Minä mietin usein kuolemaa. Minä pelkään sitä. Olen pelännyt sitä siitä asti, kun äiti kuoli. Se ajatus on iloa rajauttava, sillä se on fakkiutunut päähäni ja palaa usein mieleeni, kun olen kaikista onnellisimmillani. Siellä se kiekuu olkapäällä: "Sinähän saatat kuolla, nännänää...". Saisikohan tämänkin pelon ainakin pienennettyä terapiassa?
Olen useasti kuullut, kuinka nuori olen ja kuinka minulla on aikaa. Mieleni tekisi huutaa, että niin minäkin olen typeränä ajatellut toisista ihmisistä ja sitten ne vaan kuolee ja katoaa pois! Minulla on kiire elää ja tehdä, sillä saatan kuolla huomenna. Eihän se minua sitten enää haittaa, mutta kun etukäteen murehtii asiaa, tulee todella surullinen olo. Minä en halua lapsilleni äiditöntä elämää. Minä tahdon olla terve ja onnellinen, enkä menettää enää ketään enkä halua kuolla. Pelkään, että suru tulee surun luo. Minä pelkään niin paljon, että se syö minua ja pahasti.
Pystynkö minä koskaan pääsemään näistä traumoista eroon?
Siitä tunteesta, mikä on polttomerkitty minuun aina uudestaan, kun minut on hylätty ja jätetty?
Oli monta hienoa ajatusta asiasta, mutta pelko päätti jyrätä minut, taas kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti