Olen tämän vuoden aikana kokeillut enemmän uusia asioita kuin vuosikausiin aiemmin. Olen tehnyt asioita joihin en olisi ajatellut pystyväni ja asioita, joista ajattelin, että ne eivät ole minua varten. Olen omannut uuden asenteen: "En voi tietää ennen kuin kokeilen itse". Ennakkoluulot ovat saaneet jäädä nurkkaan, sillä ne vaan rajoittavat.
Opiskelun saralla on tapahtunut suuria muutoksia. Kävin kansanopistossa kursseja, vaikka joskus ajattelin, että ne ovat tylsiä enkä minä pysty olemaan vieraassa porukassa ja puhumaan vaikkapa vierasta kieltä. Sain todeta, että opettaja oli aivan ihana ja sain kurssilta enemmän kuin olisin ikinä osannut toivoa. Odotin joka viikko tuntia kuin kuuta nousevaa. Sain itsevarmuutta ja tietoa. Ennen kaikkea minä uskalsin hypätä mukaan johonkin, mistä en tiennyt etukäteen mitään.
Pelkään vieraita ihmisiä ja vieraita tilanteita. Jännitän niin hirveästi, että se vie minulta energiaa tutustua uusiin ihmisiin. En jaksa tutustua, se ei aikuisena ole enää mitenkään päin yksinkertaista, ei ainakaan minulle. Sitten tuli tilaisuus liittyä vanhempainyhdistykseen. Ensin ajattelin, etten minä jaksa nyt mitään ylimääräistä, enkä viitsi istuskella kokouksissa. Päätin kuitenkin viitsiä ja yrittää edes. Lopputuloksena on ollut lisää itsevarmuutta, uusia tuttavuuksia, paikka jossakin yhteisössä ja hyvin onnistunut tapahtuma, josta saimme kiitosta. En ole luopunut mistään, enkä kokenut pientä lisävastuuta mitenkään raskaaksi. On ollut äärimmäisen mukavaa ja meillä on suunnitelmia. Kuinkakohan moni vanhempi miettii samoin kuin minä? Jääkö yhteiseen hyvään osallistuminen siksi, että se voisi olla raskasta?
Pääsykokeisiin lukeminen ei voi olla hauskaa. Se on tylsää, vaikeaa ja loppujen lopuksi luetaan vikana iltana ja tulee paniikki. Lisäksi pettymys ja jälkiviisaus on valtava, kun tulee kielteinen päätös.
Näin on käynyt minulle. Olen hakenut muutamia kertoja opiskelemaan ja on ollut tilanne, etten ole saanut edes kutsua, mahdollisuutta yrittää kouluun. On ollut niitäkin kertoja, että kutsu on tullut, enkä ole lukemisesta huolimatta päässyt sisälle. Pidin itseäni laiskana, mutta eritoten niin typeränä, etten vaan pääse opiskelemaan. Halu on valtava, mutta minun taitoni eivät vain ole tarpeeksi. Aikaa kypsymiseen meni, mutta lähdin purkamaan asiaa toisesta reunasta, koska tällä tavoin tuli aina vaan seinä vastaan. Kysyin itseltäni miin minä olen valmis, mitä olen todella valmis tekemään päästäkseni kouluun?
Vannotin itselleni ensiksi, että minä en ole tyhmä. Minun tyylini oppia ei ole maailman nopein, mutta kyllä minä opin, kun saan tarpeeksi toistoja ja aikaa. Tarvitsen enemmän kuin joku muu oppiakseni, mutta se ei tarkoita, että minä olisin tyhmä tai että minä en olisi kykenevä johonkin. Kun sain itseni ymmärtämään tämän, pystyin keskittymään siihen tosiasiaan, että haen kouluun ja menen pääsykokeisiin.
Lukeminen on pitänyt sisällään paljon muutakin kuin riemua ja iloa, mutta minä olen hyväksynyt sen. Tämä voi tuntua tylsältä, tämä saa tuntua tylsältä, mutta tämä pitää sisäistää, ennen kuin voin unelmoida koulun aloituksesta. Elämä on täynnä kaikenlaisia tylsyyksiä, mutta tämä nyt on vielä aika pientä maailman mittakaavassa.
Ihminen käyttää paljon aikaansa asioiden märehtimiseen, mutta halutessaan jotain, pitää oikeasti toimia. Ihmisessä lymyilevä peruslaiskuus ajaa tekemättömyyteen ja luovuttamiseen ja jäljelle jää kateus ja harmi siitä, että jotain jää saavuttamatta sen takia, että jätti tekemättä. Moni pystyisi niin paljon enempään, mitä uskottelee itselleen. Se on kai luontaista etsiä syytä siitä, ettei itsestä ole siihen, kuin siitä, ettei vain viitsinyt nähdä vaivaa.
Minä uskon, että jokainen meistä vetää puoleensa unelmia, mutta siinä kohdassa pitää muistaa, että niiden unelmien eteen on vain käärittävä hihat ja hoidettava se työteliäs osuus päästäkseen tavoitteisiinsa.
Pääsykokeisiin lukeminen on ollut opettava kokemus minulle. Olen sekä havainnut, että ymmärtänyt, että näennäinen lukeminen ei minulle riitä. Sanat pomppivat, eikä luettu jää mieleen silloin, kun sen pitäisi. Näin on ollut oikeastaan aina. Nyt haastoin itseni miettimään, että mitäs nyt, mitä minä keksisin, että asiat jäisivät sinne päähän? Olen päiväkausia soutanut materiaalien kimpussa, tehnyt muistiinpanoja moneen kertaan, keksinyt noloja muistisääntöjä, käyttänyt värejä, lukenut eri paikoissa, tehnyt mind mappeja ja vaikka mitä.
Olen päättänyt käydä tämän taistelun loppuun. Jos se ei riitä, en tiedä mitä teen, mutta en mieti sitä vielä. Tai en anna sen ajatuksen vallata mieltäni ja anna itselleni mahdollisuutta laiskistua ja luovuttaa etukäteen. Epätoivo iskee ajoittain, mutta minä isken takaisin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti