Minua jäi vaivaamaan ajatus , joka sai alkunsa tekstistä, joka minun piti suomentaa kurssille. Aihe herätti minussa laajan skaalan tunteita; närkästystä, surua, ihmetystä ja myös pientä kateutta. Aihe osui arkaan paikkaan ja teki minussa kipeää. Se kumahti voimalla haavoittuneeseen itsetuntooni ja sivalsi luonnettani , josta osa rakastaa yltäkylläisyyttä ja materiaa. On aina rakastanut.
Aloin miettiä, että olenko todellakin ihmisenä näin pieni. Enkö ole yhtään kasvanut? Vai kiellänkö itseltäni taas kerran halun haluta? Saahan sitä kuitenkin miettiä ja ihmetellä, vailla sen suurempaa paheksuntaa suuntaan tai toiseen.
Olen jo lapsena kokenut jääväni myös taloudellisesti paitsi. Äiti oli pitkään kotiäiti ja työttömänä elämänsä loppuvuodet. En tiedä saanko siihen koskaan rehellisiä vastauksia, nyt kun olen viimein alkanut miettiä, että miksi. Isä taas teki duunarin hommia, joista pääsi kylläkin vuosien varrella ylenemään. Yhdellä palkalla siis olemme eläneet monet vuodet.
Minä kuljin veljeni vanhoissa vaatteissa ja joskus sain "uusia" kirpputorilta. Sain minä ensimmäiset korkokenkäni 5-vuotiaana, tosin nekin minä ostin mummolta saamilla rahoilla. Asia alkoi häiritä joskus alaluokilla, kun uusia vaatteita sai oikeasti ruinata. "Ei ole varaa.", oli vastaus. Minun taistelijaluonteeni ei voinut käsittää, miksi ei oolle annetaan valta. Miksi ei tehdä jotain, jotta sitä rahaa tulisi? Minun piti kuitenkin lapsena tyytyä ja tuntea sitten omassa päässäni sitä häpeää, kun olisi tahtonut jotain uutta välillä. "Ei kaikkea voi saada." tuli myös tutuksi. Mutta kun edes joskus olisi saanut muulloinkin kuin silloin, kun jotain meni rikki.
Harrastuksiin tarjottiin usein syyksi rahattomuutta. Kyllä minä kaikkea pientä kokeilin, mutta minua ei kannustettu jatkamaan, vaan annettiin lopettaa. Minua ei opetettu voitonnälkäiseksi ja sinnikkääksi, vaan minun annettiin luovuttaa. Minähän olin pieni, kärsimätön tuuliviiri. Olin itse vastuussa siipieni voimistumisesta. Eihän siitä sitten mitään tullut, vaan minä mätkähdin pesästä suoraan maahan kerta toisensa jälkeen.
Tänä päivänä katson ympärilleni ja mietin, että minä elän niin eri todellisuudessa kuin monet. Läheisilläni on erilaisia etuuksia; toisilla vanhempien säästämä pesämuna, toiset asuvat melkein ilmaiseksi vanhempien omistamassa asunnossa, toiset ovat saaneet vanhemmilta käyttöön auton, jotkut lahjaksi ajokortin , valmennuskurssin tai lapsilleen vaatteita. Haluan korostaa, miten onnellinen heidän puolestaan olen, enkä tahdo keneltäkään mitään ottaa pois. Silti mieltäni vaivaa ajatus, että miksen minä ole saanut jotain. Se ajatus pyrkii väkisin mieleeni, vaikken minä siihen ajatukseen voi jäädä lillumaan. Ajan kanssa minä hukkuisin katkeruuteen.
Minäkin haluan kuulua välillä saajien jengiin. Ja ettei unohdettaisi, kuinka raha ei tuo onnea ja kuinka paljon minä olen kuitenkin elämässäni saanut, se ei poissulje näitä tunteita. Minun tunteeni eivät ole vääriä tai epäoikeudenmukaisia. Minun tunteeni ovat terveitä ja ne ajavat minua kohti unelmiani. En hyväksy enää sitä, että joku sanoo mitä minun pitäisi tai ei pitäisi tuntea. Tunteet tulevat ja menevät ja ne vaan ovat. Ne pitää tuntea, purkaa ja käsitellä tai ne tekevät vahinkoa. Rikkinäisimmät ihmiset ovat tunteiden tukahduttajia. Tukahdetut tunteet ovat kuin miinoja, jotka ehkä onnistutaan hautaamaan joksikin aikaa. Kyllä jokainen miinanpiilottaja tietää, että siellä se on, vaikka kuinka yrittäisi unohtaa. Pahimmillaan sitten unohtaa ja loukkaa itsensä pahasti astuessaan siihen hetkellä, johon ei ole valmistautunut. Siispä suosittelen sitä miinanraivausta turvallisissa käsissä ihan jokaiselle, joka kärsii jostain tunteesta tai traumasta, pienestäkin. Me aikuiset kun tiedämme jo, että vaikka sulkee silmät asioilta, ei tarkoita sitä, että ne eivät olisi olemassa.
Jaksan ihmetellä, miten niin monella nuoreen ikään mennessä on kaikkea. Miten minun käsitys opiskelija-elämästä on oikeasti sitä nuudelin syömistä ja eurojen laskemista. Silti monet tuntuvat shoppailevan ja miettivän lähinnä sitä, milloin mennä salille, baariin tai mikä olisin parhain merkkilaukku viidennelle ulkomaanmatkalle tänä vuonna. Minä en voisi kuvitellakaan hankkivani salikorttia ja minä elän kuitenkin opintotukea suuremmalla summalla. Minä lasken aika tarkkaan, mitä on varaa ostaa kaupasta ja onko varaa mennä baariin. Useimmiten en raaski, koska sillä rahalla saa niin paljon ruokaa.Ulkomaanmatkalla en ole ollut vuosiin ja se ajatus tuntuu niin kaukaiselta, että en osaa kiukutella tai päästä "Pakko päästä stressilomalle"- virtaan.
Monella on uusimmat puhelimet, tietokoneet, padit, kamerat, harrastusvälineet ja jatkuva vaate-, asuste- ja koruvirta. Entä ne merkkilaukut sitten? Itselläni menisi varmaan vuosia säästää sellaiseen. Ja silti olisi niin monta hyödyllistä hankintaa ennen sitä. En ole voinut edes haaveilla uusista silmälaseista muutamaan vuoteen ja toiset hankkivat useat vuodessa. Kameraakaan en omista ja se kyllä harmittaa kun haluaisin lapsia kuvata, koska näitä vuosia ei saa takaisin kuvaamalla jälkeenpäin.
Pohdin, ovatko monen vanhemmat vaan myös rahallisesti apuna lastensa elämässä? Sen verran minäkin tiedän, ettei täyspäiväisesti opiskelevalla ole varaa kaikkeen, jatkuvasti. Eikä se minulle kuulu, mutta uteliaana ihmisenä mietin tätä kuviota. Se on niin utopistinen maailma ihmiselle, joka on pariin otteeseen aloittanut elämänsä tuhkan seasta pelkkä rakkaus takataskussaan. Rakkaus on ihanaa ja elintärkeää, mutta se ei täytä vatsaa, maksa vuokraa eikä tyydytä kaikkea unelmia.
Luen monia päiväkirjoja ihaillen ja hämmästellen. Välillä huokailen haikeudesta ja kenties kateudesta, mutta ne myös inspiroivat minua. Jotain tuollaista minäkin tahdon.Minä vaan tosissani istun ja ihmettelen, sillä itse olen haaveideni täyttyessäni varmasti lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta eikös sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Minä sentään yritän.
Tästä aiheesta on niin paljon kirjoitettavaa, mutta ajatus rönsyilee pahasti ja pitää palata tosielämään, joissa odottaa jättimäinen pyykkivuori ja omituiset höpöttäjät täyttävät pian nämä neliöt jutuillaan ja kikatuksillaan.
Ja mitä asumiseen tulee, eivät ne lapset niin paljon tilaa vie. Ei ole pakko olla heti kuutta huonetta ja keittiötä. Useampi henkilö mahtuu kaksioonkin lähes ongelmitta. Kun kaikilla on henkistä tilaa, ei niin haittaa välillä kyhnöttää kylki kyljessä. Se on jopa aika kivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti