Minua jäi vaivaamaan ajatus , joka sai alkunsa tekstistä, joka minun piti suomentaa kurssille. Aihe herätti minussa laajan skaalan tunteita; närkästystä, surua, ihmetystä ja myös pientä kateutta. Aihe osui arkaan paikkaan ja teki minussa kipeää. Se kumahti voimalla haavoittuneeseen itsetuntooni ja sivalsi luonnettani , josta osa rakastaa yltäkylläisyyttä ja materiaa. On aina rakastanut.
Aloin miettiä, että olenko todellakin ihmisenä näin pieni. Enkö ole yhtään kasvanut? Vai kiellänkö itseltäni taas kerran halun haluta? Saahan sitä kuitenkin miettiä ja ihmetellä, vailla sen suurempaa paheksuntaa suuntaan tai toiseen.
Olen jo lapsena kokenut jääväni myös taloudellisesti paitsi. Äiti oli pitkään kotiäiti ja työttömänä elämänsä loppuvuodet. En tiedä saanko siihen koskaan rehellisiä vastauksia, nyt kun olen viimein alkanut miettiä, että miksi. Isä taas teki duunarin hommia, joista pääsi kylläkin vuosien varrella ylenemään. Yhdellä palkalla siis olemme eläneet monet vuodet.
Minä kuljin veljeni vanhoissa vaatteissa ja joskus sain "uusia" kirpputorilta. Sain minä ensimmäiset korkokenkäni 5-vuotiaana, tosin nekin minä ostin mummolta saamilla rahoilla. Asia alkoi häiritä joskus alaluokilla, kun uusia vaatteita sai oikeasti ruinata. "Ei ole varaa.", oli vastaus. Minun taistelijaluonteeni ei voinut käsittää, miksi ei oolle annetaan valta. Miksi ei tehdä jotain, jotta sitä rahaa tulisi? Minun piti kuitenkin lapsena tyytyä ja tuntea sitten omassa päässäni sitä häpeää, kun olisi tahtonut jotain uutta välillä. "Ei kaikkea voi saada." tuli myös tutuksi. Mutta kun edes joskus olisi saanut muulloinkin kuin silloin, kun jotain meni rikki.
Harrastuksiin tarjottiin usein syyksi rahattomuutta. Kyllä minä kaikkea pientä kokeilin, mutta minua ei kannustettu jatkamaan, vaan annettiin lopettaa. Minua ei opetettu voitonnälkäiseksi ja sinnikkääksi, vaan minun annettiin luovuttaa. Minähän olin pieni, kärsimätön tuuliviiri. Olin itse vastuussa siipieni voimistumisesta. Eihän siitä sitten mitään tullut, vaan minä mätkähdin pesästä suoraan maahan kerta toisensa jälkeen.
Tänä päivänä katson ympärilleni ja mietin, että minä elän niin eri todellisuudessa kuin monet. Läheisilläni on erilaisia etuuksia; toisilla vanhempien säästämä pesämuna, toiset asuvat melkein ilmaiseksi vanhempien omistamassa asunnossa, toiset ovat saaneet vanhemmilta käyttöön auton, jotkut lahjaksi ajokortin , valmennuskurssin tai lapsilleen vaatteita. Haluan korostaa, miten onnellinen heidän puolestaan olen, enkä tahdo keneltäkään mitään ottaa pois. Silti mieltäni vaivaa ajatus, että miksen minä ole saanut jotain. Se ajatus pyrkii väkisin mieleeni, vaikken minä siihen ajatukseen voi jäädä lillumaan. Ajan kanssa minä hukkuisin katkeruuteen.
Minäkin haluan kuulua välillä saajien jengiin. Ja ettei unohdettaisi, kuinka raha ei tuo onnea ja kuinka paljon minä olen kuitenkin elämässäni saanut, se ei poissulje näitä tunteita. Minun tunteeni eivät ole vääriä tai epäoikeudenmukaisia. Minun tunteeni ovat terveitä ja ne ajavat minua kohti unelmiani. En hyväksy enää sitä, että joku sanoo mitä minun pitäisi tai ei pitäisi tuntea. Tunteet tulevat ja menevät ja ne vaan ovat. Ne pitää tuntea, purkaa ja käsitellä tai ne tekevät vahinkoa. Rikkinäisimmät ihmiset ovat tunteiden tukahduttajia. Tukahdetut tunteet ovat kuin miinoja, jotka ehkä onnistutaan hautaamaan joksikin aikaa. Kyllä jokainen miinanpiilottaja tietää, että siellä se on, vaikka kuinka yrittäisi unohtaa. Pahimmillaan sitten unohtaa ja loukkaa itsensä pahasti astuessaan siihen hetkellä, johon ei ole valmistautunut. Siispä suosittelen sitä miinanraivausta turvallisissa käsissä ihan jokaiselle, joka kärsii jostain tunteesta tai traumasta, pienestäkin. Me aikuiset kun tiedämme jo, että vaikka sulkee silmät asioilta, ei tarkoita sitä, että ne eivät olisi olemassa.
Jaksan ihmetellä, miten niin monella nuoreen ikään mennessä on kaikkea. Miten minun käsitys opiskelija-elämästä on oikeasti sitä nuudelin syömistä ja eurojen laskemista. Silti monet tuntuvat shoppailevan ja miettivän lähinnä sitä, milloin mennä salille, baariin tai mikä olisin parhain merkkilaukku viidennelle ulkomaanmatkalle tänä vuonna. Minä en voisi kuvitellakaan hankkivani salikorttia ja minä elän kuitenkin opintotukea suuremmalla summalla. Minä lasken aika tarkkaan, mitä on varaa ostaa kaupasta ja onko varaa mennä baariin. Useimmiten en raaski, koska sillä rahalla saa niin paljon ruokaa.Ulkomaanmatkalla en ole ollut vuosiin ja se ajatus tuntuu niin kaukaiselta, että en osaa kiukutella tai päästä "Pakko päästä stressilomalle"- virtaan.
Monella on uusimmat puhelimet, tietokoneet, padit, kamerat, harrastusvälineet ja jatkuva vaate-, asuste- ja koruvirta. Entä ne merkkilaukut sitten? Itselläni menisi varmaan vuosia säästää sellaiseen. Ja silti olisi niin monta hyödyllistä hankintaa ennen sitä. En ole voinut edes haaveilla uusista silmälaseista muutamaan vuoteen ja toiset hankkivat useat vuodessa. Kameraakaan en omista ja se kyllä harmittaa kun haluaisin lapsia kuvata, koska näitä vuosia ei saa takaisin kuvaamalla jälkeenpäin.
Pohdin, ovatko monen vanhemmat vaan myös rahallisesti apuna lastensa elämässä? Sen verran minäkin tiedän, ettei täyspäiväisesti opiskelevalla ole varaa kaikkeen, jatkuvasti. Eikä se minulle kuulu, mutta uteliaana ihmisenä mietin tätä kuviota. Se on niin utopistinen maailma ihmiselle, joka on pariin otteeseen aloittanut elämänsä tuhkan seasta pelkkä rakkaus takataskussaan. Rakkaus on ihanaa ja elintärkeää, mutta se ei täytä vatsaa, maksa vuokraa eikä tyydytä kaikkea unelmia.
Luen monia päiväkirjoja ihaillen ja hämmästellen. Välillä huokailen haikeudesta ja kenties kateudesta, mutta ne myös inspiroivat minua. Jotain tuollaista minäkin tahdon.Minä vaan tosissani istun ja ihmettelen, sillä itse olen haaveideni täyttyessäni varmasti lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta eikös sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Minä sentään yritän.
Tästä aiheesta on niin paljon kirjoitettavaa, mutta ajatus rönsyilee pahasti ja pitää palata tosielämään, joissa odottaa jättimäinen pyykkivuori ja omituiset höpöttäjät täyttävät pian nämä neliöt jutuillaan ja kikatuksillaan.
Ja mitä asumiseen tulee, eivät ne lapset niin paljon tilaa vie. Ei ole pakko olla heti kuutta huonetta ja keittiötä. Useampi henkilö mahtuu kaksioonkin lähes ongelmitta. Kun kaikilla on henkistä tilaa, ei niin haittaa välillä kyhnöttää kylki kyljessä. Se on jopa aika kivaa.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
tiistai 5. helmikuuta 2013
Haviseva haavanlehti
Vanhemmuuden yksi inhottavimpia velvollisuuksia on selvitä vatsataudista. Hoidat ensin sairaita ja kun muut ovat tervehtyneet, sairastut itse. Ei ole voimia kuin olla, mutta kun on pakko! Miksi tämä tauti on niin kovin mieltynyt lapsiperheisiin? Jopa useamman kerran vuodessa?
Ohessa tarina, joka saattaa olla totta.
Ensi sairastuivat Kääpiöt. Ja mitä teki Lumikki? No, Lumikkihan vuorasi sängyt ja sohvat pyyhkeillä, tyhjenteli ämpäreitä ja pesi oksennuspyykkiä, jota oli paljon. Lumikki pesi seinät ja kuurasi vessaa, että pöpömäärät pysyisivät minimissä. Kääpiöt tahtoivat sitä, tätä ja tota, joten Lumikkihan juoksi. Antoi lääkettä ja vitamiineja.
Kun pöpön karkotusta oli jatkunut pari päivää, tuli Lumikille se outo olo. Ruoka ei maistunut, koska tiesi, mitä tuleman pitää. Ainahan sitä toivoisi, että taudilta joten kuten säilyisi, mutta kerran se oli hyvin tarttuvaa ja Lumikki oli saanut oksennukset päälleenkin, niin...saahan sitä toivoa vaikka kuuta taivaalta. Lumikki heräsi aamuyöllä siihen, että niveliä ja luita särkee kuin ne olisivat räjähtämässä. Kaikki muut nukkuivat rauhallista unta, jopa reissultaan kotiutunut Prinssi. Sekin Lumikkia otti päähän; oliko miehillä joku kalenteri, josta ne tiesivät etukäteen, milloin tulee olemaan rankkaa ja osaavat lähteä silloin viettämään vapaa-aikaa?
Lumikin lumivalkea iho tuntui polttavan kuumalta ja vatsassa pyöri tulimeri. Sitten se alkoikin. Toki juuri muutamaa tuntia ennen, kuin Lumikilla olisi ollut tärkeä tapaaminen. Kivahan se oli vessan lattialta soitella itku silmässä ja perua tulo viisi minuuttia tapaamisen alkamisen jälkeen. Elämä on, sadussakin.
Tarina tarvitsee kuitenkin onnellisen lopun ja sen se myös saa; Painajais-aamun jälkeen Prinssillä oli vapaapäivä, jonka hän käytti ruuanlaittoon ja kääpiöiden kaitsemiseen. Lumikki makasi tuntikaupalla pimeässä huoneessa korvatulpat korvilla nukkuen. Hän heräsi vasta illalla ja keitti puuroa kaikille.
Seuraavana aamuna Entinen Prinssi soitti ja sanoi, että voi ottaa Kääpiöt luokseen pariksi tunniksi, että Lumikki saa levätä. Riemusta kiljuen Lumikki viskoi haalareita ja hanskoja eteiseen ja lähetti Kääpiöt hyvillä mielin matkaan. Lumikki heitti itsensä makuuasentoon, söi sipsejä ja suklaata, nautti hiljaisuudesta ja eli päivän onnellisena loppuun asti.
Ohessa tarina, joka saattaa olla totta.
Ensi sairastuivat Kääpiöt. Ja mitä teki Lumikki? No, Lumikkihan vuorasi sängyt ja sohvat pyyhkeillä, tyhjenteli ämpäreitä ja pesi oksennuspyykkiä, jota oli paljon. Lumikki pesi seinät ja kuurasi vessaa, että pöpömäärät pysyisivät minimissä. Kääpiöt tahtoivat sitä, tätä ja tota, joten Lumikkihan juoksi. Antoi lääkettä ja vitamiineja.
Kun pöpön karkotusta oli jatkunut pari päivää, tuli Lumikille se outo olo. Ruoka ei maistunut, koska tiesi, mitä tuleman pitää. Ainahan sitä toivoisi, että taudilta joten kuten säilyisi, mutta kerran se oli hyvin tarttuvaa ja Lumikki oli saanut oksennukset päälleenkin, niin...saahan sitä toivoa vaikka kuuta taivaalta. Lumikki heräsi aamuyöllä siihen, että niveliä ja luita särkee kuin ne olisivat räjähtämässä. Kaikki muut nukkuivat rauhallista unta, jopa reissultaan kotiutunut Prinssi. Sekin Lumikkia otti päähän; oliko miehillä joku kalenteri, josta ne tiesivät etukäteen, milloin tulee olemaan rankkaa ja osaavat lähteä silloin viettämään vapaa-aikaa?
Lumikin lumivalkea iho tuntui polttavan kuumalta ja vatsassa pyöri tulimeri. Sitten se alkoikin. Toki juuri muutamaa tuntia ennen, kuin Lumikilla olisi ollut tärkeä tapaaminen. Kivahan se oli vessan lattialta soitella itku silmässä ja perua tulo viisi minuuttia tapaamisen alkamisen jälkeen. Elämä on, sadussakin.
Tarina tarvitsee kuitenkin onnellisen lopun ja sen se myös saa; Painajais-aamun jälkeen Prinssillä oli vapaapäivä, jonka hän käytti ruuanlaittoon ja kääpiöiden kaitsemiseen. Lumikki makasi tuntikaupalla pimeässä huoneessa korvatulpat korvilla nukkuen. Hän heräsi vasta illalla ja keitti puuroa kaikille.
Seuraavana aamuna Entinen Prinssi soitti ja sanoi, että voi ottaa Kääpiöt luokseen pariksi tunniksi, että Lumikki saa levätä. Riemusta kiljuen Lumikki viskoi haalareita ja hanskoja eteiseen ja lähetti Kääpiöt hyvillä mielin matkaan. Lumikki heitti itsensä makuuasentoon, söi sipsejä ja suklaata, nautti hiljaisuudesta ja eli päivän onnellisena loppuun asti.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Unettomuutta ja ajatuksia
Minä ehdin jo vähän toivoa, että säästyisimme tältä. Pitäisi kai olla kiitollinen, koska ennen tämä käytiin läpi kahdesti talvessa, ja nyt kahtena viime vuotena vain kerran. Vatsatauti ei kuitenkaan ole se mieluisin vieras.
Vasta yksi on oksentanut, mutta sekin on liikaa. Tämä kuvottava haju, mikä ei poistu edes tuulettamalla, leijuu jokaisessa nurkassa. Pyykkikone tekee orjan työtä. Minä nukun patjalla olohuoneessa potilaan kanssa. En tiedä vellooko minua oikeasti, vai heräsinkö nälkään ja ikävään.
Väsyttää niin, ettei jaksaisi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät anna minun nukahtaa. Eivät ennen kuin ne ovat päästä pois kirjoitettu.
On valtava ikävä Erityismiestä. Kaipaan hänen kättään ympärilläni. Hänen lämpöään ja peiton alta pilkistävää tukkaa. En tiedä kuinka maltan odottaa iltaan saakka, että saan hänet kotiin. Erityismies on pitämässä hauskaa, mikä on toki hyvä asia, mutta minä pelkään jälleen. Pelkään sitä miehistä maailmaa, missä kaverit takaavat syyttömyyden ja mikä jossain reissulla tapahtuu, se sinne kyllä jää.
Ja sitten taas sätin itseäni, että eihän Erityismies ole sellainen, kyllähän minun olisi pitänyt se jo huomata. Toisaalta mietin, että enhän minäkään ole sellainen ja silti puukotin toista selkään ja rikoin uskollisuuden näkymätöntä lakia.
Lähtiessään Erityismies oli vielä niin komeakin. Minä olin kuin vastarakastunut katsellessani hänen tekeevän lähtöään, hyvä, että tajusin hengittää. Muistin salamana ne hetket, jolloin en vielä tuntenut häntä. Silloin mietin nähdessäni hänet, että miten joku saakin vatsalaukun heittämään volttia ja sydämen sekoamaan rytmissään joka kerta, vain pelkästään sillä, että kävelee vastaan.
Jostain nämä inhottavat mielikuvat ajautuvat päähäni. Kyllä Erityismies minun pelkoni arvaa ja on varmasti siitä pahoillaan, varsinkin, jos on syytön. On varmasti rankkaa todistella omaa syyttömyyttään ja turhauttavaa se on siksi, että minähän olen itse pettänyt. Mutta juuri siksi minä pelkäänkin! Tiedänhän minä, että vaikka rakastaa toista kuuhun ja takaisin eikä tahdo satuttaa, siihen on riskinsä ajautua.
En minä kuitenkaan hänen lahkeessaan roiku itkemässä ja tivaamassa. En edes kysy. Minä murehdin näitä hänen poissaollessaan ja joskus hänen läsnäollessaankin. Silloin minä saatan vaipua ajatuksiini ja muuttua vakavaksi. Minä poistun ajatusteni salahuoneeseen, minne kukaan muu ei pääse ja missä ajatukset -niin hyvät kuin pahatkin- virtaavat.Erityismies usein kysyykin: "Nyt mietit taas jotain semmoisia?" ja minä nyökkään. Semmoisilla hän tarkoittaa pelkoja ja pahoja asioita. Tämänkin hän hoitaa niin ihanasti; osoittaa ymmärrystä sanoittamalla minun tunteitani kun minä olen tunteen sisällä eksyksissä.
Oli se sitten Jumala, Amor, Kohtalo tai Sattuma, niin kiitos. Kiitos, että annoitte meidän kahden kohdata ja rakastua.
Vasta yksi on oksentanut, mutta sekin on liikaa. Tämä kuvottava haju, mikä ei poistu edes tuulettamalla, leijuu jokaisessa nurkassa. Pyykkikone tekee orjan työtä. Minä nukun patjalla olohuoneessa potilaan kanssa. En tiedä vellooko minua oikeasti, vai heräsinkö nälkään ja ikävään.
Väsyttää niin, ettei jaksaisi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät anna minun nukahtaa. Eivät ennen kuin ne ovat päästä pois kirjoitettu.
On valtava ikävä Erityismiestä. Kaipaan hänen kättään ympärilläni. Hänen lämpöään ja peiton alta pilkistävää tukkaa. En tiedä kuinka maltan odottaa iltaan saakka, että saan hänet kotiin. Erityismies on pitämässä hauskaa, mikä on toki hyvä asia, mutta minä pelkään jälleen. Pelkään sitä miehistä maailmaa, missä kaverit takaavat syyttömyyden ja mikä jossain reissulla tapahtuu, se sinne kyllä jää.
Ja sitten taas sätin itseäni, että eihän Erityismies ole sellainen, kyllähän minun olisi pitänyt se jo huomata. Toisaalta mietin, että enhän minäkään ole sellainen ja silti puukotin toista selkään ja rikoin uskollisuuden näkymätöntä lakia.
Lähtiessään Erityismies oli vielä niin komeakin. Minä olin kuin vastarakastunut katsellessani hänen tekeevän lähtöään, hyvä, että tajusin hengittää. Muistin salamana ne hetket, jolloin en vielä tuntenut häntä. Silloin mietin nähdessäni hänet, että miten joku saakin vatsalaukun heittämään volttia ja sydämen sekoamaan rytmissään joka kerta, vain pelkästään sillä, että kävelee vastaan.
Jostain nämä inhottavat mielikuvat ajautuvat päähäni. Kyllä Erityismies minun pelkoni arvaa ja on varmasti siitä pahoillaan, varsinkin, jos on syytön. On varmasti rankkaa todistella omaa syyttömyyttään ja turhauttavaa se on siksi, että minähän olen itse pettänyt. Mutta juuri siksi minä pelkäänkin! Tiedänhän minä, että vaikka rakastaa toista kuuhun ja takaisin eikä tahdo satuttaa, siihen on riskinsä ajautua.
En minä kuitenkaan hänen lahkeessaan roiku itkemässä ja tivaamassa. En edes kysy. Minä murehdin näitä hänen poissaollessaan ja joskus hänen läsnäollessaankin. Silloin minä saatan vaipua ajatuksiini ja muuttua vakavaksi. Minä poistun ajatusteni salahuoneeseen, minne kukaan muu ei pääse ja missä ajatukset -niin hyvät kuin pahatkin- virtaavat.Erityismies usein kysyykin: "Nyt mietit taas jotain semmoisia?" ja minä nyökkään. Semmoisilla hän tarkoittaa pelkoja ja pahoja asioita. Tämänkin hän hoitaa niin ihanasti; osoittaa ymmärrystä sanoittamalla minun tunteitani kun minä olen tunteen sisällä eksyksissä.
Oli se sitten Jumala, Amor, Kohtalo tai Sattuma, niin kiitos. Kiitos, että annoitte meidän kahden kohdata ja rakastua.
torstai 31. tammikuuta 2013
Pelot ja neuroosit
Minulla on taipumus pelätä herkästi. Minulla on trauman aiheuttama käytösmalli, jota toistan. Aina kun alan tuntea itseni todella onnelliseksi, myrkyttyy mieleni peloilla. Pelot paisuvat ja tuovat esiin paniikkihäiriön ja mitä enemmän oireita tulee esiin, sitä enemmän minä häpeän. En ole kehdannut puhua täysin kaikista peloistani, en ystäville, en Entiselle, enkä Erityismiehelle.
Katoaisivatko ne jos kertoisin? Pienenisivätkö ne siedettäviksi?
Kärsin agorafobiasta eli avaranpaikan kammosta. Tarkemmin minä pelkään ihmismassoja. Pelkään, että joku tulee ja tappaa minut tai kaappaa lapseni. Minulle matka lasten kanssa olisi täyttä pelkoa, sillä pelkäisin kuollakseni jonkun kaappaavan lapseni ja vievän mukanaan pedofiilirinkiin. Ajatuskin oksettaa.
Ihmismassat ovat myös täynnä melua ja minä olen meluherkkä. Nautin hiljaisuudesta ja miedoista äänistä. Huutaminen inhottaa minua, ja kun joku alkaa huutaa, tekee mieli juosta karkuun ja piiloutua. Kun riitelen jonkun kanssa ja toinen alkaa huutamaan, minä vaikenen. Huuto lukitsee minut sisältä.
Yllättävää kyllä, kärsin myös klaustrofobiasta eli umpiokammosta. Ahdistun ahtasta tilasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos joku yrittää ohjailla tai rajoittaa minua, minä raivaan itselleni tilaa. Lintu häkissä-tilaksi minä sitä kutsun. Jos joudun sellaiseen tilanteeseen, väännän nokallani kalterit sivuun vaikka väkisin. Minua ei saa eikä voi kahlita.
Fyysisesti en kestä, jos joku pitää minua väkisin paikallaan vaikkapa makaamalla päällä. Erityismies kääri minut leikillään peittoon ja minä meinasin itkeä paniikista. Muistan jo lapsena nähneeni unia, joissa minut haudataan elävältä. Selittämätön pelko, mutta syntynyt jo aikoja sitten. Ehkä siihenkin löytyy vielä joskus selitys.
Menettämisen pelko on jatkuva. Se kai aluksi esti minua kiintymästä Erityismieheen. Minä en uskonut häneen, vaikka tykkäsin hänestä. Tuntuu hyvältä, että olin väärässä.
Eniten pelkään lento- ja auto-onnettomuuksia , syöpää ja muita kuolettavia sairauksia, hukkumista, tulipaloja ja ihmisiä, jotka tappavat. Pelkään korkeita paikkoja ja putoamista. Välillä hillitsen pelkoja paremmin ja välillä ne jylläävät. Joskus olen pelännyt niin paljon, että se on estänyt minua kokemasta asioita.
Oli aika, jolloin kärsin neurooseista pahasti. Ja ihan pakonomaisista sellaisista. Kuvittelin suojaavani itseäni niillä, mutta samalla ne verottivat elämääni. Äitiys helpotti niitä jostain syystä. Siinä ei paljoa ollut tehtävissä kun lapsi söi selän takana lunta, hiekkaa ja sisälläkin lattialta ties mitä nököjä. Oli pakko tottua, ettei siihen kuole tai sairastu vakavasti.
Minä pesin käsiä yhdessä vaiheessa kuin hullu. Monta kertaa päivässä, niin että ne olivat vereslihalla. Jopa pomoni huomautti minulle siitä ja naurahti kuinka ei ole koskaan joutunut sanomaan siitä, että joku pesee käsiään liikaa. Kaikki, mihin joku on voinut koskea,kuvotti. Ovenkahvat, rullaportaiden käsinojat ja ostoskärryt olivat asioita, mitä vältin koskemasta paljain käsin. Saatoin olla 12 tuntia töissä käymättä vessassa, koska muut kuin tutut vessat saivat minut kavahtamaan kauhusta. Jos minulla ei ollut puhdistuspyyhkeitä mukana, iski paniikki ja piti mennä ostamaan.
Tätä jatkui kai pahimmillaan 4 vuotta, kunnes alkoi helpottaa. Kai minä yritin suojella itseäni maailmalta, vaikka ainoa mikä kaipasi hoitoa, oli minun mieleni.
Elän minä edelleen neuroosien ja kummallisten tapojen vallassa, mutta ne ovat joten kuten hallinnassa;
Tarkistan hellan levyt ja kahvinkeittimen. Pyydän Entistäkin tekemään näin kun lapset ovat hänellä.
Katson, että ovet ovat lukossa.
Kädet pestään aina, kun tullaan kotiin.
Verhot pitää olla kiinni nukkumaan mennessä. Oikeastaan heti hämärällä.
Hiljaisessa ja pimeässä ei voi nukahtaa.
Minulla on oma paikka ruokapöydässä.
Paina ulko-ovea 2-3 kertaa varmistaakseni, että se on kiinni. Tämä lienee vanhin neuroosini.
Laskut pitää maksaa viimeistään eräpäivänä, mieluiten heti.
Pienetkin hoitamattomat asiat voivat viedä yöunet.
Uskon, että oireet lievittävät vielä ja tulen elämään toivottavasti taakattomampaa elämää mitä elin ja elän. Nyt kun olen myöntänyt, ettei kaikki ole hyvin, voin sairastaa. Ja kun olen antanut itseni sairastaa, voin myös parantua. Lääkkeet tasaavat minun mieleni järkyttämää elimistöä. Ne ovat minun apuvälineeni, minun kävelykeppini, kunnes olen tarpeeksi vahva omille jaloilleni. Terapia on minun voiteeni, joka auttaa poistamaan bakteerit haavoista ja parantamaan sisällä muhineen tulehduksen. Entinen on minun turvasatamani, joka tuntee minut, ja johon voin ,kaikesta kinasta huolimatta, luottaa. Lapset antavat minulle toivoa ja saavat minut arvostamaan itseäni, sillä he rakastavat minua ja minä heitä. He ovat minun syyni parantua ja haluni elää nauttien. Erityismies on minun eheyttävä rakkauteni, jota en ole tällä tavalla kokenut, ehkä aikoihin, ehkä ikinä. Erityismies ei halveksu eikä tuomitse,vaan ottaa syliin. Hän ei vaadi minulta mitään eikä vaadi minua olemaan muuta kuin mitä haluan olla.
Katoaisivatko ne jos kertoisin? Pienenisivätkö ne siedettäviksi?
Kärsin agorafobiasta eli avaranpaikan kammosta. Tarkemmin minä pelkään ihmismassoja. Pelkään, että joku tulee ja tappaa minut tai kaappaa lapseni. Minulle matka lasten kanssa olisi täyttä pelkoa, sillä pelkäisin kuollakseni jonkun kaappaavan lapseni ja vievän mukanaan pedofiilirinkiin. Ajatuskin oksettaa.
Ihmismassat ovat myös täynnä melua ja minä olen meluherkkä. Nautin hiljaisuudesta ja miedoista äänistä. Huutaminen inhottaa minua, ja kun joku alkaa huutaa, tekee mieli juosta karkuun ja piiloutua. Kun riitelen jonkun kanssa ja toinen alkaa huutamaan, minä vaikenen. Huuto lukitsee minut sisältä.
Yllättävää kyllä, kärsin myös klaustrofobiasta eli umpiokammosta. Ahdistun ahtasta tilasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos joku yrittää ohjailla tai rajoittaa minua, minä raivaan itselleni tilaa. Lintu häkissä-tilaksi minä sitä kutsun. Jos joudun sellaiseen tilanteeseen, väännän nokallani kalterit sivuun vaikka väkisin. Minua ei saa eikä voi kahlita.
Fyysisesti en kestä, jos joku pitää minua väkisin paikallaan vaikkapa makaamalla päällä. Erityismies kääri minut leikillään peittoon ja minä meinasin itkeä paniikista. Muistan jo lapsena nähneeni unia, joissa minut haudataan elävältä. Selittämätön pelko, mutta syntynyt jo aikoja sitten. Ehkä siihenkin löytyy vielä joskus selitys.
Menettämisen pelko on jatkuva. Se kai aluksi esti minua kiintymästä Erityismieheen. Minä en uskonut häneen, vaikka tykkäsin hänestä. Tuntuu hyvältä, että olin väärässä.
Eniten pelkään lento- ja auto-onnettomuuksia , syöpää ja muita kuolettavia sairauksia, hukkumista, tulipaloja ja ihmisiä, jotka tappavat. Pelkään korkeita paikkoja ja putoamista. Välillä hillitsen pelkoja paremmin ja välillä ne jylläävät. Joskus olen pelännyt niin paljon, että se on estänyt minua kokemasta asioita.
Oli aika, jolloin kärsin neurooseista pahasti. Ja ihan pakonomaisista sellaisista. Kuvittelin suojaavani itseäni niillä, mutta samalla ne verottivat elämääni. Äitiys helpotti niitä jostain syystä. Siinä ei paljoa ollut tehtävissä kun lapsi söi selän takana lunta, hiekkaa ja sisälläkin lattialta ties mitä nököjä. Oli pakko tottua, ettei siihen kuole tai sairastu vakavasti.
Minä pesin käsiä yhdessä vaiheessa kuin hullu. Monta kertaa päivässä, niin että ne olivat vereslihalla. Jopa pomoni huomautti minulle siitä ja naurahti kuinka ei ole koskaan joutunut sanomaan siitä, että joku pesee käsiään liikaa. Kaikki, mihin joku on voinut koskea,kuvotti. Ovenkahvat, rullaportaiden käsinojat ja ostoskärryt olivat asioita, mitä vältin koskemasta paljain käsin. Saatoin olla 12 tuntia töissä käymättä vessassa, koska muut kuin tutut vessat saivat minut kavahtamaan kauhusta. Jos minulla ei ollut puhdistuspyyhkeitä mukana, iski paniikki ja piti mennä ostamaan.
Tätä jatkui kai pahimmillaan 4 vuotta, kunnes alkoi helpottaa. Kai minä yritin suojella itseäni maailmalta, vaikka ainoa mikä kaipasi hoitoa, oli minun mieleni.
Elän minä edelleen neuroosien ja kummallisten tapojen vallassa, mutta ne ovat joten kuten hallinnassa;
Tarkistan hellan levyt ja kahvinkeittimen. Pyydän Entistäkin tekemään näin kun lapset ovat hänellä.
Katson, että ovet ovat lukossa.
Kädet pestään aina, kun tullaan kotiin.
Verhot pitää olla kiinni nukkumaan mennessä. Oikeastaan heti hämärällä.
Hiljaisessa ja pimeässä ei voi nukahtaa.
Minulla on oma paikka ruokapöydässä.
Paina ulko-ovea 2-3 kertaa varmistaakseni, että se on kiinni. Tämä lienee vanhin neuroosini.
Laskut pitää maksaa viimeistään eräpäivänä, mieluiten heti.
Pienetkin hoitamattomat asiat voivat viedä yöunet.
Uskon, että oireet lievittävät vielä ja tulen elämään toivottavasti taakattomampaa elämää mitä elin ja elän. Nyt kun olen myöntänyt, ettei kaikki ole hyvin, voin sairastaa. Ja kun olen antanut itseni sairastaa, voin myös parantua. Lääkkeet tasaavat minun mieleni järkyttämää elimistöä. Ne ovat minun apuvälineeni, minun kävelykeppini, kunnes olen tarpeeksi vahva omille jaloilleni. Terapia on minun voiteeni, joka auttaa poistamaan bakteerit haavoista ja parantamaan sisällä muhineen tulehduksen. Entinen on minun turvasatamani, joka tuntee minut, ja johon voin ,kaikesta kinasta huolimatta, luottaa. Lapset antavat minulle toivoa ja saavat minut arvostamaan itseäni, sillä he rakastavat minua ja minä heitä. He ovat minun syyni parantua ja haluni elää nauttien. Erityismies on minun eheyttävä rakkauteni, jota en ole tällä tavalla kokenut, ehkä aikoihin, ehkä ikinä. Erityismies ei halveksu eikä tuomitse,vaan ottaa syliin. Hän ei vaadi minulta mitään eikä vaadi minua olemaan muuta kuin mitä haluan olla.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Ystävyyden oppitunti
Lapsena ja nuorena ystävyys oli helppoa: oli aikaa, eikä ollut aikuisuuden tuomia tylsiä velvollisuuksia.Sen kun paineli kaverin ovelle. Välillä kotiin tankkaamaan ja takaisin leikkeihin. Tunnista toiseen.
Teininä leikki vaihtui hengailuun. Kuunneltiin musiikkia, maleksittiin,haaveiltiin ja haahuiltiin kaupoissa. Joka päivä oltiin. Teininä ystävyys on kuin parisuhde parhaimmillaan: tiivistä oloa, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja suurimmaksi osaksi hauskaa.
Kun aikuisuus saapuu, kaikki muuttuu. Se ei tapahdu yhdessä yössä tietenkään. Salakavalasti aika ryhtyy harventamaan kaveripiiriä. Ihmiset lähtevät eri opiskelupaikkoihin ja toiset perustavat perheen.
Minä koin äitiyden romahduttaneen ystävyyssuhteeni hetkeksi. Meidän väliimme kasvoi muuri, joka oli niin suuri, ettei sen takaa jaksanut aina edes huudella toisia. Sitä sitten ajoittain tyytyi siihen, että sinä olet siellä ja minä täällä. Elämänrytmi, haaveet ja arki olivat niin erilaisia minulla lapsen kanssa kuin ystävilläni opiskelija/työarjessa.
Tuli hirveitä pettymyksiä. Minua ei enää pyydetty minnekkään. Se kirveli sydämessä kovasti, sillä tunsin, että ystävät ovat hylänneet minut. He ovat varmasti vaan ajatelleet, etten minä pääse tulemaan tai jaksa lähteä. Siinä he olivatkin oikeassa, mutta se tunne, että minua olisi kuitenkin pyydetty ja kaivattu mukaan olisi ollut korvaamattoman tärkeä. Se, että olisi osoitettu, että samassa junassa ollaan, vaikkakin eri vaunussa.
Vinkki: Älkää olettako, kysykää!
Jossain vaiheessa ystävyys voi kallistua suorittamisen puolelle. Kaikesta ajasta on tehtävä laatuaikaa ja on ehdittävä hirveästi yhdessä illassa. Kerätään kaikki kokoon ja keksitään jotain tekemistä. Loppujen lopuksi huomataan, ettei olla taaskaan ehditty vaihtamaan kaikkien kanssa edes kuulumisia.
Vinkki: Voi tavata useammin, jolloin tapaamiselle ei aseteta niin suuria paineita. Voi tavata vaan kahdestaan, ilman kummempaa tekemistä.
Oikeasti ihmisillä ei ole niin kiire. On lapset,on parisuhde, on työ, on harrastukset, mutta on myös aikaa. Poikaystävän kanssa halutaan viettää laatuaikaa viikonloppuna, mutta parin tunnin nipistys ystävälle ei ole mahdottomuus. Edelleen on koko viikonloppu aikaa ja mieliala kohoaa varmasti. Ystävyydestä saa voimaa. Ei kasva sitä kuuluisaa kuilua, jonka jälkeen on niin vaikea nähdä, vaikka haluaisikin.
Vinkki: Ystävyyttä pitää hoitaa. Ystävyydelle pitää antaa aikaa. Kenenkään aika ei ole niin kallisarvoista, ettei ehtisi.
Ylpeys ei aina ole hyvästä. Minusta tuli ajan kanssa ylpeä ja ajattelin, että kyllä minua taas pyydetään, kun seura kelpaa. Jäin passiivisesti odottamaan ja jos odotus venyi pitkäksi, minä harmistuin. Harmistuin etenkin niille, jotka olivat minut hylänneet, minun mielestäni siis. Tein työtä ajatusteni kanssa, että en voi kuvitella olevani joku, jolta varataan aikaa. Minun täytyy itse tehdä jotain.
Vinkki: Jos on paljon aikataulutettuja menoja, ota kalenteri käteen ja ota yhteys kaveriin, jota kaipaat. Sopikaa meno heti eikä sitten joskus. Siellä se sitten on, valmiina odottamassa.
Kun ystävällä on vaikeaa, pitää siihen puuttua. Kysyä: "Mikä on?" "Voinko auttaa?". Eikä oikeasti päästää suustaan pelkkää sanahelinää ja jättäytyä passiivisesti odottamaan, että kyllä se sieltä kolostaan ryömii aikanaan. Minä esitin liian pitkään kaiken olevan hyvin. En kertonut kenellekkään voivani huonosti, ja että parisuhteeni vetelee viimeisiään. Kasvatin ahdistuksen sisälleni. En minä kehdannut, sillä koin huonommuutta ihan typeristä asioista. En halunnut epäonnistua julkisesti ja saada sääliä. Niinä hetkinä kun imeskelin suklaakarkkeja sohvalla, että saisin energiaa kävellä, olisin toivonut olkapäätä. Olisin toivonut paikkaa mihin mennä yöksi ja itkeä. Olisin toivonut, että joku tulee luokseni ja sanoo: "Nyt Vella menet suihkuun." ja kävelyttänyt väkisin korttelin ympäri. Olisinpa osannut kertoa myös ystävilleni, mitä kaipaan. Kyllä minä tiedän, että he minusta välittävät ja varmasti olivat huolissaan. He eivät vaan halunneet häiritä suruani.
Vinkki: Kävele rohkeasti toisen tontille ja auta. Peräänny vasta sitten kun toinen sanoo haluavansa olla yksin ja tee sekin varauksella.
Keskity ystävään, kun tapaat häntä. Kuuntele mitä hänellä on sanottavaa ja kysele. Itse tein pitkään niin, että "kuuntelin" ja unohdin. Kysyin samat asiat aina uudelleen. Minua hävetti, koska olin kuunnellut, mutten tarpeeksi keskittyneesti. Niin minä sitten aloin kysellä kaikenlaista ja aloin muistaa juttutuokioista enemmän. Se on toisen kunnioittamista, että muistaa eikä vetoa huonoon muistiinsa tai kiireiseen elämään. Muuten tulee vaan tunne, että turhaan minä näitä juttuja kerron, kun et kuitenkaan muista.
Vinkki: Kuuntele, niin sinuakin kuunnellaan.
Tälle viikolle olen sopinut kahdet "mahdottomat" treffit:
Toiset ovat lounastreffit kiireisen, toisessa kaupungissa opiskelevan, ystävän kanssa. Pyysin hänet luokseni ja valmistamme yhdessä "köyhien naisten lounaan". Hän ilahtui pyynnöstäni kovasti ja minä ilahduin hänen hyvästä mielestään.
Toiset ikikiireisen, uraa täyttä häkää luovan, vanhan ystävän kanssa. Hänellä ei ole koskaan aikaa ja se on saanut minut useasti raivon partaalle. Olen tajunnut sen johtuvan siitä, ettei hän osaa sanoa ei. Mutta hän on minun rakas ystäväni nuoruudesta asti ja minä haluan olla ärsyyntymättä. Hänelle tarvitsee itse ehdottaa tapaamista ja kyllä aikaa aina jostain järjestyy sitten. Hänkin muisti erikseen mainita, miten mukavaa on, kun pyysin. Se on paras palkinto pyytämisen "vaivasta".
Vinkki: Ennen kuin haaveilet unelmaystävästä, muutu itse sellaiseksi.
Teininä leikki vaihtui hengailuun. Kuunneltiin musiikkia, maleksittiin,haaveiltiin ja haahuiltiin kaupoissa. Joka päivä oltiin. Teininä ystävyys on kuin parisuhde parhaimmillaan: tiivistä oloa, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja suurimmaksi osaksi hauskaa.
Kun aikuisuus saapuu, kaikki muuttuu. Se ei tapahdu yhdessä yössä tietenkään. Salakavalasti aika ryhtyy harventamaan kaveripiiriä. Ihmiset lähtevät eri opiskelupaikkoihin ja toiset perustavat perheen.
Minä koin äitiyden romahduttaneen ystävyyssuhteeni hetkeksi. Meidän väliimme kasvoi muuri, joka oli niin suuri, ettei sen takaa jaksanut aina edes huudella toisia. Sitä sitten ajoittain tyytyi siihen, että sinä olet siellä ja minä täällä. Elämänrytmi, haaveet ja arki olivat niin erilaisia minulla lapsen kanssa kuin ystävilläni opiskelija/työarjessa.
Tuli hirveitä pettymyksiä. Minua ei enää pyydetty minnekkään. Se kirveli sydämessä kovasti, sillä tunsin, että ystävät ovat hylänneet minut. He ovat varmasti vaan ajatelleet, etten minä pääse tulemaan tai jaksa lähteä. Siinä he olivatkin oikeassa, mutta se tunne, että minua olisi kuitenkin pyydetty ja kaivattu mukaan olisi ollut korvaamattoman tärkeä. Se, että olisi osoitettu, että samassa junassa ollaan, vaikkakin eri vaunussa.
Vinkki: Älkää olettako, kysykää!
Jossain vaiheessa ystävyys voi kallistua suorittamisen puolelle. Kaikesta ajasta on tehtävä laatuaikaa ja on ehdittävä hirveästi yhdessä illassa. Kerätään kaikki kokoon ja keksitään jotain tekemistä. Loppujen lopuksi huomataan, ettei olla taaskaan ehditty vaihtamaan kaikkien kanssa edes kuulumisia.
Vinkki: Voi tavata useammin, jolloin tapaamiselle ei aseteta niin suuria paineita. Voi tavata vaan kahdestaan, ilman kummempaa tekemistä.
Oikeasti ihmisillä ei ole niin kiire. On lapset,on parisuhde, on työ, on harrastukset, mutta on myös aikaa. Poikaystävän kanssa halutaan viettää laatuaikaa viikonloppuna, mutta parin tunnin nipistys ystävälle ei ole mahdottomuus. Edelleen on koko viikonloppu aikaa ja mieliala kohoaa varmasti. Ystävyydestä saa voimaa. Ei kasva sitä kuuluisaa kuilua, jonka jälkeen on niin vaikea nähdä, vaikka haluaisikin.
Vinkki: Ystävyyttä pitää hoitaa. Ystävyydelle pitää antaa aikaa. Kenenkään aika ei ole niin kallisarvoista, ettei ehtisi.
Ylpeys ei aina ole hyvästä. Minusta tuli ajan kanssa ylpeä ja ajattelin, että kyllä minua taas pyydetään, kun seura kelpaa. Jäin passiivisesti odottamaan ja jos odotus venyi pitkäksi, minä harmistuin. Harmistuin etenkin niille, jotka olivat minut hylänneet, minun mielestäni siis. Tein työtä ajatusteni kanssa, että en voi kuvitella olevani joku, jolta varataan aikaa. Minun täytyy itse tehdä jotain.
Vinkki: Jos on paljon aikataulutettuja menoja, ota kalenteri käteen ja ota yhteys kaveriin, jota kaipaat. Sopikaa meno heti eikä sitten joskus. Siellä se sitten on, valmiina odottamassa.
Kun ystävällä on vaikeaa, pitää siihen puuttua. Kysyä: "Mikä on?" "Voinko auttaa?". Eikä oikeasti päästää suustaan pelkkää sanahelinää ja jättäytyä passiivisesti odottamaan, että kyllä se sieltä kolostaan ryömii aikanaan. Minä esitin liian pitkään kaiken olevan hyvin. En kertonut kenellekkään voivani huonosti, ja että parisuhteeni vetelee viimeisiään. Kasvatin ahdistuksen sisälleni. En minä kehdannut, sillä koin huonommuutta ihan typeristä asioista. En halunnut epäonnistua julkisesti ja saada sääliä. Niinä hetkinä kun imeskelin suklaakarkkeja sohvalla, että saisin energiaa kävellä, olisin toivonut olkapäätä. Olisin toivonut paikkaa mihin mennä yöksi ja itkeä. Olisin toivonut, että joku tulee luokseni ja sanoo: "Nyt Vella menet suihkuun." ja kävelyttänyt väkisin korttelin ympäri. Olisinpa osannut kertoa myös ystävilleni, mitä kaipaan. Kyllä minä tiedän, että he minusta välittävät ja varmasti olivat huolissaan. He eivät vaan halunneet häiritä suruani.
Vinkki: Kävele rohkeasti toisen tontille ja auta. Peräänny vasta sitten kun toinen sanoo haluavansa olla yksin ja tee sekin varauksella.
Keskity ystävään, kun tapaat häntä. Kuuntele mitä hänellä on sanottavaa ja kysele. Itse tein pitkään niin, että "kuuntelin" ja unohdin. Kysyin samat asiat aina uudelleen. Minua hävetti, koska olin kuunnellut, mutten tarpeeksi keskittyneesti. Niin minä sitten aloin kysellä kaikenlaista ja aloin muistaa juttutuokioista enemmän. Se on toisen kunnioittamista, että muistaa eikä vetoa huonoon muistiinsa tai kiireiseen elämään. Muuten tulee vaan tunne, että turhaan minä näitä juttuja kerron, kun et kuitenkaan muista.
Vinkki: Kuuntele, niin sinuakin kuunnellaan.
Tälle viikolle olen sopinut kahdet "mahdottomat" treffit:
Toiset ovat lounastreffit kiireisen, toisessa kaupungissa opiskelevan, ystävän kanssa. Pyysin hänet luokseni ja valmistamme yhdessä "köyhien naisten lounaan". Hän ilahtui pyynnöstäni kovasti ja minä ilahduin hänen hyvästä mielestään.
Toiset ikikiireisen, uraa täyttä häkää luovan, vanhan ystävän kanssa. Hänellä ei ole koskaan aikaa ja se on saanut minut useasti raivon partaalle. Olen tajunnut sen johtuvan siitä, ettei hän osaa sanoa ei. Mutta hän on minun rakas ystäväni nuoruudesta asti ja minä haluan olla ärsyyntymättä. Hänelle tarvitsee itse ehdottaa tapaamista ja kyllä aikaa aina jostain järjestyy sitten. Hänkin muisti erikseen mainita, miten mukavaa on, kun pyysin. Se on paras palkinto pyytämisen "vaivasta".
Vinkki: Ennen kuin haaveilet unelmaystävästä, muutu itse sellaiseksi.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Elämä
Teimme Erityismiehen kanssa viikonloppuna aivan uskomattomia juttuja. Minä yllätin hänet, enkä unohda hänen ilmettään, kun hän sai tietää yllätyksen sisällön.Hänen kasvoillaan loisti ihmetys, epäuskoisuus ja ilo. Meillä oli niin hauskaa. Kiitollisuus toisistamme huokui meidän molempien välillä. Kiitos kun olet olemassa, tässä , minun kanssani.
Aloin miettimään, että nyt minä elän sellaista elämää kuin haluan, juuri sellaista, niissä puitteissa missä olen. Minä teen kaikenlaista; minä harrastan pari iltaa viikossa juuri niitä juttuja, joita minä haluan. Kerran viikossa minä hoidan mieltäni.Olen löytänyt uuden mielenkiintoisen harrastuksen, missä voin kehittyä rajattomasti, milloin vain ja omaan tahtiin. Minä olen pyrkimässä kouluun. Minä olen etenemässä juuri siihen suuntaan, minne haluan.
Minulla on upea mies. Mies, jonka kanssa on hyvä olla, ja jolle voin sanoa jopa sen, että toivon hänen pysyvän etäällä minusta. Mies jolle voin oikeasti vuodattaa. Hän osaa arvostaa minua ja kertoo sen minulle melkein päivittäin. Hänen seurassaan minä tunnen itseni arvokkaaksi. Ja koska hän antaa minun olla oma itseni, ja toteuttaa kaikki hupsut haaveeni, minusta purkautuu lisää luovaa energiaa, joka on puhtaasti hyvä asia.Sillon kun en ole masennuksen soilla vaeltelemassa, tirskahtelen iloa ja intoa.
Älkäämme ikinä koskaan enää kadottako itseämme.
Aloin miettimään, että nyt minä elän sellaista elämää kuin haluan, juuri sellaista, niissä puitteissa missä olen. Minä teen kaikenlaista; minä harrastan pari iltaa viikossa juuri niitä juttuja, joita minä haluan. Kerran viikossa minä hoidan mieltäni.Olen löytänyt uuden mielenkiintoisen harrastuksen, missä voin kehittyä rajattomasti, milloin vain ja omaan tahtiin. Minä olen pyrkimässä kouluun. Minä olen etenemässä juuri siihen suuntaan, minne haluan.
Minulla on upea mies. Mies, jonka kanssa on hyvä olla, ja jolle voin sanoa jopa sen, että toivon hänen pysyvän etäällä minusta. Mies jolle voin oikeasti vuodattaa. Hän osaa arvostaa minua ja kertoo sen minulle melkein päivittäin. Hänen seurassaan minä tunnen itseni arvokkaaksi. Ja koska hän antaa minun olla oma itseni, ja toteuttaa kaikki hupsut haaveeni, minusta purkautuu lisää luovaa energiaa, joka on puhtaasti hyvä asia.Sillon kun en ole masennuksen soilla vaeltelemassa, tirskahtelen iloa ja intoa.
Älkäämme ikinä koskaan enää kadottako itseämme.
torstai 24. tammikuuta 2013
Kuolema
Minä mietin usein kuolemaa. Minä pelkään sitä. Olen pelännyt sitä siitä asti, kun äiti kuoli. Se ajatus on iloa rajauttava, sillä se on fakkiutunut päähäni ja palaa usein mieleeni, kun olen kaikista onnellisimmillani. Siellä se kiekuu olkapäällä: "Sinähän saatat kuolla, nännänää...". Saisikohan tämänkin pelon ainakin pienennettyä terapiassa?
Olen useasti kuullut, kuinka nuori olen ja kuinka minulla on aikaa. Mieleni tekisi huutaa, että niin minäkin olen typeränä ajatellut toisista ihmisistä ja sitten ne vaan kuolee ja katoaa pois! Minulla on kiire elää ja tehdä, sillä saatan kuolla huomenna. Eihän se minua sitten enää haittaa, mutta kun etukäteen murehtii asiaa, tulee todella surullinen olo. Minä en halua lapsilleni äiditöntä elämää. Minä tahdon olla terve ja onnellinen, enkä menettää enää ketään enkä halua kuolla. Pelkään, että suru tulee surun luo. Minä pelkään niin paljon, että se syö minua ja pahasti.
Pystynkö minä koskaan pääsemään näistä traumoista eroon?
Siitä tunteesta, mikä on polttomerkitty minuun aina uudestaan, kun minut on hylätty ja jätetty?
Oli monta hienoa ajatusta asiasta, mutta pelko päätti jyrätä minut, taas kerran.
Olen useasti kuullut, kuinka nuori olen ja kuinka minulla on aikaa. Mieleni tekisi huutaa, että niin minäkin olen typeränä ajatellut toisista ihmisistä ja sitten ne vaan kuolee ja katoaa pois! Minulla on kiire elää ja tehdä, sillä saatan kuolla huomenna. Eihän se minua sitten enää haittaa, mutta kun etukäteen murehtii asiaa, tulee todella surullinen olo. Minä en halua lapsilleni äiditöntä elämää. Minä tahdon olla terve ja onnellinen, enkä menettää enää ketään enkä halua kuolla. Pelkään, että suru tulee surun luo. Minä pelkään niin paljon, että se syö minua ja pahasti.
Pystynkö minä koskaan pääsemään näistä traumoista eroon?
Siitä tunteesta, mikä on polttomerkitty minuun aina uudestaan, kun minut on hylätty ja jätetty?
Oli monta hienoa ajatusta asiasta, mutta pelko päätti jyrätä minut, taas kerran.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)