Tänään oli ihanaa ja kamalaa. Minä olin odottanut tätä päivää jo tammikuusta. Tänään olisi ensimmäinen juoksutapahtuma, johon aikuisiällä osallistuisin. Tapahtuma, jossa olisi tuhansia vieraita ihmisiä. Suoraan sanottuna olin kauhuissani. Moni saattaa ihmetellä, miksi. Ihmiselle, jolle jo paniikinalkuja aiheuttaa se, että joku tulee kassajonossa liian lähelle, on ihmisvilinään meneminen vapaaehtoisesti kuin jättimäisen rotkon ylittäminen. Se on tilanne, mitä tahtoo välttää ja tilanne, mitä tahtoo karkuun ja perua sen. Näiden tunteiden kanssa minäkin taistelin.
Yleensä hoidan kaikki asiat säntillisesti ja erittäin valmiiksi silloin, jos on jotain tapaamisia tai muita menoja. Tiedän missä tavarat on, tiedän mtä pukea, minne mennä jne. Tänä aamuna oli toisin: en löytänyt kuulokkeita ja katselin juoksureittiä vasta autossa. Taistelin koko ajan vastaan sitä tunnetta, että luovuttaisin ja jäisin kotiin. Keksin tuhansia tekosyitä, miten voisin jättää juoksun väliin: Erityismies joutuu katsomaan lapsia, jotka saattavat riehua, siellä on liikaa hyviä juoksijoita, en kuitenkaan pysty juosta, koska poltan edelleen...
Jokin minussa kuitenkin pysyi tiukkana. Ajattelin, että jos jäisin pois, miettisin vaan luovuttamista. En koskaan saisi tietää onko siellä kivaa vai iskeekö ihmismassassa paniikki. Voisin vain arvuutella ja tuntisin ristiriitaista oloa siitä, että pelko epäonnistumisesta sai minut jälleen kertaan luovuttamaan.
Lähdin matkaan yksin. En halunnut ketään mukaani, sillä koin, että tämä on asia, mikä pitää tehdä yksin. Kukaan muu ei voi kohdata minun pelkojani kuin minä itse. En tahtonut piiloutua kenenkään seuraan, vaan kamppailla itseni kanssa. Oli helpompi olla vain yksi juoksija muiden seassa, vailla seuraa tai kannustusjoukkoja.
Valmistautumisessa oli tosiaan parantamisen varaa. Jännityksen takia unohdin sykemittarin autoon ja saavuin lähtöpaikalle. Sitten se iski: into ja hyvä olo. Puoli minuuttia ennen lähtöä päätin, etten sittenkään kävele, vaan yritän juosta. Siitä huolimatta, että tupakoin ja siitä huolimatta, että viimeisistä juoksulenkeistäni oli kulunut luvattoman kauan. Heitin takin pois päältä ja lähdin matkaan.
Ne tunteet mitä koin matkan aikana, olivat minulle aivan uusia. En ole koskaan ollut juoksun ystävä, enkä pidä massatapahtumista. Silti minä nautin sydämeni kyllyydestä joka hetkestä. Joka ikisen kilometrin kohdalla taputin itselleni, eikä siinä ollut mitään noloa. Kaikki iloitsivat menosta. Reitillä olevat ihmiset hymyilivät ja kannustivat juoksijoita jatkamaan. Hetken jo unohdin suomalaisen melankoolisuuden ja kateuden. Ne kannustukset saivat jatkamaan ja jaksamaan.
Tuli hetkiä, kun meinasin hyytyä. Päässä pyöri ja olin melkein aikeissa luovuttaa ja kävellä loppumatkan. Tiesin kuitenkin, etten voi pysähtyä, koska tämä oli minun kilpailuni itseäni vastaan. Hidastin vauhtia ja vedin sisulla silloin, kun kunto ei enää kestänyt. Maalin häämöttäessä tunsin riemua. Maali tuntui tosin liikkuvan vaan kauemmas, mitä lähemmäs tultiin. Minä irvistelin, huohotin ja juosta löntystin. Loppumetreillä pinkaisin juoksuun välittämättä siitä, miltä minä näytin tai mikä minun juoksuaikani oli. Olin tullut maaliin ja voittanut itseni moninkertaisesti eri tavoilla.
Voittamisen ei tarvitse olla suurta. Se voi olla mitä vain. Se voi olla jollekin normaalia, helppoa tai pientä, mutta sillä ei ole merkitystä. Vain sillä on merkitystä, mikä saa sinut voimaan hyvin omien nahkojesi sisällä. Vain sinä voit tehdä itsesi onnelliseksi, ei kukaan muu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti