Minä en ole seurustellut elämässäni kuin pari kertaa. Ei ole kokemusta kuin näistä muutamasta suhteesta ja aikuisiällä elän vasta toista pidempää parisuhdetta. Niin paljon kuin kehitänkin itseäni ja ajatuksiani positiiviseen suuntaan, olen välillä aivan ymmälläni parisuhteen kanssa. Törmään jatkuvasti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin haasteisiin. Olen välillä hämilläni, harmistunut, enkä tiedä miten olla. Välillä en tiedä onko kyse parisuhteen dynamiikasta vai omasta vaikeudestani löytää itselleni paikka suhteessa. Oma taso, joka sopii yhteiseen elämään.
Millainen on täydellinen parisuhde? Mitä parisuhteelta voi vaatia ts. mikä on liikaa? Miksi tuntuu, että jokainen parisuhde on kuin omakotitalo, jossa aina jokin on kesken tai repsottaa? Pitääkö sen kanssa oppia elämään? Miksi ensihuuma kestää vain niin vähän aikaa?
Nyt on tullut se hetki, kun asiat eivät livu suhteessa itsestään kuin vene tyynen veden pinnalla. Ehei. Nyt on se hetki parisuhteessa, kun pitää kukkien ihailun sijaan kitkeä rikkaruohoja selkä hiestä märkänä. On se sama tunne, mikä juoksulenkillä iskee parin kilometrin jälkeen: se inhottava olo kun tekisi mieli pysähtyä ja ohittaa se olo, vaikka tietää sen helpottavan hetken päästä. Siitä tilasta ei pääse pois kuin jatkamalla matkaa.
Kai tämä olo kumpuaa monesta pienestä asiasta, jotka kasvavat yhdessä suuriksi. Toinen jättää maitopurkt pöydälle, tykkää suunnitella menonsa minua miettimättä eikä halua seksiä. On todella kammottavaa olla suhteessa se ruinaava osapuoli. Miksi sinä et voi haluta minua, kun minä haluan sinua? Olisi kiva tehdä muutakin kuin katsella yhdessä televisiota ja miettiä, mitä kaupasta pitää ostaa.
Voi Erityismies, sinä teet meidän vuoksemme niin paljon, tiedän sen.. Kai minä pelkään, että olemme kohta vain kannu laimeaa mehua, joka ei maistu miltään.
perjantai 31. toukokuuta 2013
Pääsykoepölinöitä
Tänään se sitten oli , THE päivä. Tuntuu, että maailmani pyörii ensi viikkoon asti vain koulumaailman ympärillä. Koulu sitä ja koulu tätä. Alkaa itseänikin jo vähän väsyttää tämä ainainen pähkäily. Mutta unelma on unelma , ja siitä tekee mieli puhua. Pian alkaakin odotuksen aika, kun jään odottamaan , kuinka minun käy.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Rimakauhua pääsykokeiden kynnyksellä
Viimeisien päivien paniikki on iskenyt. Kaikki usko itseeni on kadonnut:
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Uskaltamisen ihanuus
Tänään oli ihanaa ja kamalaa. Minä olin odottanut tätä päivää jo tammikuusta. Tänään olisi ensimmäinen juoksutapahtuma, johon aikuisiällä osallistuisin. Tapahtuma, jossa olisi tuhansia vieraita ihmisiä. Suoraan sanottuna olin kauhuissani. Moni saattaa ihmetellä, miksi. Ihmiselle, jolle jo paniikinalkuja aiheuttaa se, että joku tulee kassajonossa liian lähelle, on ihmisvilinään meneminen vapaaehtoisesti kuin jättimäisen rotkon ylittäminen. Se on tilanne, mitä tahtoo välttää ja tilanne, mitä tahtoo karkuun ja perua sen. Näiden tunteiden kanssa minäkin taistelin.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Kun aistit menevät yli (osa 2)
Vauva oli suloinen, ihana ja rakas. Mutta se huusi. Se huusi korviavihlovasti, enkä minä osannut auttaa sitä. Neuvolassa sanottiin, että vauvat huutavat. Tiedän kokemuksesta, ettei vauvankaan kuuluu huutaa yöt ja päivät läpeensä. Ja nukkua sellaista unta, että herää siihen, jos aikuinen kääntää kylkeä sängyssä.
Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.
Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.
Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?
Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?
Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.
Olin väsynyt, aivan pohjattoman väsynyt.Minun piti autossa tarkistaa, että vauva on mukana. Päivät sekoittuivat toisiinsa ja minä elin omassa vauvamaailmassa, koska mihinkään muuhun ei ollut energiaa. En jälkeenpäinkään ymmärrä väsymykseni tasoa ja miten saatoin siitä selvitä. Oli pakko selvitä, ei ollut apua,helpotusta tai vaihtoehtoja. Oli vaan huutava vauva, joka oli rakas ja raivostuttava yhtä aikaa. Vaativa, vähäuninen ja itkuinen. Jokaisen äidin painajaisvauva.
Ensimmäisen vuoden aikana huudettiin koliikkia ja hampaita. Vauvaparalle iski vielä korvakierre, johon avuksi tuupattiin antibioottikuuria toisen perään. Vasta monen kuukauden jälkeen vauva sai putket korviinsa ja me aloimme nukkua univelkaamme pois. Vuoden mittainen univelka tekee aikamoista tuhoa perhesuhteille, mutta eihän se vauvan vika ole.
Vuoden jälkeen minäkin aloin herätä oikeasti huomaamaan, millainen lapsi sieltä tuli. Viimeiset 12 kuukautta oli kulunut vaan selviytyessä. En nauttinut vauva-ajasta pätkääkään. Eräänä univelkaisena aamuna itkin väsymystä. Mietin, että olen maailman epäkiitollisin ihminen, jolla on terveitä lapsia, mutta elämä tuntuu paskalta. Mutta univelka syö ihmiseltä ilon ja järjen, ja jättää tilalle vain kuoret. Vauvanhuuto voi kaikua korvissa pitkään sen lakattua. Nukahtamaan ei pysty, kun kroppa käy kierroksilla odottaen seuraavaa heräämistä. Se on kauheaa, loputonta maanpäällistä helvettiä. Aika, joka pitäisi olla ihmisen parasta aikaa.
Huuto ei kuitenkaan lakannut. Lapsesta kasvoi kiukkuinen, huutava ja vaativampi. Muut puhuivat uhma-iästä, vaativiksi leikki-ikäisiksi muuttuneista vauvoistaan. Minä en huomannut mitään uhmaa. Olin kantanut uhmaikäisen kotiini jo synnytyslaitokselta.
Monet pyörittelivät silmiään lapsen liikkuvaisuuden ja temperamenttisyyden kanssa. Huomautuksissa vilahtelivat termit: vaativa, levoton, uhmakas, huonokäytöksinen. Luulivatkohan he mielessään, että hyvin käyttäytyvä esikoinen ja vaativa kuopus kasvatetaan jotenkin eri tavalla? Tuliko heillä hetkeksikään mieleen ihmisten erilaisuus?
Lapsella oli vaikeuksia puheen kanssa ja hän pääsi onneksi puheterapiaan. Jatkoa ja seurantaa on edelleen tulossa. Minua ihan sattuu, kun mietin, miltä tuntuu pienestä ihmisestä joka ei hallitse tunteitaan eikä pysty sanoilla niitä ilmaisemaan? Miltä tuntuisi itsestä mennä vieraaseen maahan, tuntea se tunne, ettei kukaan ymmärrä sinua etkä sinä muita?
Lapsen kasvun myötä arjen pitäisi helpottaa, mutta meidän arkemme ei lapsen kasvusta huolimatta helpottunut. Minulla vilahteli uupumuksen keskellä vähän väliä tunne siitä, että kaikki ei ole hyvin.
maanantai 20. toukokuuta 2013
Vellan Auto-Reply
"Hei kaikki rakkaat ja muut,
Olen lomalla. Tai en oikeastaan lomalla, vaan yritän keskittyä pääsykokeisiin. Toivoisin nyt kaikilta rauhaa ja ymmärrystä, sillä toteutan unelmaani ja yritän keskittyä siihen. Tiedän, että olen tärkeä kuuntelija ja luotettava, mutta minä en vaan nyt jaksa ja tarvitsen energiaani itse. Rajansa se on Vellankin voimavaroilla, vaikka te ette sitä oikein uskoisikaan.
En hylkää teitä rakkaat ihmiset, mutta olen hetken poissa käytöstä. Välttämättömissä asioissa olkaa yhteydessä...no mihinkä parhaaksi näette.
Palailen astioille 10.6. alkaen.
Terveisin Vella Suru aka Surujen kaatopaikan ylipäällikkö "
Ps. Tälle viestille olisi nyt käyttöä tosielämässä.
Olen lomalla. Tai en oikeastaan lomalla, vaan yritän keskittyä pääsykokeisiin. Toivoisin nyt kaikilta rauhaa ja ymmärrystä, sillä toteutan unelmaani ja yritän keskittyä siihen. Tiedän, että olen tärkeä kuuntelija ja luotettava, mutta minä en vaan nyt jaksa ja tarvitsen energiaani itse. Rajansa se on Vellankin voimavaroilla, vaikka te ette sitä oikein uskoisikaan.
En hylkää teitä rakkaat ihmiset, mutta olen hetken poissa käytöstä. Välttämättömissä asioissa olkaa yhteydessä...no mihinkä parhaaksi näette.
Palailen astioille 10.6. alkaen.
Terveisin Vella Suru aka Surujen kaatopaikan ylipäällikkö "
Ps. Tälle viestille olisi nyt käyttöä tosielämässä.
Mukavuusalueelta poistuminen- kuinka murtaa omat ennakkoluulot
Olen tämän vuoden aikana kokeillut enemmän uusia asioita kuin vuosikausiin aiemmin. Olen tehnyt asioita joihin en olisi ajatellut pystyväni ja asioita, joista ajattelin, että ne eivät ole minua varten. Olen omannut uuden asenteen: "En voi tietää ennen kuin kokeilen itse". Ennakkoluulot ovat saaneet jäädä nurkkaan, sillä ne vaan rajoittavat.
Opiskelun saralla on tapahtunut suuria muutoksia. Kävin kansanopistossa kursseja, vaikka joskus ajattelin, että ne ovat tylsiä enkä minä pysty olemaan vieraassa porukassa ja puhumaan vaikkapa vierasta kieltä. Sain todeta, että opettaja oli aivan ihana ja sain kurssilta enemmän kuin olisin ikinä osannut toivoa. Odotin joka viikko tuntia kuin kuuta nousevaa. Sain itsevarmuutta ja tietoa. Ennen kaikkea minä uskalsin hypätä mukaan johonkin, mistä en tiennyt etukäteen mitään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja vieraita tilanteita. Jännitän niin hirveästi, että se vie minulta energiaa tutustua uusiin ihmisiin. En jaksa tutustua, se ei aikuisena ole enää mitenkään päin yksinkertaista, ei ainakaan minulle. Sitten tuli tilaisuus liittyä vanhempainyhdistykseen. Ensin ajattelin, etten minä jaksa nyt mitään ylimääräistä, enkä viitsi istuskella kokouksissa. Päätin kuitenkin viitsiä ja yrittää edes. Lopputuloksena on ollut lisää itsevarmuutta, uusia tuttavuuksia, paikka jossakin yhteisössä ja hyvin onnistunut tapahtuma, josta saimme kiitosta. En ole luopunut mistään, enkä kokenut pientä lisävastuuta mitenkään raskaaksi. On ollut äärimmäisen mukavaa ja meillä on suunnitelmia. Kuinkakohan moni vanhempi miettii samoin kuin minä? Jääkö yhteiseen hyvään osallistuminen siksi, että se voisi olla raskasta?
Pääsykokeisiin lukeminen ei voi olla hauskaa. Se on tylsää, vaikeaa ja loppujen lopuksi luetaan vikana iltana ja tulee paniikki. Lisäksi pettymys ja jälkiviisaus on valtava, kun tulee kielteinen päätös.
Näin on käynyt minulle. Olen hakenut muutamia kertoja opiskelemaan ja on ollut tilanne, etten ole saanut edes kutsua, mahdollisuutta yrittää kouluun. On ollut niitäkin kertoja, että kutsu on tullut, enkä ole lukemisesta huolimatta päässyt sisälle. Pidin itseäni laiskana, mutta eritoten niin typeränä, etten vaan pääse opiskelemaan. Halu on valtava, mutta minun taitoni eivät vain ole tarpeeksi. Aikaa kypsymiseen meni, mutta lähdin purkamaan asiaa toisesta reunasta, koska tällä tavoin tuli aina vaan seinä vastaan. Kysyin itseltäni miin minä olen valmis, mitä olen todella valmis tekemään päästäkseni kouluun?
Vannotin itselleni ensiksi, että minä en ole tyhmä. Minun tyylini oppia ei ole maailman nopein, mutta kyllä minä opin, kun saan tarpeeksi toistoja ja aikaa. Tarvitsen enemmän kuin joku muu oppiakseni, mutta se ei tarkoita, että minä olisin tyhmä tai että minä en olisi kykenevä johonkin. Kun sain itseni ymmärtämään tämän, pystyin keskittymään siihen tosiasiaan, että haen kouluun ja menen pääsykokeisiin.
Lukeminen on pitänyt sisällään paljon muutakin kuin riemua ja iloa, mutta minä olen hyväksynyt sen. Tämä voi tuntua tylsältä, tämä saa tuntua tylsältä, mutta tämä pitää sisäistää, ennen kuin voin unelmoida koulun aloituksesta. Elämä on täynnä kaikenlaisia tylsyyksiä, mutta tämä nyt on vielä aika pientä maailman mittakaavassa.
Ihminen käyttää paljon aikaansa asioiden märehtimiseen, mutta halutessaan jotain, pitää oikeasti toimia. Ihmisessä lymyilevä peruslaiskuus ajaa tekemättömyyteen ja luovuttamiseen ja jäljelle jää kateus ja harmi siitä, että jotain jää saavuttamatta sen takia, että jätti tekemättä. Moni pystyisi niin paljon enempään, mitä uskottelee itselleen. Se on kai luontaista etsiä syytä siitä, ettei itsestä ole siihen, kuin siitä, ettei vain viitsinyt nähdä vaivaa.
Minä uskon, että jokainen meistä vetää puoleensa unelmia, mutta siinä kohdassa pitää muistaa, että niiden unelmien eteen on vain käärittävä hihat ja hoidettava se työteliäs osuus päästäkseen tavoitteisiinsa.
Pääsykokeisiin lukeminen on ollut opettava kokemus minulle. Olen sekä havainnut, että ymmärtänyt, että näennäinen lukeminen ei minulle riitä. Sanat pomppivat, eikä luettu jää mieleen silloin, kun sen pitäisi. Näin on ollut oikeastaan aina. Nyt haastoin itseni miettimään, että mitäs nyt, mitä minä keksisin, että asiat jäisivät sinne päähän? Olen päiväkausia soutanut materiaalien kimpussa, tehnyt muistiinpanoja moneen kertaan, keksinyt noloja muistisääntöjä, käyttänyt värejä, lukenut eri paikoissa, tehnyt mind mappeja ja vaikka mitä.
Olen päättänyt käydä tämän taistelun loppuun. Jos se ei riitä, en tiedä mitä teen, mutta en mieti sitä vielä. Tai en anna sen ajatuksen vallata mieltäni ja anna itselleni mahdollisuutta laiskistua ja luovuttaa etukäteen. Epätoivo iskee ajoittain, mutta minä isken takaisin!
Opiskelun saralla on tapahtunut suuria muutoksia. Kävin kansanopistossa kursseja, vaikka joskus ajattelin, että ne ovat tylsiä enkä minä pysty olemaan vieraassa porukassa ja puhumaan vaikkapa vierasta kieltä. Sain todeta, että opettaja oli aivan ihana ja sain kurssilta enemmän kuin olisin ikinä osannut toivoa. Odotin joka viikko tuntia kuin kuuta nousevaa. Sain itsevarmuutta ja tietoa. Ennen kaikkea minä uskalsin hypätä mukaan johonkin, mistä en tiennyt etukäteen mitään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja vieraita tilanteita. Jännitän niin hirveästi, että se vie minulta energiaa tutustua uusiin ihmisiin. En jaksa tutustua, se ei aikuisena ole enää mitenkään päin yksinkertaista, ei ainakaan minulle. Sitten tuli tilaisuus liittyä vanhempainyhdistykseen. Ensin ajattelin, etten minä jaksa nyt mitään ylimääräistä, enkä viitsi istuskella kokouksissa. Päätin kuitenkin viitsiä ja yrittää edes. Lopputuloksena on ollut lisää itsevarmuutta, uusia tuttavuuksia, paikka jossakin yhteisössä ja hyvin onnistunut tapahtuma, josta saimme kiitosta. En ole luopunut mistään, enkä kokenut pientä lisävastuuta mitenkään raskaaksi. On ollut äärimmäisen mukavaa ja meillä on suunnitelmia. Kuinkakohan moni vanhempi miettii samoin kuin minä? Jääkö yhteiseen hyvään osallistuminen siksi, että se voisi olla raskasta?
Pääsykokeisiin lukeminen ei voi olla hauskaa. Se on tylsää, vaikeaa ja loppujen lopuksi luetaan vikana iltana ja tulee paniikki. Lisäksi pettymys ja jälkiviisaus on valtava, kun tulee kielteinen päätös.
Näin on käynyt minulle. Olen hakenut muutamia kertoja opiskelemaan ja on ollut tilanne, etten ole saanut edes kutsua, mahdollisuutta yrittää kouluun. On ollut niitäkin kertoja, että kutsu on tullut, enkä ole lukemisesta huolimatta päässyt sisälle. Pidin itseäni laiskana, mutta eritoten niin typeränä, etten vaan pääse opiskelemaan. Halu on valtava, mutta minun taitoni eivät vain ole tarpeeksi. Aikaa kypsymiseen meni, mutta lähdin purkamaan asiaa toisesta reunasta, koska tällä tavoin tuli aina vaan seinä vastaan. Kysyin itseltäni miin minä olen valmis, mitä olen todella valmis tekemään päästäkseni kouluun?
Vannotin itselleni ensiksi, että minä en ole tyhmä. Minun tyylini oppia ei ole maailman nopein, mutta kyllä minä opin, kun saan tarpeeksi toistoja ja aikaa. Tarvitsen enemmän kuin joku muu oppiakseni, mutta se ei tarkoita, että minä olisin tyhmä tai että minä en olisi kykenevä johonkin. Kun sain itseni ymmärtämään tämän, pystyin keskittymään siihen tosiasiaan, että haen kouluun ja menen pääsykokeisiin.
Lukeminen on pitänyt sisällään paljon muutakin kuin riemua ja iloa, mutta minä olen hyväksynyt sen. Tämä voi tuntua tylsältä, tämä saa tuntua tylsältä, mutta tämä pitää sisäistää, ennen kuin voin unelmoida koulun aloituksesta. Elämä on täynnä kaikenlaisia tylsyyksiä, mutta tämä nyt on vielä aika pientä maailman mittakaavassa.
Ihminen käyttää paljon aikaansa asioiden märehtimiseen, mutta halutessaan jotain, pitää oikeasti toimia. Ihmisessä lymyilevä peruslaiskuus ajaa tekemättömyyteen ja luovuttamiseen ja jäljelle jää kateus ja harmi siitä, että jotain jää saavuttamatta sen takia, että jätti tekemättä. Moni pystyisi niin paljon enempään, mitä uskottelee itselleen. Se on kai luontaista etsiä syytä siitä, ettei itsestä ole siihen, kuin siitä, ettei vain viitsinyt nähdä vaivaa.
Minä uskon, että jokainen meistä vetää puoleensa unelmia, mutta siinä kohdassa pitää muistaa, että niiden unelmien eteen on vain käärittävä hihat ja hoidettava se työteliäs osuus päästäkseen tavoitteisiinsa.
Pääsykokeisiin lukeminen on ollut opettava kokemus minulle. Olen sekä havainnut, että ymmärtänyt, että näennäinen lukeminen ei minulle riitä. Sanat pomppivat, eikä luettu jää mieleen silloin, kun sen pitäisi. Näin on ollut oikeastaan aina. Nyt haastoin itseni miettimään, että mitäs nyt, mitä minä keksisin, että asiat jäisivät sinne päähän? Olen päiväkausia soutanut materiaalien kimpussa, tehnyt muistiinpanoja moneen kertaan, keksinyt noloja muistisääntöjä, käyttänyt värejä, lukenut eri paikoissa, tehnyt mind mappeja ja vaikka mitä.
Olen päättänyt käydä tämän taistelun loppuun. Jos se ei riitä, en tiedä mitä teen, mutta en mieti sitä vielä. Tai en anna sen ajatuksen vallata mieltäni ja anna itselleni mahdollisuutta laiskistua ja luovuttaa etukäteen. Epätoivo iskee ajoittain, mutta minä isken takaisin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)