Minulla on taipumus pelätä herkästi. Minulla on trauman aiheuttama käytösmalli, jota toistan. Aina kun alan tuntea itseni todella onnelliseksi, myrkyttyy mieleni peloilla. Pelot paisuvat ja tuovat esiin paniikkihäiriön ja mitä enemmän oireita tulee esiin, sitä enemmän minä häpeän. En ole kehdannut puhua täysin kaikista peloistani, en ystäville, en Entiselle, enkä Erityismiehelle.
Katoaisivatko ne jos kertoisin? Pienenisivätkö ne siedettäviksi?
Kärsin agorafobiasta eli avaranpaikan kammosta. Tarkemmin minä pelkään ihmismassoja. Pelkään, että joku tulee ja tappaa minut tai kaappaa lapseni. Minulle matka lasten kanssa olisi täyttä pelkoa, sillä pelkäisin kuollakseni jonkun kaappaavan lapseni ja vievän mukanaan pedofiilirinkiin. Ajatuskin oksettaa.
Ihmismassat ovat myös täynnä melua ja minä olen meluherkkä. Nautin hiljaisuudesta ja miedoista äänistä. Huutaminen inhottaa minua, ja kun joku alkaa huutaa, tekee mieli juosta karkuun ja piiloutua. Kun riitelen jonkun kanssa ja toinen alkaa huutamaan, minä vaikenen. Huuto lukitsee minut sisältä.
Yllättävää kyllä, kärsin myös klaustrofobiasta eli umpiokammosta. Ahdistun ahtasta tilasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos joku yrittää ohjailla tai rajoittaa minua, minä raivaan itselleni tilaa. Lintu häkissä-tilaksi minä sitä kutsun. Jos joudun sellaiseen tilanteeseen, väännän nokallani kalterit sivuun vaikka väkisin. Minua ei saa eikä voi kahlita.
Fyysisesti en kestä, jos joku pitää minua väkisin paikallaan vaikkapa makaamalla päällä. Erityismies kääri minut leikillään peittoon ja minä meinasin itkeä paniikista. Muistan jo lapsena nähneeni unia, joissa minut haudataan elävältä. Selittämätön pelko, mutta syntynyt jo aikoja sitten. Ehkä siihenkin löytyy vielä joskus selitys.
Menettämisen pelko on jatkuva. Se kai aluksi esti minua kiintymästä Erityismieheen. Minä en uskonut häneen, vaikka tykkäsin hänestä. Tuntuu hyvältä, että olin väärässä.
Eniten pelkään lento- ja auto-onnettomuuksia , syöpää ja muita kuolettavia sairauksia, hukkumista, tulipaloja ja ihmisiä, jotka tappavat. Pelkään korkeita paikkoja ja putoamista. Välillä hillitsen pelkoja paremmin ja välillä ne jylläävät. Joskus olen pelännyt niin paljon, että se on estänyt minua kokemasta asioita.
Oli aika, jolloin kärsin neurooseista pahasti. Ja ihan pakonomaisista sellaisista. Kuvittelin suojaavani itseäni niillä, mutta samalla ne verottivat elämääni. Äitiys helpotti niitä jostain syystä. Siinä ei paljoa ollut tehtävissä kun lapsi söi selän takana lunta, hiekkaa ja sisälläkin lattialta ties mitä nököjä. Oli pakko tottua, ettei siihen kuole tai sairastu vakavasti.
Minä pesin käsiä yhdessä vaiheessa kuin hullu. Monta kertaa päivässä, niin että ne olivat vereslihalla. Jopa pomoni huomautti minulle siitä ja naurahti kuinka ei ole koskaan joutunut sanomaan siitä, että joku pesee käsiään liikaa. Kaikki, mihin joku on voinut koskea,kuvotti. Ovenkahvat, rullaportaiden käsinojat ja ostoskärryt olivat asioita, mitä vältin koskemasta paljain käsin. Saatoin olla 12 tuntia töissä käymättä vessassa, koska muut kuin tutut vessat saivat minut kavahtamaan kauhusta. Jos minulla ei ollut puhdistuspyyhkeitä mukana, iski paniikki ja piti mennä ostamaan.
Tätä jatkui kai pahimmillaan 4 vuotta, kunnes alkoi helpottaa. Kai minä yritin suojella itseäni maailmalta, vaikka ainoa mikä kaipasi hoitoa, oli minun mieleni.
Elän minä edelleen neuroosien ja kummallisten tapojen vallassa, mutta ne ovat joten kuten hallinnassa;
Tarkistan hellan levyt ja kahvinkeittimen. Pyydän Entistäkin tekemään näin kun lapset ovat hänellä.
Katson, että ovet ovat lukossa.
Kädet pestään aina, kun tullaan kotiin.
Verhot pitää olla kiinni nukkumaan mennessä. Oikeastaan heti hämärällä.
Hiljaisessa ja pimeässä ei voi nukahtaa.
Minulla on oma paikka ruokapöydässä.
Paina ulko-ovea 2-3 kertaa varmistaakseni, että se on kiinni. Tämä lienee vanhin neuroosini.
Laskut pitää maksaa viimeistään eräpäivänä, mieluiten heti.
Pienetkin hoitamattomat asiat voivat viedä yöunet.
Uskon, että oireet lievittävät vielä ja tulen elämään toivottavasti taakattomampaa elämää mitä elin ja elän. Nyt kun olen myöntänyt, ettei kaikki ole hyvin, voin sairastaa. Ja kun olen antanut itseni sairastaa, voin myös parantua. Lääkkeet tasaavat minun mieleni järkyttämää elimistöä. Ne ovat minun apuvälineeni, minun kävelykeppini, kunnes olen tarpeeksi vahva omille jaloilleni. Terapia on minun voiteeni, joka auttaa poistamaan bakteerit haavoista ja parantamaan sisällä muhineen tulehduksen. Entinen on minun turvasatamani, joka tuntee minut, ja johon voin ,kaikesta kinasta huolimatta, luottaa. Lapset antavat minulle toivoa ja saavat minut arvostamaan itseäni, sillä he rakastavat minua ja minä heitä. He ovat minun syyni parantua ja haluni elää nauttien. Erityismies on minun eheyttävä rakkauteni, jota en ole tällä tavalla kokenut, ehkä aikoihin, ehkä ikinä. Erityismies ei halveksu eikä tuomitse,vaan ottaa syliin. Hän ei vaadi minulta mitään eikä vaadi minua olemaan muuta kuin mitä haluan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti