Vella ja Erityismies löysivät toisensa väärään aikaan. Vellalla oli suruaika, eikä suruajalla saa ihastua tai rakastua. Se on törkeää ja väärin, niin Vella luuli. Vellan piti olla nyt yksin ja saada elämänsä kuntoon eikä ajatella mitään höpöhöpöjuttuja. Ja niin he yrittivät olla pitämättä yhteyttä toisiinsa. He kuitenkin omillaan ikävöivät toisiaan ja murehtivat, että tuollainenko ihminen nyt pitäisi päästää menemään vain siksi, että aika on väärä.
Eipä aikaakaan kun tekstiviestit muuttuivat puheluiksi ja puhelut tapaamisiksi. Käytiin pitkiä keskusteluja ja Vella souti tunteiden virrassa, pyörien paatillaan ympyrää. Vellaa vaivasi Entisen reaktio asiaan, Vellaa vaivasi menneisyys. Ja niin Vellan oli pakkoa kertoa kaikki, ennen kuin suhde etenisi. Vella kertoi olleensa ihmisen irvikuva, pettäjäpaska. Hän kertoi avioliitostaan ja ongelmistaan ja kaikista peloista ja odotuksista. Tuo mies oli sen arvoinen. Pöytä oli puhdistettava ennen seuraavaa askelta. Erityismies kuunteli, muttei tuominnut. Ei ole tähänkään mennessä niin tehnyt. Erityismies luotti täysillä ja sanoi Vellan olevan ihana tyttö. Erityismies sanoi, että Vellan silmiin voisi hukkua. Vella toivoi, ettei Erityismiehen tarvitsisi hukkua Vellan sisäiseen suruun.
Vella kertoi Erityismiehelle kaikista häpeänaiheista; lääkityksestä, lapsuudesta, terapiasta. Hän löi myös totuuden silmien eteen kertomalla, että lapset tulevat aina Vellalle ensin; nyt ja aina. Ja kuinka Entinen on Vellalle tärkeä nyt ja toivottavasti aina. Vella uhraisi vaikka oman onnensa, jos lapset eivät tulisi Erityismiehestä tykkäämään.Vaikkei Vella sitä koskaan epäillytkään.
Vella hieraisee tänään silmiään ja ihmettelee, miten tämä voi olla totta. Vieressä on edelleen Erityismies, joka ei näissä tyrskyissä ole tuntenut edes merisairautta. Erityismies ei hätkähdä sitä, kuinka kiivasluontoinen Vella on. Kaikessa rauhallisuudessaan hän kutsuu Vellaa nopeasti kiihtyväksi turbomoottoriksi, jota pitää osata käsitellä. Erityismies haluaa, että Vella on onnellinen. Hän tekee kaikkensa, että Vella tuntisi iloa ja onnistuu siinä.
Yhtäkkiä Vellalle iskee paniikki: miten itsekäs minä voin olla! Minä sitä ja tätä, minun masennukseni ja minun työttömyyteni. Vella kirjoittaa Erityismiehelle:
"Olethan sä rakas onnellinen?
Mä oon miettinyt, kun kaikki aika menee tällä
hetkellä mun masennuksen ja työttömyyden
läpikäymiseen, ettet sä jää jotenkin paitsioon.
Kun sitä en tosissaan halua."
Ja Erityismies vastaa salamana:
"Olen todellakin.
Eikä musta ole tuntunut ollenkaan,
että olisin jäänyt paitsioon. Nyt on
vaan tälläinen vaihe sun elämässä.
Ja mä oon asennoitunut sen mukaisesti.
Ei mua häiritse tää tilanne. Olen
onnellinen kun saan olla sun kanssa <3 "
torstai 14. helmikuuta 2013
Ryhmäterapia
Minä herään aamulla sotkuisessa kodissa. Patja on lattialla, samoin peitot ja tyynyt. Olohuoneessa on limulaseja ja sipsipussi. Karkit on syöty. Erityismies on lähtenyt töihin.
Kävelen keittiöön ja edessä on hillitön tiskivuori. En minä eilen jaksanut tiskata, eikä jaksanut Erityismieskään. Tutkin jääkaappia ja nostan sieltä muovirasioita, jotka ovat täynnä ruokaa: munakasta, mureketta, paistettuja perunoita ja kanaa. Kaikki pilaantuneita. Heitän pussillisen ruokaa roskikseen ja minua harmittaa. Miksi minä en osaa syödä ruokaa? Erityismiestä inhottaa heittää ruokaa roskiin ja Entinen sanoo, että minä olen liian laiha, pitäisi syödä. Se kun on vaan jotenkin niin vaikeaa. Minun ei tee mieli. Minä joudun pakottamaan itseni syömään.
Noniin Vella, tämä on ruokaa. Tämä on sinun hyväksesi ja tätä pitää syödä monta kertaa päivässä. Suu auki!
Lysähdän patjalle ja alan kirjoittamaan. Mieltäni kalvaa tämä ympärillä vallitseva sotku. Inhottaa, sillä minä tykkään siisteydestä.
Aikani möllötettyäni ja kirjoitusaihioita päässäni pyöriteltyäni minä nousen. On pakko siivota, ei tästä tule muuten yhtään mitään. En pysty keskittymään tässä sotkussa.
Et sinä voi pitää kämppää tämän näköisenä, et etenkään siksi, että päivät pitkät olet kotona. Miten reilulta tuntuu Erityismiehestä olla pitkä päivä töissä ja tulla rentoutumaan kaatopaikalle? Ei hän koskaan siitä sano, mutta kyllä sinä itse tiedät, että siisti koti on kutsuvampi.
Ja niin minä siivoan. Vien roskia ja hoidan tiskipöydän tyhjäksi. Tomutan petivaatteet ja järjestelen tavarat paikalleen. Pyyhin pölyt ja pesen pyykkiä. Tulee parempi olo, mitä enemmän siivoan. Järjestelen lastenhuoneen ja tulee ikävä lapsia. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi, joten parempi etteivät he näe tätä saamattomuutta ja väsymystä, mikä äidin on taas vallannut.
Miksi Vella sinä päästät itsekuristasi, kun tiedät, miten puhdas koti puhdistaa mielen?
Miksi sinä aina luovutat?
Siivousurakan lomassa teen ruokaa. En jaksa odottaa kuitenkaan sen valmistumista, vaan täytän vatsani paahtoleivällä. Voisin elää pelkästään sillä.
Minut valtaa raskas olo ja väsymys. Minähän vain siivosin ja olen kuin maratonin juossut! Laitan herätyskellon soimaan ja vaivun uneen.
Huomaan ryhmäterapian vievän minulta voimia etukäteen, vaikka en mistään hinnasta jäisi pois.
Se on Vella se sisäinen mätä, jonka poistuminen tekee kipeää. Olo paranee kyllä.
Herään tokkurassa Erityismiehen soittoon. Voi ei, minun pitäisi olla paikassa X ihan kohta. Äkkiä vaatteet päälle ja pipo päähän. Mielialaa painaa alas se, etten ehtinyt suihkuun. Nolottaa lähteä tämän näköisenä.
Saavun paikalle myöhässä. En tunne ilmassa närkästystä, vaan oloni on tervetullut. Kaikki ovat miettineet miksi minä en ole paikalla. Niin tärkeä sidos meille on muodostunut ryhmässä; jokaisella on paikkansa, jokainen on tärkeä.
Vaitiolovelvollisuus estää minua puhumasta ryhmän asioista tai ihmisistä, joten sisältöön en voi mennä. Mutta me olemme niin erilaisia ja silti ryhmästä kumpuaa ymmärrys. Ryhmä tuo voimaa ja osoittaa sen, miten ihmistä ei ole luotu sulkemaan taakkaa sisäänsä ja selviämään yksin.
Tällä kerralla sisälläni kumpusi muistoja ja ajatuksia, jotka suljin itseeni. Olin hipihiljaa. Terapeutti huomasi sen ja otti minut mukaan keskusteluun. Ja niin minä kerroin mieltäni askarruttaneet asiat, vaikka pelkäsin muiden reaktiota. He eivät kuitenkaan torjuneet tai ihmetelleet vaan rohkaisivat minua kulkemaan omaa polkuani ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.
Ryhmä luo kiintymystä ja uskon, että jokaiselle läsnäolijalle on tärkeä kuulua sinne, juuri siihen suljettuun huoneeseen, jossa voi luottamuksella puhua asioistaan, niin menneistä kuin nykyisistäkin.
Meidän tapamme toimia vuorovaikutuksessa on juuri se, mitä olen kaivannut: kukaan ei räplää puhelinta, kukaan ei keskeytä, kaikki kuuntelevat, saa varmasti vastakaikua, saa ymmärrystä. Niin pieniä, mutta vahvistavia asioita. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, jokaisen mielipide on tärkeä. Minä jäinkin miettimään:
Onko myöhäistä elää onnellinen lapsuus uudestaan? Tarvitseeko sitä elää uudestaan? Pystyykö mennyttä edes elämään uudestaan?
Kävelen keittiöön ja edessä on hillitön tiskivuori. En minä eilen jaksanut tiskata, eikä jaksanut Erityismieskään. Tutkin jääkaappia ja nostan sieltä muovirasioita, jotka ovat täynnä ruokaa: munakasta, mureketta, paistettuja perunoita ja kanaa. Kaikki pilaantuneita. Heitän pussillisen ruokaa roskikseen ja minua harmittaa. Miksi minä en osaa syödä ruokaa? Erityismiestä inhottaa heittää ruokaa roskiin ja Entinen sanoo, että minä olen liian laiha, pitäisi syödä. Se kun on vaan jotenkin niin vaikeaa. Minun ei tee mieli. Minä joudun pakottamaan itseni syömään.
Noniin Vella, tämä on ruokaa. Tämä on sinun hyväksesi ja tätä pitää syödä monta kertaa päivässä. Suu auki!
Lysähdän patjalle ja alan kirjoittamaan. Mieltäni kalvaa tämä ympärillä vallitseva sotku. Inhottaa, sillä minä tykkään siisteydestä.
Aikani möllötettyäni ja kirjoitusaihioita päässäni pyöriteltyäni minä nousen. On pakko siivota, ei tästä tule muuten yhtään mitään. En pysty keskittymään tässä sotkussa.
Et sinä voi pitää kämppää tämän näköisenä, et etenkään siksi, että päivät pitkät olet kotona. Miten reilulta tuntuu Erityismiehestä olla pitkä päivä töissä ja tulla rentoutumaan kaatopaikalle? Ei hän koskaan siitä sano, mutta kyllä sinä itse tiedät, että siisti koti on kutsuvampi.
Ja niin minä siivoan. Vien roskia ja hoidan tiskipöydän tyhjäksi. Tomutan petivaatteet ja järjestelen tavarat paikalleen. Pyyhin pölyt ja pesen pyykkiä. Tulee parempi olo, mitä enemmän siivoan. Järjestelen lastenhuoneen ja tulee ikävä lapsia. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi, joten parempi etteivät he näe tätä saamattomuutta ja väsymystä, mikä äidin on taas vallannut.
Miksi Vella sinä päästät itsekuristasi, kun tiedät, miten puhdas koti puhdistaa mielen?
Miksi sinä aina luovutat?
Siivousurakan lomassa teen ruokaa. En jaksa odottaa kuitenkaan sen valmistumista, vaan täytän vatsani paahtoleivällä. Voisin elää pelkästään sillä.
Minut valtaa raskas olo ja väsymys. Minähän vain siivosin ja olen kuin maratonin juossut! Laitan herätyskellon soimaan ja vaivun uneen.
Huomaan ryhmäterapian vievän minulta voimia etukäteen, vaikka en mistään hinnasta jäisi pois.
Se on Vella se sisäinen mätä, jonka poistuminen tekee kipeää. Olo paranee kyllä.
Herään tokkurassa Erityismiehen soittoon. Voi ei, minun pitäisi olla paikassa X ihan kohta. Äkkiä vaatteet päälle ja pipo päähän. Mielialaa painaa alas se, etten ehtinyt suihkuun. Nolottaa lähteä tämän näköisenä.
Saavun paikalle myöhässä. En tunne ilmassa närkästystä, vaan oloni on tervetullut. Kaikki ovat miettineet miksi minä en ole paikalla. Niin tärkeä sidos meille on muodostunut ryhmässä; jokaisella on paikkansa, jokainen on tärkeä.
Vaitiolovelvollisuus estää minua puhumasta ryhmän asioista tai ihmisistä, joten sisältöön en voi mennä. Mutta me olemme niin erilaisia ja silti ryhmästä kumpuaa ymmärrys. Ryhmä tuo voimaa ja osoittaa sen, miten ihmistä ei ole luotu sulkemaan taakkaa sisäänsä ja selviämään yksin.
Tällä kerralla sisälläni kumpusi muistoja ja ajatuksia, jotka suljin itseeni. Olin hipihiljaa. Terapeutti huomasi sen ja otti minut mukaan keskusteluun. Ja niin minä kerroin mieltäni askarruttaneet asiat, vaikka pelkäsin muiden reaktiota. He eivät kuitenkaan torjuneet tai ihmetelleet vaan rohkaisivat minua kulkemaan omaa polkuani ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.
Ryhmä luo kiintymystä ja uskon, että jokaiselle läsnäolijalle on tärkeä kuulua sinne, juuri siihen suljettuun huoneeseen, jossa voi luottamuksella puhua asioistaan, niin menneistä kuin nykyisistäkin.
Meidän tapamme toimia vuorovaikutuksessa on juuri se, mitä olen kaivannut: kukaan ei räplää puhelinta, kukaan ei keskeytä, kaikki kuuntelevat, saa varmasti vastakaikua, saa ymmärrystä. Niin pieniä, mutta vahvistavia asioita. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, jokaisen mielipide on tärkeä. Minä jäinkin miettimään:
Onko myöhäistä elää onnellinen lapsuus uudestaan? Tarvitseeko sitä elää uudestaan? Pystyykö mennyttä edes elämään uudestaan?
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Masennuksen seuraukset
Sitten seurauksiin. Mitä minulle tapahtui näiden pääkriisien takia?Mihin minä olisin voinut vaikuttaa ja mihin en? Sitä en tiedä. Totta kai minulla on ollut valta valita toisinkin ja olen tehnyt vääriä ratkaisuja. Ihanteisiin pitää pyrkiä, mutta aina niiden mukaan toimiminen ei ole mahdollista. Ihminen on toisissa tilanteissa eläin, joka toimii puhtaasti vaiston, ei järjen varassa.
1. Turvaton koti-ilmapiiri
Minä en aina ymmärrä normaalia arkea. Minun on vaikea sietää tasaisuutta. Tasaisena aikana odotan ja pelkään sitä romahduttavaa tekijää. Joku kuolee, joku sairastuu, joku hylkää, joku saa minut pettymään karvaasti. Minä pelkään pahinta, mutta en osaa toivoa parasta. Enhän minä ole parasta ansainnut.
2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
Muistot satuttavat. Minä muistan liikaa ja pelkään. Minä pelkään äitini kohtaloa. Haluan pelastaa kaikki, vaikka minulla ei olisi voimia. Haluan, että kaikilla on kaikki hyvin ja minä tulen sen jälkeen. Unohdan usein itseni. En aina tiedä, mitä minä oikeasti tahdon, vai elänkö jonkun toisen tahtomisen mukana.
3. Hahmottamisvaikeudet
Oppimisongelmani ovat seuranneet minua kautta vuosien. Törmään niihin jatkuvasti ja yritän oppia. Yritän ja lannistun. Miksi minun aivoni ajattelevat niin eri tavalla? Mistä aikuinen voi enää saada tukea oppimisvaikeuksiin?
4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden oppiminen
On ollut kovin työlästä opetella kärsivälliseksi. Elämä on kyllä siinä koulinut.
Minä tarvitsen jatkuvaa varmistelua siitä, että olen tehnyt oikein ja olen hyvä ja ihana. Erityismies kannustaa tässä, hän on minun mentorini. Minä malliopin häneltä kuin pikkulapsi. Parempi sekin kuin ei oppisi ollenkaan.
5. Äidin kuolema
Trauma, josta toivon pääseväni joskus jos en yli, niin sinuiksi. Minä olen edelleen katkera siitä kaikesta, mistä jäin paitsi.Tuki, läsnäolo, elämän opetukset. Minulla ei niitä elämän eväitä ollut valmiiksi, mutta ei kai se haittaa jos kokoan niitä pikku hiljaa itsekseni. Tai muiden tuella.
6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä
Paha äitipuoli lienee huonoa tuuria, mutta jälki siitä jäi. Kai totaaliselta sekoamiselta pelasti se, ettemme koskaan asuneet saman katon alla. En haluaisi olla hänelle katkera, sillä se on vaan minulta pois, mutten tiedä olenko valmis antamaan anteeksi hänen kohteluaan.
Isä kohteli minua kuin koiraa: komensi ja käski, mutta muuten antoi olla oman onnensa nojassa. Ruokarahaakin sai toisinaan ruinata. Tarvitseeko 15- vuotiaan tosiaan vastata omista pyykeistään, koulustaan ja ruuistaan? Ei minunkaan mielestäni.
Minä en tiedä aina rajojani, vaan yritän pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska minun on vaan pakko. On vaikea luottaa, että joku toinen hoitaa. Eihän niin lapsuudenkodissakaan käynyt.
7. Koulukiusaaminen
Olen yrittänyt oppia rakastamaan itseäni ja luopumaan kauneusleikkaushaaveista. Tällainen minä olen ja joidenkin mielestä jopa ihan kaunis. Halu laihduttaa vainoaa edelleen, vaikka olin tuolloin läskittelykautenakin alle viisikymmentäkiloinen. Itsetunto mureni jatkuvien haukkujen alla. Ruma, oksettava, arvoton.
8. Isän holhoaminen
Isä ei ole kasvattanut minua, mutta minä kyllä olen joutunut pitämään huolta isästä. Korjailemaan jälkiä ja kestämään kauheuksia. Olen pyytänyt hoitamaan omat asiansa ja uhkaillut jopa välirikolla, niin loppu olen ollut. Minun on tehtävä raja ja seuraavan mokan yhteydessä en enää auta. En anna sitä valtaa hänelle enää.
9. Oman parisuhteen kriisit
Kipeä yhdistelmä olosuhteita, joille emme mitään voineet ja omia selvittämättömiä ongelmiamme. On kamalaa huomata, että rakastaa, mutta ei enää oikealla tavalla. En minä menettänyt taitoani rakastaa, mutta nyt pelkään, että minulla ja Erityismiehelläkin käy näin, etten osaa enää muuta kuin kyllästyä ja lähteä pois. Minä pelkään, että minusta tulee isäni kaltainen vaeltaja, joka ikuisesti etsii rakkautta.
10. Avioero
Tosiasia, joka sattuu edelleen. Minä häpeän puhua siitä. Minä olen epäonnistunut elämän tärkeimmässä sopimuksessa. Minun lapseni ovat erolapsia ja me olemme osa sitä tilastoa.
Minuun sattuu sekin, että minä rakastan Entistä edelleen ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Rakkauden ja kivun raja on niin ohut. Aina kun on rakkautta, on pelkoa ja kipuakin.
11. Työkriisi
Yksi pahimpia itsetunnon murskaajia tällä hetkellä. Minä olen vain työtön. Minä olen vailla koulutusta, vailla ammattiylpeyttä. Minä häpeän sitäkin, koska aina kun kerron olevani työtön, saan palkaksi sääliä. Minä en pysty olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat. Lysähdän kokoon joka kerta, kun en voi kertoa hyviä uutisia. Minä tuotan pettymyksiä.
Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, että minulla on mahdollisuus parantua. Minä olen ansainnut parempaa kuin tämän masennuksen. Selviän kyllä, menestyn ja me olemme kaikki onnellisia. Tästä elämästä voi tulla vielä tosi hyvä, minutkin voi vielä liimata kasaan. Jonakin päivänä tulevaisuudessa, minä vielä nauran heleästi ja silmistäni ei paista enää pohjaton suru.
1. Turvaton koti-ilmapiiri
Minä en aina ymmärrä normaalia arkea. Minun on vaikea sietää tasaisuutta. Tasaisena aikana odotan ja pelkään sitä romahduttavaa tekijää. Joku kuolee, joku sairastuu, joku hylkää, joku saa minut pettymään karvaasti. Minä pelkään pahinta, mutta en osaa toivoa parasta. Enhän minä ole parasta ansainnut.
2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
Muistot satuttavat. Minä muistan liikaa ja pelkään. Minä pelkään äitini kohtaloa. Haluan pelastaa kaikki, vaikka minulla ei olisi voimia. Haluan, että kaikilla on kaikki hyvin ja minä tulen sen jälkeen. Unohdan usein itseni. En aina tiedä, mitä minä oikeasti tahdon, vai elänkö jonkun toisen tahtomisen mukana.
3. Hahmottamisvaikeudet
Oppimisongelmani ovat seuranneet minua kautta vuosien. Törmään niihin jatkuvasti ja yritän oppia. Yritän ja lannistun. Miksi minun aivoni ajattelevat niin eri tavalla? Mistä aikuinen voi enää saada tukea oppimisvaikeuksiin?
4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden oppiminen
On ollut kovin työlästä opetella kärsivälliseksi. Elämä on kyllä siinä koulinut.
Minä tarvitsen jatkuvaa varmistelua siitä, että olen tehnyt oikein ja olen hyvä ja ihana. Erityismies kannustaa tässä, hän on minun mentorini. Minä malliopin häneltä kuin pikkulapsi. Parempi sekin kuin ei oppisi ollenkaan.
5. Äidin kuolema
Trauma, josta toivon pääseväni joskus jos en yli, niin sinuiksi. Minä olen edelleen katkera siitä kaikesta, mistä jäin paitsi.Tuki, läsnäolo, elämän opetukset. Minulla ei niitä elämän eväitä ollut valmiiksi, mutta ei kai se haittaa jos kokoan niitä pikku hiljaa itsekseni. Tai muiden tuella.
6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä
Paha äitipuoli lienee huonoa tuuria, mutta jälki siitä jäi. Kai totaaliselta sekoamiselta pelasti se, ettemme koskaan asuneet saman katon alla. En haluaisi olla hänelle katkera, sillä se on vaan minulta pois, mutten tiedä olenko valmis antamaan anteeksi hänen kohteluaan.
Isä kohteli minua kuin koiraa: komensi ja käski, mutta muuten antoi olla oman onnensa nojassa. Ruokarahaakin sai toisinaan ruinata. Tarvitseeko 15- vuotiaan tosiaan vastata omista pyykeistään, koulustaan ja ruuistaan? Ei minunkaan mielestäni.
Minä en tiedä aina rajojani, vaan yritän pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska minun on vaan pakko. On vaikea luottaa, että joku toinen hoitaa. Eihän niin lapsuudenkodissakaan käynyt.
7. Koulukiusaaminen
Olen yrittänyt oppia rakastamaan itseäni ja luopumaan kauneusleikkaushaaveista. Tällainen minä olen ja joidenkin mielestä jopa ihan kaunis. Halu laihduttaa vainoaa edelleen, vaikka olin tuolloin läskittelykautenakin alle viisikymmentäkiloinen. Itsetunto mureni jatkuvien haukkujen alla. Ruma, oksettava, arvoton.
8. Isän holhoaminen
Isä ei ole kasvattanut minua, mutta minä kyllä olen joutunut pitämään huolta isästä. Korjailemaan jälkiä ja kestämään kauheuksia. Olen pyytänyt hoitamaan omat asiansa ja uhkaillut jopa välirikolla, niin loppu olen ollut. Minun on tehtävä raja ja seuraavan mokan yhteydessä en enää auta. En anna sitä valtaa hänelle enää.
9. Oman parisuhteen kriisit
Kipeä yhdistelmä olosuhteita, joille emme mitään voineet ja omia selvittämättömiä ongelmiamme. On kamalaa huomata, että rakastaa, mutta ei enää oikealla tavalla. En minä menettänyt taitoani rakastaa, mutta nyt pelkään, että minulla ja Erityismiehelläkin käy näin, etten osaa enää muuta kuin kyllästyä ja lähteä pois. Minä pelkään, että minusta tulee isäni kaltainen vaeltaja, joka ikuisesti etsii rakkautta.
10. Avioero
Tosiasia, joka sattuu edelleen. Minä häpeän puhua siitä. Minä olen epäonnistunut elämän tärkeimmässä sopimuksessa. Minun lapseni ovat erolapsia ja me olemme osa sitä tilastoa.
Minuun sattuu sekin, että minä rakastan Entistä edelleen ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Rakkauden ja kivun raja on niin ohut. Aina kun on rakkautta, on pelkoa ja kipuakin.
11. Työkriisi
Yksi pahimpia itsetunnon murskaajia tällä hetkellä. Minä olen vain työtön. Minä olen vailla koulutusta, vailla ammattiylpeyttä. Minä häpeän sitäkin, koska aina kun kerron olevani työtön, saan palkaksi sääliä. Minä en pysty olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat. Lysähdän kokoon joka kerta, kun en voi kertoa hyviä uutisia. Minä tuotan pettymyksiä.
Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, että minulla on mahdollisuus parantua. Minä olen ansainnut parempaa kuin tämän masennuksen. Selviän kyllä, menestyn ja me olemme kaikki onnellisia. Tästä elämästä voi tulla vielä tosi hyvä, minutkin voi vielä liimata kasaan. Jonakin päivänä tulevaisuudessa, minä vielä nauran heleästi ja silmistäni ei paista enää pohjaton suru.
Masennuksen syyt
Rakastan listoja. Ehkä kaikessa kaaoottisuudessani, olen oppinut löytämään niistä turvaa. Ajatukset pyörivät normaalisti päässäni isona virtoina ja vesiputouksina, mutta listat onnistuvat pienentämään massat minimiin. Joskus osaan ajatella jopa sitä yhtä vesipisaraa kerrallaan. Minulle se on ison ponnistelun takana, mutta minä harjoittelen vasta.
Mutta koska minä olen päättänyt, etten varastoi sisälleni enää negatiivista, vaan koitan pohtia ne pois päästäni, päädyin listaamaan syitä, jotka johtivat tai edesauttoivat masennustani.
1. Turvaton koti-ilmapiiri
- Isän alkoholismi, jota ei "ollut olemassa"
- Pelko kertoa kenellekkään, koska pelkäsin mitä isä sitten tekee
-Kulissien kannattelun musertava paino
2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
- Isän uskottomuuden kyttääminen
- Äidin uskottuna toimiminen
- Äidin turva väkivaltatilanteissa
3. Hahmottamisvaikeudet
- Matemaattiset ongelmat koulussa- ei apua koulussa eikä kotona
- Huonommuudentunne siitä etten opi eikä kukaan auta
-Pidin itseäni tyhmänä, koska ongelmaa ei koskaan tutkittu
4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden opettaminen
8. Isän holhoaminen
- Katoamisia kännireissuilla
-Naissotkuja
- Juomista
-Pettyminen yhä uudelleen ja uudelleen
-Ei tukea
9. Oman parisuhteen kriisit
- Synnytyksen jälkeinen masennus, koliikkivauva
- Ei lastenhoitoapua
- Ymmärrysvaikeudet toisiamme kohtaan
- Uskottomuus
10. Avioero
- Ydinperheen menetys
- Minusta tehtiin paha (kuten aina ennenkin)
- Hetkellinen kodittomuus
- Lasten reaktiot
-Oma romahdus
- Lomautus
-Irtisanominen
- Ammatittomuus ja sen vaikutus identiteettiin
Jotain työskentelyä on alitajunnassa alkanut tapahtua, kiitos ryhmäterapian. Edessä on niin pitkä tie, etten voi ajatella kuin askel kerrallaan, etten luisu luovuttamaan.
Älä Vella perkele luovuta!
Mutta koska minä olen päättänyt, etten varastoi sisälleni enää negatiivista, vaan koitan pohtia ne pois päästäni, päädyin listaamaan syitä, jotka johtivat tai edesauttoivat masennustani.
1. Turvaton koti-ilmapiiri
- Isän alkoholismi, jota ei "ollut olemassa"
- Pelko kertoa kenellekkään, koska pelkäsin mitä isä sitten tekee
-Kulissien kannattelun musertava paino
2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
- Isän uskottomuuden kyttääminen
- Äidin uskottuna toimiminen
- Äidin turva väkivaltatilanteissa
3. Hahmottamisvaikeudet
- Matemaattiset ongelmat koulussa- ei apua koulussa eikä kotona
- Huonommuudentunne siitä etten opi eikä kukaan auta
-Pidin itseäni tyhmänä, koska ongelmaa ei koskaan tutkittu
4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden opettaminen
-Kuitattiin kehnot tulokset sillä, etteivät "kaikki ole hyviä kaikessa" eikä lähdetty ratkaisemaan vaikeuksia
5. Äidin kuolema
- Monet ihmiset hylkäsivät
6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä
- Olin huono, typerä tai muuten vaan ei-kaivattu (toki usein isän selän takana)
- Isän vähättely kohtelusta, koska "olet niin herkkä"
-Isän vähäinen läsnäolo; oli kotona harvoin ja jos oli, niin kännissä. Parempi siis tyhjä kuin känninen koti
7. Koulukiusaaminen
-Syrjintä
- Huorittelu ja läskittely ja muu ulkonäön kommentointi
8. Isän holhoaminen
- Katoamisia kännireissuilla
-Naissotkuja
- Juomista
-Pettyminen yhä uudelleen ja uudelleen
-Ei tukea
9. Oman parisuhteen kriisit
- Synnytyksen jälkeinen masennus, koliikkivauva
- Ei lastenhoitoapua
- Ymmärrysvaikeudet toisiamme kohtaan
- Uskottomuus
10. Avioero
- Ydinperheen menetys
- Minusta tehtiin paha (kuten aina ennenkin)
- Hetkellinen kodittomuus
- Lasten reaktiot
-Oma romahdus
11. Työkriisi- Lomautus
-Irtisanominen
- Ammatittomuus ja sen vaikutus identiteettiin
Jotain työskentelyä on alitajunnassa alkanut tapahtua, kiitos ryhmäterapian. Edessä on niin pitkä tie, etten voi ajatella kuin askel kerrallaan, etten luisu luovuttamaan.
Älä Vella perkele luovuta!
Riippuvuuden raadollinen todellisuus
Ympärilläni on paljon erilaista riippuvuutta. On riippuvuutta syömiseen, ostamiseen, liikuntaan ja huomioon. Olen päässyt läheltä seuraamaan, mitä on riippuvuus päihteisiin, peleihin ja uusiin suhteisiin. Minäkin olen riippuvainen, ja vihaan sitä. Minun paheeni on tappava tupakka.
Aloitin tupakoinnin coolina juttuna. Jäin kuitenkin nopeasti koukkuun. Muistan, kun minulle sanottiin, ettei niin nuorelle voi tulla vieroitusoireita tupakasta, mutta minulle tuli. Ihan samanlaisia, mitä nytkin.Uskon vieroitusoireiden vahvuuden johtuvan sikiöajasta, jolloin sain nikotiinia. Kyllä, minun äitini poltti raskausaikana. Ihan käsittämättömän typerää.
Minä häpeän riippuvuuttani, minä poltan lapsiltakin salaa. En kestäisi nähdä esikoisen pettymystä tupakoinnistani. Samalla tiedän, että kyllä lapset aavistavat nämä asiat. Ja siksi haluan entistä enemmän lopettaa.
Lakkoillut ja lopettanut olen kymmeniä kertoja. Raskaudet kokonaan, ja imetysajatkin lähes kokonaan, olen ollut polttamatta. Parhain pätkäni on vajaa kolme vuotta, sitten tuli kriisi ja kärytys alkoi taas. Syksyllä olin kolme kuukautta ilman, ja kaikkien hirveiden vieroitusoireiden jälkeen aloitin taas! Olen pystynyt pitämään sen viihdetupakointina vähän aikaa, mutta mitä teen nyt: poltan taas kuin korsteeni! Vihaan tätä puolta itsessäni. Minä en tahdo olla riippuvainen. Minä haluan jostain niin paljon voimaa, että pystyn taistelemaan tätä vastaan. Se vaan on niin, että kerran on tupakkaan itsensä koukuttanut, sille tielle on helppo palata. Minulla ei onnistu satunnaistupakointi, minä en pysty hallita sitä. Helpompaa on alkuvaikeuksien jälkeen olla kokonaan ilman.
Jokainen lopettaja tietää, että lopettaminen vaatii tietyn ajatuskuvion läpikäytäväksi. Täytyy kerätä voimaa, sillä se savuava koura osaa kuristaa lujaa. Se iskee heikolla hetkellä ja se yrittää iskeä myös kun on jo vahvemmalla pohjalla. Niiden muutaman savuttoman vuodenkin aikana teki mieli tupakkaa. Se mieliteko on jotain järjetöntä, ja sen tietää vain toinen tupakoitsija. Mikään muu ei ole ärsyttävämpää, kun joku asiasta tietämätön tulee sanomaan: "Sen kun lopetat vaan!". Tekee mieli sanoa, että: "Heti kun sahaat tässä paikassa kätesi irti. Niin helppoa!".
Vieroitusoireet ovat voimakkaita; asiat paisuvat mielessä, äkilliset raivokohtaukset, tuskanhiki, levottomat jalat, itkuherkkyys, halu nukkua ja kasvava ruokahalu. Lasten läsnäollessa olen kuitenkin väkisin hillinnyt itseni tai lähtenyt lenkille. Eivät he ymmärrä, miksi äiti kiukkuaa, eikä heidän tarvitse. Erityismies kestää aikuisena paremmin ja vielä siksi, että käy tätä samaa taistelua itsekin.
Huomenna minä ryhdyn siihen. En enää jaksa sitä, että tupakka rytmittää päiväni. En jaksa elää niin, että mietin, milloin voin seuraavan kerran polttaa. Haluan laittaa tupakkarahat minun ja Erityismiehen matkakassaan. Haluan, että voin puhtaalla omallatunnolla olla lasten kanssa ilman salaisuuksia. Minä en tiedä, tupakoiko äiti itsensä hengiltä, mutta samoilla geeneillä en halua kokeilla onneani. Voisinhan minä ajatella, ettei minun tätini tai mumminikaan kuollut tupakkaan, mutta en osaa ajatella niin.Haluan urheilla hengästymättä ja saada takaisin vastustuskykyni, jota tupakka verottaa rankasti. Tahdon saada Erityismiehen mukaan esimerkilläni.
Täten aion luopua tästäkin taakasta.
Aloitin tupakoinnin coolina juttuna. Jäin kuitenkin nopeasti koukkuun. Muistan, kun minulle sanottiin, ettei niin nuorelle voi tulla vieroitusoireita tupakasta, mutta minulle tuli. Ihan samanlaisia, mitä nytkin.Uskon vieroitusoireiden vahvuuden johtuvan sikiöajasta, jolloin sain nikotiinia. Kyllä, minun äitini poltti raskausaikana. Ihan käsittämättömän typerää.
Minä häpeän riippuvuuttani, minä poltan lapsiltakin salaa. En kestäisi nähdä esikoisen pettymystä tupakoinnistani. Samalla tiedän, että kyllä lapset aavistavat nämä asiat. Ja siksi haluan entistä enemmän lopettaa.
Lakkoillut ja lopettanut olen kymmeniä kertoja. Raskaudet kokonaan, ja imetysajatkin lähes kokonaan, olen ollut polttamatta. Parhain pätkäni on vajaa kolme vuotta, sitten tuli kriisi ja kärytys alkoi taas. Syksyllä olin kolme kuukautta ilman, ja kaikkien hirveiden vieroitusoireiden jälkeen aloitin taas! Olen pystynyt pitämään sen viihdetupakointina vähän aikaa, mutta mitä teen nyt: poltan taas kuin korsteeni! Vihaan tätä puolta itsessäni. Minä en tahdo olla riippuvainen. Minä haluan jostain niin paljon voimaa, että pystyn taistelemaan tätä vastaan. Se vaan on niin, että kerran on tupakkaan itsensä koukuttanut, sille tielle on helppo palata. Minulla ei onnistu satunnaistupakointi, minä en pysty hallita sitä. Helpompaa on alkuvaikeuksien jälkeen olla kokonaan ilman.
Jokainen lopettaja tietää, että lopettaminen vaatii tietyn ajatuskuvion läpikäytäväksi. Täytyy kerätä voimaa, sillä se savuava koura osaa kuristaa lujaa. Se iskee heikolla hetkellä ja se yrittää iskeä myös kun on jo vahvemmalla pohjalla. Niiden muutaman savuttoman vuodenkin aikana teki mieli tupakkaa. Se mieliteko on jotain järjetöntä, ja sen tietää vain toinen tupakoitsija. Mikään muu ei ole ärsyttävämpää, kun joku asiasta tietämätön tulee sanomaan: "Sen kun lopetat vaan!". Tekee mieli sanoa, että: "Heti kun sahaat tässä paikassa kätesi irti. Niin helppoa!".
Vieroitusoireet ovat voimakkaita; asiat paisuvat mielessä, äkilliset raivokohtaukset, tuskanhiki, levottomat jalat, itkuherkkyys, halu nukkua ja kasvava ruokahalu. Lasten läsnäollessa olen kuitenkin väkisin hillinnyt itseni tai lähtenyt lenkille. Eivät he ymmärrä, miksi äiti kiukkuaa, eikä heidän tarvitse. Erityismies kestää aikuisena paremmin ja vielä siksi, että käy tätä samaa taistelua itsekin.
Huomenna minä ryhdyn siihen. En enää jaksa sitä, että tupakka rytmittää päiväni. En jaksa elää niin, että mietin, milloin voin seuraavan kerran polttaa. Haluan laittaa tupakkarahat minun ja Erityismiehen matkakassaan. Haluan, että voin puhtaalla omallatunnolla olla lasten kanssa ilman salaisuuksia. Minä en tiedä, tupakoiko äiti itsensä hengiltä, mutta samoilla geeneillä en halua kokeilla onneani. Voisinhan minä ajatella, ettei minun tätini tai mumminikaan kuollut tupakkaan, mutta en osaa ajatella niin.Haluan urheilla hengästymättä ja saada takaisin vastustuskykyni, jota tupakka verottaa rankasti. Tahdon saada Erityismiehen mukaan esimerkilläni.
Täten aion luopua tästäkin taakasta.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Rakkaus luovuuteen
Tuntuu kuin jotain virtaisi vapaasti. Olen vastaanottavainen ja ideoita vaan tulvii. Ennen tämä päti vain kirjoittamiseen; minä vain kirjoitin ja sanoja ilmestyi vaivattomasti käsieni kautta.Terapeuttinikin on sanonut minulle, että kirjoittaminen pelasti minut sekoamiselta. Ilman tätä purkautumisväylää sisälleni olisi ilmestynyt kuollettava tulppa. Kirjoittaminen oli minun happipulloni keskellä surun merta. Minä luin paljon ja pääsin todellisuutta pakoon kirjojen maailmaan. Aina oli joku, jolla oli vielä surkeammin. Tällä ajatuksella jaksoin aina hetken verran. Kenties myös loppumaton taisteluhaluni on kirjallisuudesta peräisin; aina oli myös sankareita, jotka selvisivät, vaikka oli ollut kuinka vaikeaa.
Minulla on moniakin intohimoja, mutta kaikkeen ei riitä aikaa.
Monen naisen tavoin minä rakastan vaatteita. Tosin sillä erotuksella, että minulla ei juurikaan ole niihin varaa. Joudun käyttämään pukeutumiseen rutkasti mielikuvitusta, koska ei hirveästi ole mistä valita.
Erityismies nauraa minulle kaupoissa. Hän ihmettelee: "Miksi kaikkea pitää koskea?" Enkä minä tiedä. Vaikka joku vaate ei olisikaan mieluinen, haluan tietää miltä se tuntuu. Minun pitää nähdä ja saada koskea. Hypistellä ja ihastella. Tämä lienee sitä materiaalista intohimoa sitten. Saan jatkuvasti ideoita katselemalla tai koskettamalla.Ideat vain tulevat, sen kummemmin miettimättä.Kauniiden asioiden katselu tuottaa mielihyvää. Olen alkanut kirjottaa niitä ajatuksen alkuja ylös, sillä en mitenkään muista kaikkea. Pitäisi varmaan opetella piirtämäänkin, että voin joskus toteuttaa näitä mielikuvia. Hassua sinäänsä, sillä koulussa inhosin kuvaamataitoa ja käsitöitä ja nyt olen ajatumassa niidenkin pariin. Ei koskaan siis kannata sanoa ei koskaan.
Olen jauhanut kouluun hakemisesta jo iät ja ajat. Nyt kun kevät on tulossa, minua jännittää ihan hirveästi. Olen puhunut nyt siitä ääneen ystäville. Tiedän pääsykoepäivänkin. Materiaalit tulevat myöhemmin, mutta minun on pakko päästä! Olen laittanut kaikki tämän yhden kortin varaan, sillä minä tahdon niin valtavasti.Nyt pitäisi vaan löytää se itsevarmuus, mikä minulla on esimerkiksi äitinä. Olenhan minä hyvä niin monessa muussakin. Olenhan?
On niin vaikea kirjoittaa luovuudesta. Siis omasta luovuudestaan, kun tuntuu, että on väärin sanoa olevansa luova. Minun on sanottu olevan erinomainen tulkitsemaan tunteita, ajattelevainen, hyvä kirjoittamaan ja aikanaan olin hyvä esiintyjä, tosin en koskaan omana itsenäni, vaan roolissa. Se tuntuu kauhean itserakkaalta sanoa: Minä olen hyvä. Aina on helpompi vähätellä ja todeta ettei tämä nyt mitään ja olisi voinut tehdä/mennä paremminkin. Liika ankaruus itseensä tappaa luovuutta. Jos pelkää epäonnistumista kaikista eniten, on helppo tyytyä ja jättää unelmat saavuttamatta. Mitä yksi kömmähdys merkitsisi kaiken jo tapahtuneen rinnalla? On jopa riski, että voi onnistua kerrankin.
Minua kehuttiin lapsena välillä. Isä kehui joskus hyväksi, äiti ihanaksi. Isälle olin hyvä tekojeni kautta, äidille ihana, koska minä olin minä. Olisin tarvinnut enemmän jotain. Jatkuvaa tsemppausta, sillä minä olin vain näennäisesti reipas, ettei äidillä olisi niin paljon murehdittavaa isän lisäksi. Vanhemmat tekevät toki virheitä ja lapsille ei aina riitä se vanhempien paras, mutta minä määrittelenkin nyt omia tunteitani ja tarpeitani.
Englannin opettajan sanat kaikuvat päässäni. Suomessa asiat ovat hyviä ja kivoja, täällä tykätään. Englannissa rakastetaan, ja hyvät asiat ovat uskomattomia, mahtavia, ällistyttäviä. Minä en halua siirtää suomalaista vaatimattomuutta lapsiini, en halua heidän tyytyvän, jos heistä vähäänkään tuntuu, että joku asia on tavoittelemisen arvoinen. Toivon heidän oppivan toisiltaan: toiselle soisin enemmän luovaa ajattelua ja kykyä ajatella itse ja toiselle taas sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä luovuutensa jatkoksi. Minä teen parhaani, että he oppivat. Ennen kaikkea haluan vahvistaa heidän käsitystä itsestään. Negatiivinen palaute on automaattisempi kuin positiivinen, joten sitä ei tarvitse miettiä. Säännöt, kiellot ja moitteet tulevat kyllä. Mutta ne hyvät sanat, joihin tuskin kukaan aikuinenkaan on ehtinyt kyllästyä, niitä minä tahdon kylvää heihin. Kotonamme kaikuu päivittäin: ihana tyttö, ihana poika, fiksu, taitava, upea, kulta, rakas, mahtava, loistava, hauska...ja tulee kaikumaankin.
Minun äitini sanoi minulle kerran: "Vella, sinä et voi kantaa koko maailman murheita harteillasi."
Minä teen nyt kaikkeni äiti, ettei minun lasteni tarvitse jatkaa tätä. Katkaisen ketjun, joka on hiertänyt nilkkoja jo kolmessa sukupolvessa. Minun lapsistani ei tarvitse tulla siipirikkoja. Me olemme kovia taisteluita läpikäyneet, eikä heidän tarvitse sitä tehdä. Minä lupaan sen sinulle, äiti.
Minulla on moniakin intohimoja, mutta kaikkeen ei riitä aikaa.
Monen naisen tavoin minä rakastan vaatteita. Tosin sillä erotuksella, että minulla ei juurikaan ole niihin varaa. Joudun käyttämään pukeutumiseen rutkasti mielikuvitusta, koska ei hirveästi ole mistä valita.
Erityismies nauraa minulle kaupoissa. Hän ihmettelee: "Miksi kaikkea pitää koskea?" Enkä minä tiedä. Vaikka joku vaate ei olisikaan mieluinen, haluan tietää miltä se tuntuu. Minun pitää nähdä ja saada koskea. Hypistellä ja ihastella. Tämä lienee sitä materiaalista intohimoa sitten. Saan jatkuvasti ideoita katselemalla tai koskettamalla.Ideat vain tulevat, sen kummemmin miettimättä.Kauniiden asioiden katselu tuottaa mielihyvää. Olen alkanut kirjottaa niitä ajatuksen alkuja ylös, sillä en mitenkään muista kaikkea. Pitäisi varmaan opetella piirtämäänkin, että voin joskus toteuttaa näitä mielikuvia. Hassua sinäänsä, sillä koulussa inhosin kuvaamataitoa ja käsitöitä ja nyt olen ajatumassa niidenkin pariin. Ei koskaan siis kannata sanoa ei koskaan.
Olen jauhanut kouluun hakemisesta jo iät ja ajat. Nyt kun kevät on tulossa, minua jännittää ihan hirveästi. Olen puhunut nyt siitä ääneen ystäville. Tiedän pääsykoepäivänkin. Materiaalit tulevat myöhemmin, mutta minun on pakko päästä! Olen laittanut kaikki tämän yhden kortin varaan, sillä minä tahdon niin valtavasti.Nyt pitäisi vaan löytää se itsevarmuus, mikä minulla on esimerkiksi äitinä. Olenhan minä hyvä niin monessa muussakin. Olenhan?
On niin vaikea kirjoittaa luovuudesta. Siis omasta luovuudestaan, kun tuntuu, että on väärin sanoa olevansa luova. Minun on sanottu olevan erinomainen tulkitsemaan tunteita, ajattelevainen, hyvä kirjoittamaan ja aikanaan olin hyvä esiintyjä, tosin en koskaan omana itsenäni, vaan roolissa. Se tuntuu kauhean itserakkaalta sanoa: Minä olen hyvä. Aina on helpompi vähätellä ja todeta ettei tämä nyt mitään ja olisi voinut tehdä/mennä paremminkin. Liika ankaruus itseensä tappaa luovuutta. Jos pelkää epäonnistumista kaikista eniten, on helppo tyytyä ja jättää unelmat saavuttamatta. Mitä yksi kömmähdys merkitsisi kaiken jo tapahtuneen rinnalla? On jopa riski, että voi onnistua kerrankin.
Minua kehuttiin lapsena välillä. Isä kehui joskus hyväksi, äiti ihanaksi. Isälle olin hyvä tekojeni kautta, äidille ihana, koska minä olin minä. Olisin tarvinnut enemmän jotain. Jatkuvaa tsemppausta, sillä minä olin vain näennäisesti reipas, ettei äidillä olisi niin paljon murehdittavaa isän lisäksi. Vanhemmat tekevät toki virheitä ja lapsille ei aina riitä se vanhempien paras, mutta minä määrittelenkin nyt omia tunteitani ja tarpeitani.
Englannin opettajan sanat kaikuvat päässäni. Suomessa asiat ovat hyviä ja kivoja, täällä tykätään. Englannissa rakastetaan, ja hyvät asiat ovat uskomattomia, mahtavia, ällistyttäviä. Minä en halua siirtää suomalaista vaatimattomuutta lapsiini, en halua heidän tyytyvän, jos heistä vähäänkään tuntuu, että joku asia on tavoittelemisen arvoinen. Toivon heidän oppivan toisiltaan: toiselle soisin enemmän luovaa ajattelua ja kykyä ajatella itse ja toiselle taas sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä luovuutensa jatkoksi. Minä teen parhaani, että he oppivat. Ennen kaikkea haluan vahvistaa heidän käsitystä itsestään. Negatiivinen palaute on automaattisempi kuin positiivinen, joten sitä ei tarvitse miettiä. Säännöt, kiellot ja moitteet tulevat kyllä. Mutta ne hyvät sanat, joihin tuskin kukaan aikuinenkaan on ehtinyt kyllästyä, niitä minä tahdon kylvää heihin. Kotonamme kaikuu päivittäin: ihana tyttö, ihana poika, fiksu, taitava, upea, kulta, rakas, mahtava, loistava, hauska...ja tulee kaikumaankin.
Minun äitini sanoi minulle kerran: "Vella, sinä et voi kantaa koko maailman murheita harteillasi."
Minä teen nyt kaikkeni äiti, ettei minun lasteni tarvitse jatkaa tätä. Katkaisen ketjun, joka on hiertänyt nilkkoja jo kolmessa sukupolvessa. Minun lapsistani ei tarvitse tulla siipirikkoja. Me olemme kovia taisteluita läpikäyneet, eikä heidän tarvitse sitä tehdä. Minä lupaan sen sinulle, äiti.
torstai 7. helmikuuta 2013
Ylpeys vai apua
Jos minun pitäisi määritellä, milloin masennuin, en osaisi sanoa. Jälkeenpäin kuin miettii, minulla oli ahdistusta ja masennusta jo ala-asteella, jolloin perheessämme kuohui kulissien takana. Reippaan tytön maskin alla minä itkin. Huolettomuus oli minulta kadonnut. Sen takia minä en tunnista sitä tilaa, mikä muiden puheiden mukaan menetetään, kun tulee isäksi tai äidiksi. Minä olin siinä vaiheessa vuosia jo huolehtinut asioista, joista ei olisi vielä aivan yksin tarvinnut. Niiden vuosien aikana kasvatin vahvan Minä Itse-identiteetin, josta olin hyvin ylpeä. Minä pystyin ja kykenin. Minä en tarvinnut, vaikka kaikki meistä tarvitsevat ja saavat tarvita.
Tullessani äidiksi, olin jo vuosia kasvattanut itse itseni ja ollut äiti itselleni. Nyt oli myös äiti lapselle ja vaimo miehelle. Olin ylpeä pärjäämisestäni, en minä tarvinnut. Todellisuudessa en mitään muuta olisi kaivannutkaan, kun äitiäni siihen synnytyshuoneen sängylle istumaan. Olisimme ihastelleet ja nuuhkineet vastasyntynyttä vauvaa ja hän olisi silittänyt tukkaani ylpeänä mummina. "Äidin kulta", hän olisi sanonut ja katsonut minua onnellisena.
Viimeiset liitokset terveyteni kanssa menivät avioeron mainingeissa. Mieli ei vaan enää kestänyt. Olin robotti, zombi ja muumio. Sain masennustestistä isoja lukuja. Sain diagnoosin ja lääkkeet. Aloin myöntää itselleni, että minä en ole terve. Minulla ei ollut enää haaveideni perhettä, ei aviomiestä, ei rahaa eikä ammattia, mutta ylpeys minulla vielä oli. Jos halusin alkaa parantua, minun piti myöntää olevani väsynyt ja sairas. Minun oli luovuttava ylpeydestäni.
Keväällä jouduin lopettamaan lääkkeet, koska minulla ei ollut varaa niihin. Ei edes sitä paria hassua kymppiä ylimääräistä. Laskin rahoja ja itkin. Entinen kaatoi vihaansa minun niskaani ja minun oli pakko kuunnella. Vajosin niin pohjalle, että sanoin jopa isälleni, että ilman lapsia tappaisin itseni. Edessäni oli vaan räpiköintiä ja rahattomuutta. Ajattelin, että lapset häpeävät minua. Olin juuri tavannut Erityismiehen ja minun piti vaan luovuttaa ja antaa hänen nähdä tämä kaikki, antaa hänen auttaa. Sain ahdistuskohtauksia ja kaameita väsymysjaksoja. Itkin valtoimenaan, mitä en ollut tehnyt vuosiin. Kaikki puski minusta ulos voimalla ja minä olin tunteitteni sätkynukke. Kesästä en muista oikeastaan mitään.
Syksy toi tullessaan taistelun työpaikasta ja stressi, ahdistus ja epätietoisuus leijailivat ilmassa. Minä aloin ottaa kursseja ja urheilla. Aloitin lääkityksen ja sain uuden terapeutin. Silloin alkoi pienin askelin tasaantumisen kausi ja aloin saada asioista otetta. En lannistunut enää, vaan sain taistelutahtoa. Kaivoin kaiken möyrimisen jälkeen sisältäni vielä muutamia ylpeydenrippeitä ja annoin kuulua oikeissa paikoissa. Olen minä ihminen sentään vielä ja vaadin sen mukaista kohtelua.
Viime kuukausina olen lakannut häpeämästä sitä, millainen menneisyys minulla on ja miten se on minuun vaikuttanut. Minä en ole niitä lähtökohtia valinnut, en niille mitään voinut eikä minulle ole ollut kypsyyttä ja kykyä valita aina parhainta vaihtoehtoa. Erityismiehen ja terapian ansiosta olen alkanut avautua. Minä olen rohkeasti kertonut ystävilleni käyväni terapiassa. Kaikki suhtautuvat siihen omalla tavallaan, mutta kukaan ei ole antanut kummastunutta tai negatiivista palautetta. Jotkut ovat saaneet jopa kimmokkeen hakea itsekin apua. Mitä enemmän puhun, sen enemmän se auttaa. Uskaltaisin väittää, että jos puhuminen ei tunnu auttavan, on hetki väärä. Silloin ei pysty vastaanottamaan niitä tunteita eikä ole valmis vielä. Kun on saanut ja ottanut vastaan apua, alkaa ylpeyskin palata. Ei enää ehdottomana ja korskeana, vaan itsensä näköisenä ja terveenä ylpeytenä. Kun alkaa pudottaa niitä turhia tunteita pois sisältään, voi keskittyä olennaiseen. Voi löytää omat luovuutensa ja vahvuutensa ja keskittyä niihin ihaniin asioihin elämässä. Vastoinkäymisetkään eivät enää kuormita mahdottomasti, kun romuvarasto sisältä on vihdoin poissa. Silloin on aika sopia elämänsä paras ja pisin reissu: matka minuuteen.
Tullessani äidiksi, olin jo vuosia kasvattanut itse itseni ja ollut äiti itselleni. Nyt oli myös äiti lapselle ja vaimo miehelle. Olin ylpeä pärjäämisestäni, en minä tarvinnut. Todellisuudessa en mitään muuta olisi kaivannutkaan, kun äitiäni siihen synnytyshuoneen sängylle istumaan. Olisimme ihastelleet ja nuuhkineet vastasyntynyttä vauvaa ja hän olisi silittänyt tukkaani ylpeänä mummina. "Äidin kulta", hän olisi sanonut ja katsonut minua onnellisena.
Viimeiset liitokset terveyteni kanssa menivät avioeron mainingeissa. Mieli ei vaan enää kestänyt. Olin robotti, zombi ja muumio. Sain masennustestistä isoja lukuja. Sain diagnoosin ja lääkkeet. Aloin myöntää itselleni, että minä en ole terve. Minulla ei ollut enää haaveideni perhettä, ei aviomiestä, ei rahaa eikä ammattia, mutta ylpeys minulla vielä oli. Jos halusin alkaa parantua, minun piti myöntää olevani väsynyt ja sairas. Minun oli luovuttava ylpeydestäni.
Keväällä jouduin lopettamaan lääkkeet, koska minulla ei ollut varaa niihin. Ei edes sitä paria hassua kymppiä ylimääräistä. Laskin rahoja ja itkin. Entinen kaatoi vihaansa minun niskaani ja minun oli pakko kuunnella. Vajosin niin pohjalle, että sanoin jopa isälleni, että ilman lapsia tappaisin itseni. Edessäni oli vaan räpiköintiä ja rahattomuutta. Ajattelin, että lapset häpeävät minua. Olin juuri tavannut Erityismiehen ja minun piti vaan luovuttaa ja antaa hänen nähdä tämä kaikki, antaa hänen auttaa. Sain ahdistuskohtauksia ja kaameita väsymysjaksoja. Itkin valtoimenaan, mitä en ollut tehnyt vuosiin. Kaikki puski minusta ulos voimalla ja minä olin tunteitteni sätkynukke. Kesästä en muista oikeastaan mitään.
Syksy toi tullessaan taistelun työpaikasta ja stressi, ahdistus ja epätietoisuus leijailivat ilmassa. Minä aloin ottaa kursseja ja urheilla. Aloitin lääkityksen ja sain uuden terapeutin. Silloin alkoi pienin askelin tasaantumisen kausi ja aloin saada asioista otetta. En lannistunut enää, vaan sain taistelutahtoa. Kaivoin kaiken möyrimisen jälkeen sisältäni vielä muutamia ylpeydenrippeitä ja annoin kuulua oikeissa paikoissa. Olen minä ihminen sentään vielä ja vaadin sen mukaista kohtelua.
Viime kuukausina olen lakannut häpeämästä sitä, millainen menneisyys minulla on ja miten se on minuun vaikuttanut. Minä en ole niitä lähtökohtia valinnut, en niille mitään voinut eikä minulle ole ollut kypsyyttä ja kykyä valita aina parhainta vaihtoehtoa. Erityismiehen ja terapian ansiosta olen alkanut avautua. Minä olen rohkeasti kertonut ystävilleni käyväni terapiassa. Kaikki suhtautuvat siihen omalla tavallaan, mutta kukaan ei ole antanut kummastunutta tai negatiivista palautetta. Jotkut ovat saaneet jopa kimmokkeen hakea itsekin apua. Mitä enemmän puhun, sen enemmän se auttaa. Uskaltaisin väittää, että jos puhuminen ei tunnu auttavan, on hetki väärä. Silloin ei pysty vastaanottamaan niitä tunteita eikä ole valmis vielä. Kun on saanut ja ottanut vastaan apua, alkaa ylpeyskin palata. Ei enää ehdottomana ja korskeana, vaan itsensä näköisenä ja terveenä ylpeytenä. Kun alkaa pudottaa niitä turhia tunteita pois sisältään, voi keskittyä olennaiseen. Voi löytää omat luovuutensa ja vahvuutensa ja keskittyä niihin ihaniin asioihin elämässä. Vastoinkäymisetkään eivät enää kuormita mahdottomasti, kun romuvarasto sisältä on vihdoin poissa. Silloin on aika sopia elämänsä paras ja pisin reissu: matka minuuteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)