Tänään se sitten oli , THE päivä. Tuntuu, että maailmani pyörii ensi viikkoon asti vain koulumaailman ympärillä. Koulu sitä ja koulu tätä. Alkaa itseänikin jo vähän väsyttää tämä ainainen pähkäily. Mutta unelma on unelma , ja siitä tekee mieli puhua. Pian alkaakin odotuksen aika, kun jään odottamaan , kuinka minun käy.
Pääsykoetilanne oli todella vaativa. Alkutestit kestivät yhdenksänkymmentä minuuttia. Sieltä sitten infoon ja haastatteluihin. Satuin olemaan viimeinen haastateltava ja jouduin kaksi tuntia odotella uskaltamatta poistua, ettei vuoro menisi. Psykologi ei antanut minun lopettaa yhtäkään lausetta loppuun.
Siitä sitten suoraan soveltuvuuskokeisiin, mitkä kestivät kolme tuntia. Autolle kävellessäni olin totaalisen poikki ja maani myynyt , kun ymmärsin, miten pienet mahdollisuudet minun tämän hetkisillä taidoillani on päästä juuri tuonne kouluun. Lopun kruunasi vielä tuulilasissa ollut pikavoitto, jota osasin aavistellakin. Ei ollut vaan yhtäkään hetkeä , että olisin voinut lunastaa lisäaikaa pysäköinnille.
On harmistunut olo. Miten kouluun pääseminenkin on tehty noin monimutkaiseksi ja vaativaksi? Jotenkin olen ajatellut, että se on paikka minne mennään oppimaan niitä taitoja, joita nyt tunnuttiin armotta odottavan jo esivalinnassa. Toki lähtötaso pitää olla olemassa ja asioita vaatia, mutta olisi kohtuullista pitää joku realistisuus vaatimuksissa. Olisi meillä lukiossa mokanneillakin mahdollisuus päästä nauttimaan opiskelun iloista edes aikuisiällä. Me kaikki kun emme ole kypsiä vielä silloin, kuin yhteiskunnan mukaan pitäisi.
Yksi rutistus vielä ja sitten voin nakata kirjat nurkkaan. Toivottavasti vain hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti