehkä pitäisi lakata odottamasta, on täydellinen hetki tehdä jotain. Ei täydellistä hetkeä ole, eikä elämässä koskaan ole kaikki valmista. Minun ei tarvitse olla valmis ja täydellinen. Minä riitän jo nyt.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Lukossa

Olen ihmetellyt itseäni. Tämä piirre ei ole uusi, mutta inhoan sitä. Se saa minut hämilleen, jopa turhautumiseen asti. Minä en osaa enää itkeä.

Itku on ollut minulle tuttua lapsesta asti. Minä itkin paljon. Välillä tuli hiljaisia kyyneleitä iltaisin omassa sängyssä, välillä itkin huutoitkua. Itkin, kun satutin itseni, itkin pelosta, vihasta ja surusta. Teininä olin oikea kyyneleiden kuningatar. Itkin valtavasti, ja usein nyyhkytin itseni uneen saakka.

Olinko aiemmin niin täynnä pahaa oloa, että tuska valui kyyneleinä ylitse?
Mihin itku on kadonnut? Miksi minä en osaa enää itkeä?

Kyllä minä tunnistan itkuisen olon. Tunnen kuuman aallon sisälläni ja tunnistan, että nyt minua itkettää. Kyyneleitä ei kuitenkaan tule. Ne jäävät jonnekin sisuksiin, enkä saa niitä houkuteltua sieltä pois. Sellaisina hetkinä minä haluaisin vain pillittää niin, että räkä valuu. Antaa kropan vavahdella, kun viirut valuva pitkin poskia. Kuka toisi kyyneleeni takaisin? Haluan kokea itkun puhdistavan voiman, enkä kieriskellä välitilassa.

Minulle on tainnut kaiken kukkuraksi iskea blogiahdistus. Kohta on vuosi joristu ja tuntuu, että kaikki hyvät ajatukset hukkuvat kiireeseen, kun niitä ei ehdi oikealla hetkellä kirjoittaa. Tuntuu, että kaikki mitä kirjoitan, on täyttä paskaa ja sitten taas totean itselleni, että eivät tunteet voi sitä olla. Vain tunteita julkituomalla, voi niistä jotain ymmärtää.

Minun pitää muistaa, että tämä on minulle hyväksi. Ei ole aina helppoa tehdä asioita, joita rakastaa. Mitään, mitä minä rakastan ei ole helppoa. Hyvässä haastavuudessa, tulee kuitenkin säilyttää hyvä olo. Jospa se punainen lanka minulle tässä vielä selkiytyy.