Ystävyyden oppitunti

Lapsena ja nuorena ystävyys oli helppoa: oli aikaa, eikä ollut aikuisuuden tuomia tylsiä velvollisuuksia.Sen kun paineli kaverin ovelle. Välillä kotiin tankkaamaan ja takaisin leikkeihin. Tunnista toiseen.
Teininä leikki vaihtui hengailuun. Kuunneltiin musiikkia, maleksittiin,haaveiltiin ja haahuiltiin kaupoissa. Joka päivä oltiin. Teininä ystävyys on kuin parisuhde parhaimmillaan: tiivistä oloa, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja suurimmaksi osaksi hauskaa.

Kun aikuisuus saapuu, kaikki muuttuu. Se ei tapahdu yhdessä yössä tietenkään. Salakavalasti aika ryhtyy harventamaan kaveripiiriä. Ihmiset lähtevät eri opiskelupaikkoihin ja toiset perustavat perheen.
Minä koin äitiyden romahduttaneen ystävyyssuhteeni hetkeksi. Meidän väliimme kasvoi muuri, joka oli niin suuri, ettei sen takaa jaksanut aina edes huudella toisia. Sitä sitten ajoittain tyytyi siihen, että sinä olet siellä ja minä täällä. Elämänrytmi, haaveet ja arki olivat niin erilaisia minulla lapsen kanssa kuin ystävilläni opiskelija/työarjessa.

Tuli hirveitä pettymyksiä. Minua ei enää pyydetty minnekkään. Se kirveli sydämessä kovasti, sillä tunsin, että ystävät ovat hylänneet minut. He ovat varmasti vaan ajatelleet, etten minä pääse tulemaan tai jaksa lähteä. Siinä he olivatkin oikeassa, mutta se tunne, että minua olisi kuitenkin pyydetty ja kaivattu mukaan olisi ollut korvaamattoman tärkeä. Se, että olisi osoitettu, että samassa junassa ollaan, vaikkakin eri vaunussa.

Vinkki: Älkää olettako, kysykää!

Jossain vaiheessa ystävyys voi kallistua suorittamisen puolelle. Kaikesta ajasta on tehtävä laatuaikaa ja on ehdittävä hirveästi yhdessä illassa. Kerätään kaikki kokoon ja keksitään jotain tekemistä. Loppujen lopuksi huomataan, ettei olla taaskaan ehditty vaihtamaan kaikkien kanssa edes kuulumisia.

Vinkki: Voi tavata useammin, jolloin tapaamiselle ei aseteta niin suuria paineita. Voi tavata vaan kahdestaan, ilman kummempaa tekemistä.

Oikeasti ihmisillä ei ole niin kiire. On lapset,on parisuhde, on työ, on harrastukset, mutta on myös aikaa. Poikaystävän kanssa halutaan viettää laatuaikaa viikonloppuna, mutta parin tunnin nipistys ystävälle ei ole mahdottomuus. Edelleen on koko viikonloppu aikaa ja mieliala kohoaa varmasti. Ystävyydestä saa voimaa. Ei kasva sitä kuuluisaa kuilua, jonka jälkeen on niin vaikea nähdä, vaikka haluaisikin.

Vinkki: Ystävyyttä pitää hoitaa. Ystävyydelle pitää antaa aikaa. Kenenkään aika ei ole niin kallisarvoista, ettei ehtisi.

Ylpeys ei aina ole hyvästä. Minusta tuli ajan kanssa ylpeä ja ajattelin, että kyllä minua taas pyydetään, kun seura kelpaa. Jäin passiivisesti odottamaan ja jos odotus venyi pitkäksi, minä harmistuin. Harmistuin etenkin niille, jotka olivat minut hylänneet, minun mielestäni siis. Tein työtä ajatusteni kanssa, että en voi kuvitella olevani joku, jolta varataan aikaa. Minun täytyy itse tehdä jotain.

Vinkki: Jos on paljon aikataulutettuja menoja, ota kalenteri käteen ja ota yhteys kaveriin, jota kaipaat. Sopikaa meno heti eikä sitten joskus. Siellä se sitten on, valmiina odottamassa.

Kun ystävällä on vaikeaa, pitää siihen puuttua. Kysyä: "Mikä on?" "Voinko auttaa?". Eikä oikeasti päästää suustaan pelkkää sanahelinää ja jättäytyä passiivisesti odottamaan, että kyllä se sieltä kolostaan ryömii aikanaan. Minä esitin liian pitkään kaiken olevan hyvin. En kertonut kenellekkään voivani huonosti, ja että parisuhteeni vetelee viimeisiään. Kasvatin ahdistuksen sisälleni. En minä kehdannut, sillä koin huonommuutta ihan typeristä asioista. En halunnut epäonnistua julkisesti ja saada sääliä. Niinä hetkinä kun imeskelin suklaakarkkeja sohvalla, että saisin energiaa kävellä, olisin toivonut olkapäätä. Olisin toivonut paikkaa mihin mennä yöksi ja itkeä. Olisin toivonut, että joku tulee luokseni ja sanoo: "Nyt Vella menet suihkuun." ja kävelyttänyt väkisin korttelin ympäri. Olisinpa osannut kertoa myös ystävilleni, mitä kaipaan. Kyllä minä tiedän, että he minusta välittävät ja varmasti olivat huolissaan. He eivät vaan halunneet häiritä suruani.

Vinkki: Kävele rohkeasti toisen tontille ja auta. Peräänny vasta sitten kun toinen sanoo haluavansa olla yksin ja tee sekin varauksella.

Keskity ystävään, kun tapaat häntä. Kuuntele mitä hänellä on sanottavaa ja kysele. Itse tein pitkään niin, että "kuuntelin" ja unohdin. Kysyin samat asiat aina uudelleen. Minua hävetti, koska olin kuunnellut, mutten tarpeeksi keskittyneesti. Niin minä sitten aloin kysellä kaikenlaista ja aloin muistaa juttutuokioista enemmän. Se on toisen kunnioittamista, että muistaa eikä vetoa huonoon muistiinsa tai kiireiseen elämään. Muuten tulee vaan tunne, että turhaan minä näitä juttuja kerron, kun et kuitenkaan muista.

Vinkki: Kuuntele, niin sinuakin kuunnellaan.

Tälle viikolle olen sopinut kahdet "mahdottomat" treffit:
 Toiset ovat lounastreffit kiireisen, toisessa kaupungissa opiskelevan, ystävän kanssa. Pyysin hänet luokseni ja valmistamme yhdessä "köyhien naisten lounaan". Hän ilahtui pyynnöstäni kovasti ja minä ilahduin hänen hyvästä mielestään.

Toiset ikikiireisen, uraa täyttä häkää luovan, vanhan ystävän kanssa. Hänellä ei ole koskaan aikaa ja se on saanut minut useasti raivon partaalle. Olen tajunnut sen johtuvan siitä, ettei hän osaa sanoa ei. Mutta hän on minun rakas ystäväni nuoruudesta asti ja minä haluan olla ärsyyntymättä. Hänelle tarvitsee itse ehdottaa tapaamista ja kyllä aikaa aina jostain järjestyy sitten. Hänkin muisti erikseen mainita, miten mukavaa on, kun pyysin. Se on paras palkinto pyytämisen "vaivasta".

Vinkki: Ennen kuin haaveilet unelmaystävästä, muutu itse sellaiseksi.