Viimeisien päivien paniikki on iskenyt. Kaikki usko itseeni on kadonnut:
Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos vastaan väärin? Mitä jos tämä ponnistus ei riitä? Siellä on satoja parempia kuin minä!
Tämä tunne on sama kun paniikkikohtauksessa: se vaan tulee, eikä sitä voi estää. Ei vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen valmistautunut todella hyvin, siitä seuraa vaan lisää epätietoisuuden tuomaa ahdistusta ja pelkoa. Näin paljon ei ole pelottanut koskaan missään kokeissa, koska nyt on paljon pelissä. Nyt on pelissä koko maalailemani tulevaisuus.
Eilen minun piti lähteä Erityismiehen kanssa kauppoihin pyörimään, että saisin ajatukset pois lukemisesta. Oli pakko saada irtiotto tästä puolitoista kuukautta kestäneestä aikasiepparista. Kotona tartun materiaaleihin uudestaan ja uudestaan. Mietin, että aina voi lukea enemmän, aina voi kerrata lisää. Kotona en pääse eroon suorittamisestani. En ole ikinä ollut näin tosissani minkään tekemiseni suhteen, en edes ylioppilaskirjoitusten. Se oli sitä aikaa, kun en vaan jaksanut välittää. Nyt välitän niin paljon, että lähentelen jo tuttua luovuttamisen rajaa. Haluan niin kovasti, että olen kankea kauhusta.
Pitäisi muistaa paniikin olevan vaan tunne, eikä osaamiseni mittari. Pitäisi muistaa ne tosiasiat, eikä miettiä oletettuja huonoja asioita, joilla ei välttämättä ole mitään totuuspohjaa.
Minä hallitsen materiaalin hyvin. Minulla on motivaatiota. Se voi aivan hyvin olla tarpeeksi!
Tämä on nyt jälleen uuden oppimisen paikka: jättää pelot narikkaan ja keskittyä siihen mitä minä osaan ja ajatella, että aina on mahdollista olla yksi niistä, jotka paikan saavat.
Olen nollauslenkin tarpeessa. Jospa jalat olisivat huomenna parantuneet ja voisin mennä päästelemään höyryjä pihalle. Illalla voisin lukemisen sijaan tehdä jalkahoidon ja muita hemmotteluja. Niskahierontakaan ei olisi hassumpi keino valmistautua viimeisenä iltana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti