Kirjoitan hiljaisessa kodissa, yksin, rauhassa. Nautin yksinäisyydestä, mutta pelkään pimeää. Minulla on vilkas mielikuvitus ja katson liikaa rikossarjoja. Siksi tarkistelen huoneita ja kuvittelen kaikenlaista. Pakkohan minun on yksin pystyä olemaan. Siispä unohdan pelkoni (ainakin hetkeksi...) ja sukellan sanojen maailmaan.
Eilen hyvä ystävä kävi kylässä. Erityinen. Rakas. Me esittelimme toisillemme uudet onnemme, rakkautemme. Meillä oli mukava ja lämmin olo ja lapset pörräsivät keskellämme. Me olimme onnellisia toisistamme ja toistemme onnesta.
Ystävyys on parhaillaan oleilua, rakkautta, ymmärrystä ja aitoa tunnetta. Se pysyy, vaikka ei aina ehtisikään nähdä. Siellä se on. Se on olemassa siellä, eikä tarvitse pelätä, että se katoaa, vaikka menisi aikaa tapaamisten välillä.
Minä haluan pitää nykyään vaan hyvät ihmiset lähelläni. Ihmiset, joilta minä saan energiaa, ja joille minä pystyn välittämään jotain hyvää takaisin. En tarvitse energiasyöppöjä ihmisiä, minä kulun sellaisten seurassa liian tyhjiin.
Minusta tuntuu, että minä kerään tällä hetkellä sen purkautuneen pahan tilalle rakkautta, ymmärrystä ja hyvää energiaa. Olen ihan hämmästynyt, miten paljon hyvää minuun mahtuu virtaamaan. Kaiken sen pahan jälkeen. Se täytyi vain päästää menemään.
Voi kuinka ihmiset vaan puhuisivat, puhuisivat ja puhuisivat. Niin moni lähtisi parantumaan ja saisi paljon ihanaa kaiken sen taakan tilalle. Heidän tarvitsisi vain avautua. Kymmeniä, ehkä satoja kertoja, mutta silti. Se on kaiken vaivan arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti